Arenna - Beats of Olarizu

Nyt kun joululaulut on kuunneltu on aika hiekoittaa levylautanen. Tätä varten olen kaivanut levyhyllystäni Baskimaasta tulevan Arennan debyyttialbumin, Beats of Olarizun. Valintaan on kaksi syytä. Ensinnäkin bändin nimi on johdettu hiekkaa tarkoittavasta espanjan kielen sanasta arena. Toiseksi espanjalaiskvintetin vuonna 2011 julkaisema levy on aivan järjettömän hyvää stonerrockia, jota kuunnellen on hyvä päättää mikä vuosi tahansa.

Beats of Olarizu on tummanpuhuvan tunnelmallinen albumi, jonka alussa kumisevat kirkonkellot ovat suora nyökkäys Black Sabbathin suuntaan. Levy on täynnä painavia riffejä, jotka notkuvat viettelevästi korvakäytäviä pitkin aivojen nucleus accumbensiin eli tuttavallisemmin mielihyväkeskukseen. Siellä ne saavat aikaan niin melankolisia kuin toivoa täynnä olevia tuntemuksia.

Beats of Olarizu koostuu kuudesta biisistä, joista lyhytkestoisimmat jäävät viiden minuutin pintaan, kun taas pisin biisi, veden jäätymiseen viittaava Metamorphis In Ic [0,9168 g/cm3] kellottaa lähelle 20 minuuttia. Albumin helmeksi nouseva yksitoistaminuuttinen Eclipse tuo mieleen öisillä niityillä tehdyt astraalimatkat, kun taas sitä edeltävä Fall of the Crosses saa boogiellaan kuulijassa aikaan pakonomaisia Elvis-liikkeitä. Kaikki tämä luo kokonaisuuden, johon jokainen kappale antaa oman näkökulmansa. Groove pysyy, fiilikset vaihtuvat.

Vinyylipainoksesta löytyy myös kolme bonusbiisiä, jotka ovat bändin demoajoilta. D-puolelle asti en ole ihan joka soitolla päässyt. Bonarit eivät ole huonoja biiseja, mutta ne eivät oikein solahda albumin virtaan. Yksi syy tähän on legendaarisen Billy Andersonin masterointi, joka tekee albumipuolesta silkin pehmeän.

Arennan Facebook-sivut muuten lupailevat piakkoin jatkoa Beats of Olarizulle. Olen vähintäänkin innoissani. Ensi vuodesta tulee hyvä vuosi.

Now when all the carols have been played it's time to grit the deck. For this purpose I dug Arenna's Beats of Olarizu from my record shelf. There are two reasons for this choice. First of all the band's name is derived from the Spanish word for sand. The second reason is that Arenna's debut album is just pure stoner rock goodness. Listening to these tunes is a great way to end any year.

The Basque quintet released Beats of Olarizu in 2011. The album has a dark atmosphere which can be sensed from the first moments when the church bell ring as a respectful nod at Black Sabbath. It's full of heavy riffs that seductively sway through auditory cannals to the brain where they create feelings of melancholy and hope. And it all sounds so good.

Beats of Olarizu comprises six songs that span from five minutes to almost 20 minutes. There are psychedelic trips to space and boogie that makes you move like Elvis. There is doom and there is groove. And it all sounds so good.

The vinyl release has three bonus songs from Arenna's demo era. I have to say I don't flip to d-side that often. The songs aren't bad, but they don't really flow with the album's stream. Maybe it's because Billy Anderson's mastering work is once again phenomenal. It makes the album sound silky smooth... so good.

According to Arenna's Facebook page the second album is on its way. I'm pumped. It's going to be a good year.

Blues Pills - Bliss

Uusi viikko ja uusi bändi Örebrosta kiertää Suomea. Tällä kertaa valmistaudutaan monikansallisen Blues Pillsin keikkaan. Bändin Suomi-rundi käynnistyy tänään Jyväskylän Lutakosta ja jatkuu huomenna Tavastialla ja lauantaina Turun Klubilla. Tavastia on myyty loppuun, Turkuun on lippuja enää muutamia jäljellä, mutta Lutakon keikka näyttää Tiketissä vielä vihreää.

Nokkelimmat päättelivät jo nimestä, että nyt rokataan psykedeelistä bluesia. Lisätään määritelmään vielä retro-liite, niin saavutetaan melko tarkka sanallinen kuvailu Blues Pillsin musiikista.

Blues Pills sai alkunsa 2011, kun ruotsalainen laulajatyttö Elin Larsson tapasi Kaliforniassa psykerockbändi Radio Moscow'n rytmiryhmän, Corry Berryn ja Zack Andersonin. Löytyi paljon puhuttu yhteinen sävel, mutta kitaristi puuttui. Berry ja Anderson muistivat ranskalaisen teinikitaristin, joka oli tehnyt miehiin vaikutuksen Radio Moscow'n keikkaillessa Ranskassa. Pian vasta 16-vuotias Dorian Sorriaux täydensi Blues Pillsin kvartetiksi.

Bändin ensimmäinen EP, Bliss, ilmeistyi vuonna 2012. Se tuo väkevästi mieleen leveät lahkeet, läskipohjaiset kengät ja rockin kapinallisuuden. 70-luvun henki soi vahvana. Larssonin sielukkaasti mouruava ääni sopii täydellisesti tähän fiilikseen.

Kymppituumaisen EP:n avaa ruotsiksi laulettu Bliss, joka päätyi bändin esikoisalbumille englanniksi käännettynä ja Jupiteriksi uudelleen nimettynä. Muutenkin EP:n kaikki neljä biisiä päätyivät muodossa tai toisessa bändin heinäkuussa ilmestyneelle albumille. Bliss EP on huomattavasti rosoisempi albumiin verrattuna ja ehkä juuri siitä syystä ainakin allekirjoittaneen suosikki.

Blues Pillsin nykyisessä kokoonpanossa André Kvarnström on korvannut Berryn rummuissa. Kvarnström on stonereille tuttu Truckfightersista, jossa hän soitti vuoden verran, ennen bändin nykyistä rumpalia Axel Larsson (en tiedä, onko sukua Elinille).

Multa on kaksi kertaa kysytty Discogsissa, olisinko valmis myymään kopioni Blissistä. Minkään muun levyn kohdalla näin ei ole käynyt kertaakaan. Blissin myyntihistoriasta selviää, että joku on onnistunut myymään sen sadalla eurolla. Selkeä merkki siitä, että uusintapainokselle olisi kysyntää.

This week we got another band from Örebro touring Finland. This time it's Blues Pills. Again I recommend that if for some reason you are here, you should go and see the show. Hefty dose of retrospective psychedelic blues rock is good for you this time of year.

Blues Pills was born when swedish Elin Larsson met the rhythm section of Radio Moscow in California 2011. Soon they picked up a 16 years old guitarist from France and recorded their first EP, Bliss.

Blues Pills' debut 10" hits you immediately. It has the free-spirited atmosphere of the 70's rock music with modern bluesy riffs. Larsson's soulfully growling voice is just perfect. The four song EP has a gentle feeling even though these are some heavy tunes.

Two times I've been asked via Discogs to sell my copy of Bliss. That hasn't happened with any other record I own. According to Discogs' sales history Bliss has been sold one time for 100 euros. I think these are pretty clear signs that there should be repress.

Truckfighters vs. Firestone - Fuzzsplit of the Century

Truckfighters aloittaa tänään neljän keikan Suomen-kiertueensa Turusta. Länsirannikolta matka jatkuu Helsingin ja Joensuun kautta Tampereelle. Kannattaa ehdottomasti pyrkiä paikalle, sillä tämän tason stonerrockista ei joka päivä pääse nauttimaan livenä näillä leveysasteilla. Ja lippujen hinnatkin ovat kohtuullisella tasolla.

Örebron pojat ovat viime vuosina keikkailleet ahkerasti ympäri maailmaa ja arvostusta on alkanut kertyä. Sen takia onkin mahtavaa, että bändi jaksaa tasaisin väliajoin saapua Suomeen ja vetää tiukkoja keikkoja myös Helsingin ulkopuolella. Edellisestä Suomen-kiertueesta ei ole kulunut vielä vuottakaan. Viimeksi Truckfighters nähtiin Itämeren tällä puolen helmikuussa (päivitys: helsinkikeskeinen kirjoittaja ei nyt muistanut, että bändi veti keikan kesällä Jyvääskyläässä). Tuolloin muuten bändillä oli sama itävaltalainen lämppäri, kitara-rumpu -duo White Miles mukanaan kuin tälläkin kertaa.

Allekirjoittanut valmistautuu tällä kertaa keikkaan pyörittämällä levylautasella Truckfightersin alkupään tuotantoa, Firestonen kanssa julkaistua splittilevyä, Fuzzsplit of the Centurya. Truckfightersille vuonna 2003 ilmestynyt splitti oli ensimmäisiä voimannäytteitä, mutta Firestonen kohdalla se jäi muutamasta EP:stä koostuvan diskografian viimeiseksi levytykseksi. Bändejä muuten yhdistää TF-vokalistibasisti Oskar Cedermalm (Mr. Ozo), joka soitti Firestonessa kitaraa.

Fuzzsplit of the Centurylla Truckfightersin basso pörisee ja kitara ulvoo myöhemmin totuttuun tapaan. Soundi on paksua ja efektilaudalta löytyvillä särkijöilläkin on varmaan särkijät. FUZZZZZ! Biisit eivät kuitenkaan jää pelkäksi pöristelyksi, vaan niissä on ruotsalaista rentoutta. Firestonen puoli tuo mieleen kaikuineen 70-luvun psykerockin. A-puoleen verrattuna tempoa on nostettu muutaman pykälän verran, mutta äänimaailma pysyy samana.

Fuzzsplitti sai odotetun uusintapainoksen tänä vuonna. Sitä ennen levyä oli lähes mahdotonta löytää edes CD:n muodossa. Fuzzorama Recordsilla on muuten jouluale käynnissä. Koodilla FUZZFORSANTA lähtee tilauksesta 15 pinnaa pois. Nyt levykaupan kautta keikalle.

Truckfighters are playing four shows in Finland this week. The tour starts tonight in Turku and moves from there to Helsinki, Joensuu and Tampere. If you're here Finland, you should definitely go.

I'm preparing my ear canals for tomorrow's gig by listening Fuzzsplit of the Century. This split-EP was recorded by Truckfighters and Firestone in 2003. For Truckfighters it is one of the band's first tour de forces, but for Firestone it ended up being their terminal point. There's a link between these two bands and it is TF-bassist/vocalist Oscar Cedermalm (Mr. Ozo), who played guitar in Firestone.

Fuzzsplit of the Century is just what it says it is. FUZZZZZ! Truckfighters has this really thick fuzzing sound that has later become their trademark. But it's not just ramming tunes out of those Orange amps, there is this swedish laid-backness that as a Finn I can appreciate. Firestone's side echoes 70's psychedelic rock. Tempo is taken up a notch, but overall the soundscape remains the same as on side a.

Fuzzsplit of the Century had a repress earlier this year. Before that it was almost impossible to get your hands on a copy, even CD. By the way Fuzzorama Records has a little Christmas sale going on. With the code FUZZFORSANTA you get 15 points discount.

Slo Burn - Amusing the Amazing EP

Nyt on väkevä levy lautasella. Neljään biisiin pakattu autiomaan timantin hämyisä loisto. Slo Burnin Amusing the Amazing EP ei ala kyllästyttää, vaikka sitä on tullut viime päivinä kuunneltua jatkuvalla toistolla. Chris Gossin tuottama EP on täydellisen karkea levy, jolta pystyy aistimaan autiomaan tuuleen. Yksinkertaista, suoraviivaista ja vähän tunkkaista stonerrockia. Kaiken kruunaa John Garcia, joka on kovimpia stoner-vokalisteja tällä kivipallolla.

Tähän väliin lyhyt historiikki bändistä, koska pitkään historiikkiin tarinaa ei riitä. Kun Kyuss hajosi loppuvuodesta 1995, Garcia perusti Slo Burnin kitaristi Chris Halen, basisti Damon Garrisonin ja rumpali Brady Houghtonin kanssa. Bändi ehti olla kasassa reilun vuoden, jonka aikana se julkaisi yhden EP:n ja yhden CDr:n, kiersi Ozzfestin mukana ja pisti pillit pussiin.

Slo Burnin jälkeen Garcia on siirtynyt bändistä toiseen. Ensin Unidaan, sitten Hermanoon ja lopulta Vista Chinon kautta soolouralle. Slo Burnin kitaristi Chris Hale ja basisti Damon Garrison puolestaan vaikuttavat nykyään Brave Black Sea -nimisessä orkesterissa. Rumpuja Brave Black Seassa muuten paukuttaa Kyussissakin tahtia lyönyt Alfredo Hernandez.

Vaikka Slo Burn nimestään huolimatta hiisattiin finaaliin nopeasti, se jätti jälkeensä kaksi kourallista loistavia biisejä. Kymppituumaisen lisäksi julkaistulta CDr:ltä löytyy neljän EP-biisin lisäksi viisi muuta kipaletta. Tuhannen CD:n painoksesta näkee erittäin harvoin kopioita myynnissä ja silloin, kun näkee, hinta on pilvissä. Satunnaisen foorumitiedon perusteella jonkinlainen vinyylipainos tästäkin levystä on suunnitteilla. Niin tosiaan, oma kopioni Amusing the Amazingista on aikaisemmin tänä vuonna julkaistusta uusintapainoksesta. Tämä säästi muutaman kympin.

Slo Burn and four-song EP called Amusing the Amazing. I just can't get enough of this record. You can feel the desert breeze on these rugged straightforward jams. And there is John Garcia, one of the best stoner vocalist on this piece of rock.

For those of you who aren't familiar with the band I'll write a short history. Short because there isn't enough story for a long one. When Kyuss broke up in the end of 1995 Garcia formed Slo Burn with guitarist Chris Hale, bassist Damon Garrison and drummer Brady Houghton. They played together for about year in which time they released one EP and one CDr, toured with Ozzfest and called it quits.

After Slo Burn Garcia has been affiliated with bunch of bands, Unida, Hermano, Vista Chino. Nowadays Hale and Garrison play in a band called Brave Black Sea. The drummer of Brave Black Sea is by the way Alfredo Hernandez, old Kyuss-drummer.

Even though Slo Burn didn't burn slow it left behind bunch of great tracks. The CDr has all the EP's songs and additional five song. It's quite rare and valuable for a CDr. But according to a random internet forum information there might be vinyl release of that record. We'll see. Amusing the Amasing had a repress earlier this year so if you want to save a few bucks get that.

Tuber - EP

Post-rockiksi nimetty genre ei ole tehnyt kummoistakaan vaikutusta allekirjoittaneeseen siitäkin huolimatta, että kyseinen rockin alalajityyppi flirttailee estottomasti avaruus- ja krautrockin kanssa. Liian usein post-rock kuulostaa korvaani ontolta ja puisevalta, turhanpäiväiseltä rämpytykseltä.

Sääntöön löytyy aina poikkeus ja tässä tapauksessa se on kreikkalainen Tuber, jonka post-rockiin sekoittuu tarvittava määrä autiomaan tomua ja kosmista psykedeliaa. Bändin musiikissa raskaasti vyöryvät kitarat tasapainottavat post-rockmaisen heleää äänimaailmaa, mikä antaa biiseille täyteläisyyttä, jos viinitermejä käytetään. Musiikki värähtelee staattisesti aavikkopoljennan rytmissä. Pinnan alla on jotain koskettavaa, kaihomielistä, herkkää.

Tuber on instrumentaalibändi, kuten post-rockissa on tapana. Bändin pari vuotta sitten julkaisema debyytti-EP kuulostaa siltä, miltä päiviä auringonporotuksessa kylpenyt hiekka tuntuu kesän karaisemissa jalkapohjissa. Paikoin musiikki tuo mieleen hidastetun kohtauksen, jossa selkäänsä saanut sankari nousee vetämään henkeä ennen lopullisia turpakäräjiä. Tuber on musiikkia haaveiluun.

Tuber julkaisi viime vuonna jatkoa EP:lle Desert Overcrowded -levyn muodossa. Vähän harmittaa, että levy jäi vitkastelun takia hankkimatta. Muutaman sadan painos meni kaupaksi nopeasti. Eikä ihme, sillä hyvän musiikin lisäksi levyllä on helvetin hieno kansi. Bändi on kuitenkin vihjaillut uutta painosta levystä, joten ehkä sekin löytää tiensä levyhyllyyn.



I'm not a huge fan of post-rock. Even though it openly flirts with krautrock and space rock it just doesn't appeal to me. Too often it sounds hollow and woody to my ears. I don't switch the channel but neither do I turn up the volume.

There is always an exception to the rule and in this case it's Tuber. This greek band mixes just enough desert dust and cosmic psychedelia in their post-rock that it tickles the right spot. Heavy rolling guitars balance the bright post-rock sound. Using wine terms you could say that Tuber's music has body. It vibrates statically in the desert strut rhythm.

Tuber is an instrumental band as post-rock acts usually are. They released their first untitled EP in 2012. The five song EP is music for dreaming. Your mind starts wandering immediately when the needle hits the groove.

Tuber 's sophomore release Desert Overcrowded saw the light of day last year. I hesitated and the pressing of 250 copies sold out. Well, you can't have them all. And I heard that there might be second pressing of the album. In the meanwhile I spin the EP.

Polanski - Between This and Hate

Tällä kertaa levylautasella ei pyöri vinyyli. Ehkä tulevaisuudessa Polanski julkaisee viime kuussa ilmestyneen debyyttialbuminsa vinyylinä, mutta sitä odotellessa tyydymme CD:hen. Tärkeintä on kuitenkin musiikki, oli se tallennettu mihin formaattiin tahansa.

Helsingissä residenssiään pitävä Polanski on ollut kasassa nelisen vuotta. Jos bändin musiikille pitää lyödä genreleima, niin se on grunge. Tuo repaleiseen flanelipaitaan kiedottu musiikkityyli, joka mielletään niin voimakkaasti 90-luvun musiikiksi, että siitä on tullut kirosana bändeille. Nykyään soitetaan mieluummin "vaihtoehtorockia" tai "melodista raskasta rockia". Grungessa ei kuitenkaan ole mitään vikaa. Etenkin, kun sen tekee oikein. Ja Polanski tekee. Voi jopa sanoa, että Between This and Hate on yksi 2000-luvun parhaista grunge-levyistä.

Koska olen viestinnän ammattilainen avaan sen verran tämän kirjoituksen taustoja, että sain Between This and Hate -levyn haltuuni suoraan bändiltä, korvauksetta. Ensimmäinen askeleeni korruptoituneeseen musiikkijournalismiin. Tämä ei kuitenkaan sumenna arvostelukykyäni, Polanskin debyytti on vaan niin kova.

Grunge on aina ollut lähellä sydäntäni. Se oli portti raskaaseen rockiin. Polanski onnistuu ottamaan kaikki teini-innolta tuoksuvat muistot ja muovaamaan niistä uutta ja virkistävää, mutta samalla tuttua. Jos Between This and Hatea pitää verrata johonkin Seattle-levyyn, niin se olisi mielestäni Soundgardenin Down on the Upside ilman sitä mandoliinisoundia. Levyltä löytyy munaskuissa tuntuvaa vyörytystä ja päähän soimaan jääviä melodioita. Seassa on lyhyitä treenikämpän lattialta raavittuja rykäisyjä, joita kunnon grunge-levyllä pitää olla. Laulaja-kitaristi Anttoni Pikkaraisen vokaalisoundi on jossain Chris Cornellin ja Layne Staleyn alarekisterien välimaastossa. Tätä on paikoin maustettu megafonin läpi vedetyillä lauluosuuksilla, kuten asiaan kuuluu.

Between This and Hate -levy piti lukemani perusteella nauhoittaa kaksi kertaa ennen kuin lopputulos miellytti bändiä. Se teki biiseille hyvää. Aika harvoin tulee vastaan näin hiottua omakustannetta, niin musiikillisesti kuin tuotannollisesti. Nyt vaan pystyyn joku joukkorahoitus, että tämä saadaan ulos vielä vinyylinä.

I'm not spinning vinyl this time. I would if Polanski had released their debut album Between This and Hate on vinyl. Maybe in the future they will do that, but in the meanwhile we have to settle on CD. Anyway, it's the music that counts, not the format.

Polanski was formed about four years ago in Helsinki. If I have to describe Polanski's music in one word it would be grunge. Yes, the genre that is perceived to be so 90's that bands try to avoid it. They rather call their music "alternative rock" or "melodic hard rock". But there's nothing wrong in grunge. Especially if you do it right. And Polanski does it. I even go so far as to say that Between This and Hate is one of the best grunge albums of this century.

Because I'm a professional I have to tell that I got the album straight from the band free of charge. My first steps into the corrupt world of music journalism. But I'm not going to let that cloud my judgement. This album really is the shit.

Grunge has always been close to my heart. It was the gateway to harder rock. Polanski takes all those teen spirit smelling memories and forms new and refreshing - but still familiar - music out of them. I would compare it to Soundgarden's Down on the Upside without the mandolin sound. It has some ballbusting guitars and melodies that stuck in your head. It has those short spurts that have been scrapped from the floor of the rehearsal room. Those tunes that every great grunge album has. Singer-guitarist Anttoni Pikkarainen has a vocal sound somewhere between Chris Cornell's and Layne Staley's sub-registers. And of course it's spiced with singing thru megafone.

The whole album was already recorded when Polanski decided to do it again. You can hear it. It's really quality piece of work, musically and production-wise. Now we just wait for the vinyl.

Loading Data - Double Disco Animal Style

Joskus tuntemattoman bändin musiikki kuulostaa heti niin hyvältä, että se nousee ensikuulemalta suosikkibändien joukkoon. Viimeksi koin tämän, kun törmäsin Loading Datan kolmanteen albumiin, Double Disco Animal Styleen. Siinä on levy täynnä qotsamaisia melodioita, raskasta groovea ja sopivasti vinksahtanutta soittoa.

Loading Data on yhtä kuin kitaristi-vokalisti Patrón alias Lo S. Data. Jos olen ymmärtänyt oikein, bändin tarina menee seuraavasti. Loading Data perustetaan joskus millenniumin tienoilla Pariisissa. Kokoonpano vaihtelee ja kun ensimmäinen Frenchman, Nevada -albumi ilmestyy vuonna 2002, bändi on jo hajonnut. Patrón muuttaa Floridaan ja jatkaa Loading Dataa uudella amerikkalaisella kokoonpanolla. Pari vuotta vierähtää tien päällä, kunnes Patrón päättää palata Ranskaan. Homma jatkuu vanhalla mantereella jälleen uudella porukalla, joka viimeistelee jo Amerikoissa aloitetun toisen albumin, Rodeo Ghettoblasterin (2008). Tämän jälkeen Patrón laittaa bändin jälleen telakalle ja muuttaa Los Angelesiin, missä Alain Johannes ilmaisee halukkuutensa tuottaa Loading Datan kolmannen levyn. Patrón soittelee vanhat bändikaverinsa läpi ja saa osan mukaan levylle. Viime vuonna ilmestyneen Double Disco Animal Stylen jälkeen Loading Data palaa Pariisiin, jossa se toistaiseksi pitää päämajaansa.

Double Disco Animal Style on eheä albumi, vaikka sopassa on useamman kokin lusikka. Tärkeä syy tähän on Patrónin kirjoittamat kappaleet, joita sitoo sirkusmaisen tummanpuhuva tunnelma. Tätä fiilistä vahvistaa äkkiväärä groove ja Patrónin komea baritoni. Soundit ovat omaperäisiä ja tunnistettavia. Queens of the Stone Ageakin tuottanut Alain Johannes on juuri sopiva henkilö tuottajaksi, kun melodiat ja rytmit ovat pääosassa.

Äänipöydän takana istumisen lisäksi Johannes soittaa levyllä rumpuja, bassoa ja koskettimia. Levyllä vierailee myös entinen QOTSA-basisti Nick Oliveri, joka on aikaisemmin lainannut äänihuulian myös toiselle ranskalaisbändille, Rescue Rangersille.

Double Disco Animal Style on vähän kaikkea, mutta ei mitään liikaa. Se on juuri nimensä kuuloinen albumi. Vinylisteille tiedoksi, että albumista tehtiin 300 kappaleen vinyylipainos. Ainakin levy-yhtiö sivulla näyttää olevan näitä vielä myynnissä. Kehotan hankkimaan tämän levyn hyllyyn.



For Non-Finnish speaking humanbeings

Loading Data is a band that I instantly liked. A lot. Sometimes bands do that. Maybe it was the heavy groove with QOTSA-like melodies or the slighty crooked touch that the band had, but I immediately knew Loading Data would become one of my favourite bands.

Loading Data is vocalist/guitarist Patrón's alias Lo S. Data's band. History goes something like this. Patrón forms the band in Paris around the millennium. There are changes in the line-up. First album Frenchman, Nevada comes out in 2002 and the band breaks up. Patrón moves to Florida and reforms Loading Data with two Americans. Few years are spent on the road when Patrón packs his bags and returns to France. Back in the Old Continent with a new line-up Loading  Data keeps rocking and releases second album Rodeo Ghettoblaster in 2008. That's enough Europe for Patrón who this time moves to Los Angeles. There he meets Alain Johannes who wants to produce Loading Data's third album. Patrón makes a few calls to his old bandmates. Some come and so is Double Disco Animal Style (2013) born.

Double Disco Animal Style is a solid album even though it has many cooks. One of the reasons is Patrón's songwriting which has this circus-like dark atmosphere. The twisted groove and Patrón's strapping baritone enforces these vibes even further. Alain Johannes, who has produced Queens of the Stone Age in the past, is the right guy when melodies and rhythms are the main thing.

Johannes also plays on the record. Former QOTSA-bassist Nick Oliveri also makes an appearance one the album. Few years earlier he lent his vocal cords to another French band, Rescue Rangers.

Double Disco Animal Style sounds just like it is named. It has little bit of everything, but nothing too much. Vinylist should know that they pressed only 300 vinyl. Get one while you can.

Tombstoned - Tombstoned

Otetaan kourallinen puhtaassa olomuodossa olevaa neljän vuosikymmenen takaista englantilaista hevimetallia, jatketaan sitä modernilla doomilla ja täytetään piipun pesä sekoituksella. Näin päästään melko lähelle helsinkiläisen Tombstonedin ydintä.

Tombstonedin viime vuonna julkaisema esikoisalbumi ei potki raja-aitoja kumoon. Sen sijaan se keskittyy hallitsemaan aidattua aluetta. Homma ei jää sabbath-riffien kierrättämiseen, vaan Tombstoned tekee omannäköistä musiikkia. Ja eihän perinteisessä stonerdoomissa mitään vikaa ole.

Jotain helsinkiläistrion kyvyistä kertoo myös se, että Electric Wizard pyysi bändiä lämppärikseen jo ennen ensimmäisen albumin julkaisua.

Vaikka kyseessä ei ole kovinkaan kokeellinen albumi, se silti vaati allekirjoittaneelta muutaman kuuntelukerran ennen kuin maku täysin miellytti. Nyt Tombstoned päätyy levylautaselle vaikkapa hennon krapulapäivän taustamusiikiksi.



Summary

This right here is some purebred stoner doom from Helsinki. Take a handful of classic british heavy metal tunes, add a pinch of modern doom and put that in your pipe and smoke it. Get Tombstoned.

Tombstoned released their debut album last year. It doesn't break new ground, but it's more than just recycling old sabbath-riffs. Even before their first album Tombstoned played with Electic Wizard, so you can be sure that this isn't just run-of-the-mill band.

Even though this isn't complex album it took me few spins to get into this record. But now I enjoy it every now and then. For example when the tender hangover strikes. Traditions are comforting when the vinyl isn't only thing spinning.

The Machine & Sungrazer

Hollantilaisen särinärockin sanansaattajat The Machine ja Sungrazer julkaisivat viime vuonna splittilevyn, jonka piti olla kummallekin bändille välietappi. The Machine julkaisee viidennen albuminsa joskus lähitulevaisuudessa, mutta Sungrazerille splitistä tuli päätepysäkki. Kitaristi-vokalisti Rutger Smeets ilmoitti viime vuoden kesäkuussa jättävänsä bändin, neljä kuukautta splitin julkaisun jälkeen. Ei auta mutristella, täytyy vaan iloita siitä, mitä on ollut.

The Machine ja Sungrazer ovat hyvä ja tasavertainen pari jakamaan kiekko. Kumpikin osoittaa omanlaista dynaamisuutta stonerrockin parissa. The Machinella on raskaampi, suoraviivaisempi ote aiheeseen, kun taas Sungrazer lähestyy sitä raukeammin, unenomaisemmin.

Rotterdamilainen The Machine aloittaa a-puolen huojuvalla kitarariffillä, joka saattaa tuoda joillekin kuuntelijoille mieleen Tenacious D:n One Note Songin. Nyt ei kuitenkaan jäädä vain venyttelemään kieliä, vaan kun Awe rysähtää käyntiin, se jättää pelkän pölypilven leijailemaan. Biisi paahtaa kuin vanha ruosteinen muskeliauto, jonka konepellin alta kuuluu epämääräistä kolinaa. Bändi ei välitä tästä, vaan runttaa kaasua koneeseen. Kymmenen minuuttia myöhemmin auto lipuu moottori savuttaen tienpientareelle. Tätä seuraa reilut pari minuuttia kestävä Not only, joka on hyvä stonerpunk-rykäisy ennen syvältä merenpohjasta möyrivää Slipfacea.

Sungrazerin puoliskolla on ehkä hieman hyvästien makua. Puoli alkaa erittäin sungrazermaisella biisillä. Myrskynopeuksilla puhaltava Dopo heittää kuuntelijan veden alle, jonka rauhasta aina välillä noustaan pintaan haukkaamaan happea. Myrskyn jälkeen kuuntelija ajelehtii yawningmanilaisen Yo La Tengon tahdissa Sungrazer-puolen päättävään Flow Through a Good Storyyn, joka jää hienon bändin viimeiseksi biisiksi. Tarina on päättynyt.

Kingston Wall - We Cannot Move

Svart Records tekee vuosikymmenen kulttuuriteon julkaisemalla Kingston Wallin trilogian ensikertaa vinyylinä. Viime perjantaina turkulaiset tarjosivat innokkaimmille esimakua seiskatuumaisen muodossa. We Cannot Move / Between The Trees sai psykedeelisen 400 kappaleen splatter-painoksen, joka myytiin loppuun samantien. Tyhjin käsin jääneitä kuitenkin lohduttanee, että julkaisu saa vielä kaksi 400 kappaleen painosta, yhden mustalle ja yhden kirkkaalle vinyylille.

Yleensä olen enemmän perinteisten mustien kiekkojen ystävä, mutta We Cannot Moven splatter-versio tuntui sopivan paremmin teemaan. Muutenkin Kingston Wallin vinyylipainokset ovat herättäneet minussa erikoispainoksia metsästävän keräilijän. Nyt jo jännittää, minkälaisia painoksia Svartissa ollaan keksitty itse albumeille.

Seiskaa Keltaisesta Jäänsärkijästä hakiessa mieleeni tuli vähän aikaa sitten kuuntelemani Tommi Liimatan podcast CD-bokseista. Pappa jaksaa lähteä Helsingin keskustaan saadakseen vinyylikopion biisistä, jonka on kuullut sata kertaa. Sitä on sitten mukava hypistellä pakkaspäivinä. Muutenkin useat Liimatan ajatukset osuvat oikeaan myös vinyyliharrastajien kohdalla. Suosittelen kuuntelemaan.

CD:istä puheenollen, alkuperäinen vuonna 1993 julkaistu We Cannot Move -sinkku on Discogsissa myynnissä 200 eurolla. Tarjouksiakin ilmeisesti otetaan vastaan.

Itse seiskasta sen verran, että omaan korvaan se kuulostaa erittäin hyvältä. Jyllin ja Kuoppamäen rytmiryhmän soundi kuulostaa eloisalta ja Wallin kitara kirkkaammalta ja ikään kuin vanhemmalta kuin alkuperäisessä masteroinnissa. Muuten erot jäävät mielestäni melko pieniksi, mikä on erittäin hyvä. Jaime Gomez Arellanon masterointi olisi varmasti miellyttänyt myös Wallia.

Kingston Wallin albumit ilmestyvät yksitellen. I näkee päivän valon marraskuussa ja trilogia täydentyy ensi vuoden alkupuolella. Vinyyliversioihin on luvattu bonareita aikaisemmin julkaisemattomasta materiaalista. Niitä odotellessa tuskin malttaa liikahtaa.

Baby Woodrose - Third Eye Surgery

Viime viikon Docventures-pätkä, American: The Bill Hicks Story, teki vaikutuksen allekirjoittaneeseen. Haluan-tehdä-vähän-kaikkea -tyyppisenä ihmisenä arvostan niitä, jotka ovat Hicksin lailla löytäneet tarkoituksensa ja ajavat tuota päämäärää kohti ilman kiertoteitä.

Bill Hicks on tehnyt vaikutuksen myös tanskalaiseen Lorenzo Woodroseen, jonka yhtyeen viimeisimmältä studioalbumilta löytyy Hicksin "maailma on vain huvipuistoajelu" -ajatelman innoittama It's Just a Ride -biisi. Rouheeta psykedeelistä poppia soittavan Baby Woodrosen musiikissa on samaa hapokkuutta kuin Hicksin standupissa. Se on hauskaa ja innostavaa, mutta samalla se sisältää runsaasti tummia sävyjä (Hicksin kohdalla joku saattaa kutsua niitä totuudeksi).

Kööpenhaminassa 2000-luvun alussa alkunsa saanut Baby Woodrose julkasi kahdeksannen albuminsa, Third Eye Surgeryn, pari vuotta sitten. Se on osittain aikamatka Yhdysvaltain länsirannikolle hippiajan aattoon. Osittain se on matka avaruuden halki oman tajunnan tuolle puolen. Tietyt osat tuovat mieleen eri yhteyksiä, jotka muodostavat levyn kokonaisuuden.

Baby Woodrose on vanhasti psykedeelinen bändi, mikä käy ilmi jo pelkästään levyjen kansitaiteesta (yksi hyvä syy hankkia levyt vinyylinä). Woodrosen psykedelia ei ole usvaista, silmät-viiruina-sohvan-pohjalla -psykedeliaa, vaan enemmänkin kukkaseppele-hiuksissa -psykedeliaa. Lorenzo Woodrose osaa kirjoittaa vaivattomasti soljuvia kappaleita, joihin ihastuu heti.

Third Eye Surgery on loistavaa musiikkia syksyyn, kun lehdet roikkuvat viimeisillä voimillaan puissa.

Colour Haze - Tempel

Colour Haze on yksi eurooppalaisen stoner- ja psykerockin isoista nimistä. Saksalaisbändin voidaan sanoa vaikuttaneen vanhan mantereen, etenkin Keski-Euroopan, soundiin yhtä paljon kuin Kyussin. Tästä huolimatta 1990-luvun puolivälissä Münchenissä syntynyt Colour Haze on pysynyt maan alla.

Colour Hazen muodostavat kitaristilaulaja Stefan Koglek, basisti Philipp Rasthofer ja rumpali Manfred Merwald. Bändillä on tunnistettava soundi, jonka perustan muodostavat Koglekin käheänä ulvova kitara ja rytmiryhmän alapainotteinen groove. Se on autiomaan tuulten kuivattamaa psykerockia.

Vuosien saatossa trio on hionut jammailevan soittonsa saumattomaksi. Tästä saa esimakua kymmenen vuotta sitten julkaistulta Tempel-albumilta. Colour Hazen kahdeksas studioalbumi toimii hyvin astinkivenä bändin musiikkiin. Se on raukea levy, joka sopii niin sohvalla vietettyihin viikonloppuaamuihin kuin taustamusiikiksi arkeen. Raskaat vyörytykset eivät hukuta kuulijaa, vaan bändi pitää soitollaan tämän koko ajan aallonharjalla. Henkeä ei tarvitse pidättää.

Colour Hazen kummisetämäiseen asemaan stonerrock piireissä on vaikuttanut Koglekin toiminta bändin ulkopuolella. Mies johtaa Elektrohasch Schallplatten -levymerkkiä, joka on julkaissut muun muassa Sungrazerin, Causa Suin ja All Them Witchesin musiikkia.

Tämän lisäksi Koglek on mukana järjestämässä salaperäisiä Dunajam -bileitä, joihin pääsee ainoastaan kutsulla. Käsittääkseni kyseessä on enemmänkin ystävien kokoontuminen hyvän musiikin parissa kuin jokaisen karvanaaman festivaali. Jos kutsun onnistuu hankkimaan, viikonpäivät kestävään juhlaan osallistumisesta saa maksaa useita satoja euroja.

Tosin ehkä jotain tällaista varten voisi muutaman kuukauden ajan talvella säästää.

Bushfire/Hammerlock - Splittiseiska

Kaltaiselleni laiskalle ihmiselle seiskatuumaiset eivät ole paras mahdollinen formaatti musiikinkuunteluun. Sen verran digitaaliset äänitteet ovat mieheen vaikuttaneet, että seiskat tuntuvat liian vaivalloisilta. Tästä huolimatta näitä pikkukiekkoja on kertynyt levyhyllyyn kenkälaatikollisen verran. Joskus biisi vaan on niin hyvä. Toisinaan taas paketti on niin hieno, että se pitää saada näperreltäväksi. Bushfiren ja Hammerlockin splittiseiska täyttää kummatkin kriteerit.

Tai ainakin Bushfiren osalta. Yhdysvaltalaisen punkbändin Hammerlockin osuus on omaan korvaani aika geneeristä Amerikan punkkia. Kummoisempaa vaikutusta Two Inch Hole In The Side Of Your Head -biisi ei ole tehnyt, koska en ole koskaan vaivautunut ottamaan bändistä mitään selvää.

Bushfiren Like a Elephant sen sijaan on tutun rouheaa raskasta bluesia. Biisi jatkaa Black Ash Sundayn linjaa, mikä miellyttää allekirjoittanutta suuresti. Miehestä musiikkia ilman uhoa.

Omaan ostopäätökseni aikoinaan vaikutti hyvän biisin lisäksi levyn fyysiset ominaisuudet. Seiskaa suojaa käsintehty hylsyn kantaa mukaileva kotelo. Tekoprosessista itse asiassa löytyy videokin. Pakko arvostaa tällaista DIY-meininkiä. Tietenkin kyseessä on myös tapa saada levy myymään paremmin, mutta tähän pakettiin on nähty selvästi vaivaa.

Hylsyjulkaisun takana on saksalainen Decoy Industry, joka rajottaa painoksensa aina 222 kappaleeseen. Yleensä levyt on ilmeisesti numeroitu, mutta omassa kopiossani järjestysnumeron sijaan lukee xxx.

Like a Elephant löytyy nimellä Elephant Bushfiren viime vuonna julkaistulta Heal Thy Self -albumilta. Albumiversio kuulostaa paremmin tuotetulta, mutta itse veto ei ehkä ole yhtä rouhea kuin seiskalla. Mutta albumia kuunnellessa ei ainakaan tarvitse koko ajan nousta sohvalta vaihtamaan puolta.

Fu Manchu - The Action is Go

Fu Manchun The Action is Go -albumi päätyy usein pyörimään levylautaselle, jos menen levyhyllylle ilman erityistä suunnitelmaa musiikkivalinnan suhteen. Se toimii tilanteessa kuin tilanteessa.

Fu Manchu on stonerrockia sieltä raikkaammasta päästä. Tyynenmeren tuulet ovat puhaltaneet pahimmat savut pois bändin musiikista. Jäljelle on jäänyt tiukkarunkoinen, punk-energiaa pursuava soundi, josta huokuu oikeanlainen välinpitämättömyys. The Action is Go on tästä täydellinen ilmentymä.

Vuonna 1997 ilmestynyt The Action is Go on siitä mielenkiintoinen albumi, että puolet bändistä oli vaihtunut edellisen levyn jäljiltä. Rumpali Ruben Romero ja kitaristi Eddie Glass olivat lähteneet ja perustaneet Nebulan. Heidän tilalleen tulivat Kyuss-rumpali Brant Bjork ja Bob Balch. Kaksikko otti tonttinsa haltuun erinomaisesti ja lopputulos on mielestäni bändin paras.

Fu Manchu kävi muutama vuosi sitten soittamassa The Action is Go:n läpi Nosturissa levyn uudelleen julkaisun kunniaksi. Kyseessä oli sen verran kova keikka, että päädyin todella pitkästä aikaa aivan lavan eteen. Muistan kuinka eturivissä hyppiessäni päätin rock-hengessä avata hiukset, ja hetkeksi tyttöystävän hoitoaineen tuoksu pelmahti eturiviin. Vieressä kaksimetrinen jätti sytytti ehkä juuri tästä syystä savukkeen palamaan.

Miehekkäiden muistojen lisäksi keikalta tarttui mukaan uusintapainos albumista. Fu Manchun alkuperäisistä vinyyleistä saa maksaa hyvän ravintolaillallisen verran, joten uusintapainos kelpaa allekirjoittaneelle mainiosti. Itse asiassa uusintapainostenkin arvot näyttävät olevan pienessä nousussa.

Fu Manchu on ensi kuussa tulossa jälleen keikalle Nosturiin. Tällä kertaa uuden Gigatoid-albumin myötä. Suosittelen paikalle menemistä.

Mastodon - The Hunter

Mastodon on bändi, jonka olemassaolosta tiesin pitkään ennen kuin vaivauduin tutustumaan yhtyeen tarjoamaan tuotteeseen. Allekirjoittaneen mielenkiinnon herätti Curl of the Burl -biisi, jonka ystäväni soitti huolimattomasti eräänä savuisena iltana. Olin aikaisemmin pitänyt Mastodonia turhan rankkana ja vaikeana.

Ja ehkä näin olikin. Mastodonin musiikki on nimittäin kehittynyt levy levyltä helpommin lähestyttäväksi. Vuonna 2011 julkaistu The Hunter on bändin ensimmäinen albumi ilman sen kummempaa konseptia. Samalla se on selvästi Mastodonin radioystävällisin levy.

Mastodonin diskografian käänteinen kuunteleminen on hyvä vaihtoehto, jos sludge metalliksi kutsuttu musiikin alalaji ei ole kovinkaan tuttu. Itse olen tähän mennesssä edennyt vuonna 2006 julkaistuun Blood Mountain -albumiin asti. Välissä on tosin tullut kuunneltua bändi tuoreinta Once More 'Round The Sun -albumia, joka ilmestyi pari kuukautta sitten. Suosittelen lämpimästi.

The Hunter on aika tiukkaan pakattu vinyylilevy. Kestoa on rapiat 50 minuuttia, joten uraa on kaiverrettu aika tiheään. Tämä ei kuitenkaan kuulu läpi ainakaan allekirjoittaneen laitteilla. Hifi-foorumeilla kertovat, että Mastodonin vinyylit ovat erittäin hyviä 45 rpm -versioina, ja jopa 33/3 rpm:n painokset päihittävät CD-versiot. Sääli, että vanhemmista albumeista saa pulittaa suuria summia, jos haluaa ne nopeammin pyörivinä versioina.

Jos olet aikaisemmin ohittanut Mastodonin liian tymäkkänä, suosittelen uutta yritystä.

Los Natas - Ciudad de Brahman

Viime viikkojen helteiden aikana allekirjoittanut on levyjen sijasta kuunnellut laineiden liplatusta ja kärpästen surinaa. Nyt oli kuitenkin pakko raahautua levyhyllyn ääreen ja kaivaa sieltä musiikkia näihin trooppisiin öihin.

Ensimmäisenä käteen osui Los Natasin Ciudad de Brahman -albumi. Legendaarinen Man's Ruin Records julkaisi tämän argentiinalaistrion toisen pitkäsoiton vuonna 1999 digitaalisena kompaktilevynä. Lähes kymmenen vuotta myöhemmin saksalainen Elektrohasch julkaisi albumista reilun tuhannen kappaleen vinyylipainoksen.

Ciudad de Brahman on tunnelmaltaan juuri sopiva levy helleaallolla surffaamiseen. Siinä itämainen mystiikka sekoittuu avaruusrockin psykedeliaan. Tähtitieteilijä Carl Saganin mukaan nimetty avausraita on raukeaa tähtitaivaalle tuijottelua. Tämän jälkeen albumi vie kuulijan varjoon ränsistyneen basaarin takakujalle, kunnes Alohawaii -biisin kaiutettu kitaraa heittää kujalta palmun alle.

Ciudad de Brahman ilmestyi muutama vuosi Kyussin hajoamisen jälkeen. Kyussin vaikutus kuuluu kuitenkin selvästi levyllä. Etenkin silloin, kun Los Natas heittää raskaamman vaihteen silmään ja musiikki lähtee nytkähtäen vyörymään.

Levyn loppupuolelta löytyy ehkä hieman turhaa tiluttelua. Albumi ikään kuin loppuu suvantoon. Tämä on pieni miinus muuten loistavalle albumille.

Los Natas laittoi pillit pussiin pari vuotta sitten lähes 20 vuotta jatkuneen soittamisen jälkeen. Kaikki loppuu ajallaan. Ehkä tämä hellekin kohta helpottaa.

Osta levyt kaupasta, Stupido

Viikko sitten Stupido Shop ilmoitti lopettavansa levykauppatoiminnan. Vuonna 1995 Helsingin Punavuoreen perustettu Stupido ei päässyt ikääntymään teinivuosia pidemmälle. Kalliossa liike ehti myydä ja olla myymättä levyjä vain vajaan vuoden ennen kuin lappu oli laitettava luukulle. Kauppa se on, joka kannattaa. Paitsi levykauppa.

Olin innoissani, kun Stupido muutti viime syksynä Hesarille. Kalliosta löytyi jo valmiiksi kourallinen levykauppoja, mutta Stupidon kaltainen instituutio on aina tervetullut musiikin ystävän kotikulmille. Moni muukin oli innoissaan. Valitettavasti tämä innostus ei jalostunut levyostoksiksi.

Jälkiviisaana on helppo sanoa ja surkutella. Itsekin olisin voinut käydä Stupidossa useammin. Tuskin se olisi mitään muuttanut. Stupidon kuolema osoittaa sen, että musiikki on irtautunut ruumiistaan. Yhä harvempi haluaa kotiinsa ylimääräistä muovia, kun saman lopputuloksen saa hankkimalla internetistä jonon ykkösiä ja nollia.

Jokainen saa hankkia ja kuunnella valitsemansa musiikin haluamallaan tavalla. Pääasia on, että nauttii siitä. Samalla on kuitenkin pakko sanoa, että vähän epäilyttävältä tämä tiedostovallankumous vaikuttaa. Mitä käy albumeille, kun kaikki kuuntelevat vain kappaleita? Minkälaisen suhteen voi muodostaa levyyn, joka näyttää samalta kuin Word-tiedosto?

Ainakin itse haluan vielä tulevaisuudessakin kävellä levykauppaan, selata levylaareja ja kantaa kassillinen levyjä kotiin kuunneltavaksi. Kysyä myyjältä, mikä biisi soi kaupassa tai onko joku levy oikeasti hypen arvoinen. Samalla itse ostotapahtumasta tulee osa levyä.

Muistan, kun ostin harmaana syyspäivänä Clashin London Callingin käytettynä Black&Whitesta. Rahapulassa perustelin ostoksen sillä, että tyttöystäväni palaisi myöhemmin illalla Lontoon-matkaltaan. Muistan myös vieläkin, kuinka löysin Ghostface Killahin Iron Manin käytettyjen levyjen laarista Funkiestista 35 markalla. Silloin kun Juhan putiikki vielä sijaitsi Urho Kekkosen kadulla Tavastian vieressä. Muistan myös levyt, jotka olen jättänyt hyllyyn ja myöhemmin katunut saituuttani.

Nettikaupoista tilatut levyt eivät saa samanlaista tarinaa. Puhumattakaan netistä ladatusta musiikista.

Red Fangin Whales and Leeches -albumi sai oman tarinansa. Se jäi viimeiseksi levyksi, jonka hankin Stupidosta. Soikoon se nyt hienon levykaupan muistoksi.

Älä jätä levyjä hyllyyn. Tue paikallista ja osta levyjä.

Radar Men from the Moon - Echo Forever

Nomen est omen. Tämä muinaisten roomalaisten heitto pätee täydellisesti hollantilaiseen Radar Men from the Mooniin. Eindhovenilaiskolmikon instrumentaalinen avaruusrock vie kuuntelijan jonnekin aurinkokuntamme reunalle tai ainakin tutkakantaman ulkopuolelle.

RMFTM pisti ulos ensimmäisen EP:nsä, Intergalactic dada & Space trombonesin, omakustanteena vuonna 2011. Vuosi myöhemmin debyyttialbumi Echo Forever ilmestyi ensin omakustanne-CD:nä ja pian sen jälkeen vinyylinä brittiläisen Fuzz Club Recordsin kautta.

Tutkamiesten seesteinen trippailu kosmoksessa on juuri sopivaa musiikkia tähän sateiseen ja koleaan säähän. Nopeimmillaankin bändin musiikki kuulostaa verkkaiselta. Raskaat kohdat leijuvat painottomassa tilassa samalla tavalla kuin kevyemmätkin osuudet. Seassa on stonerrockia ja äänipätkiä scifi-elokuvista ikään kuin kosmisena taustasäteilynä.

Echo Forever on eheä albumi, josta ei löydy tylsää hetkeä. Soittajat antavat toisilleen tilaa, mikä luo hengittävän kokonaisuuden. RMFTM tuo mieleen toisen hollantilaisen instrubändin, The Machinen, tai sveitsiläisen Monkey3:n. B-puolen aloittava Darkness kuulostaa siltä kuin Yawning Man olisi lähetetty Kuuhun soittamaan aavikkokeikka.

Vinyylipainoksesta on tilanpuutteen vuoksi jätetty pois 11-minuuttinen Avant-Garde Luxury. Vaikka kyseessä on hyvä biisi, ei tämä kokonaisuuden kannalta ole suuri menetys.

Kun kirjoitin kuukausi sitten Gozun uusimmasta albumista, totesin etteivät värivinyylit sopineet levyn teemaan tai kansitaiteeseen. Echo Foreverin mustavalkoinen kiekko sen sijaan kruunaa koko paketin. Levystä tehtiin myös sadan kappaleen painos punaiselle vinyylille, mutta omasta mielestäni tämä peruspainos on paljon tyylikkäämpi.

Steak - Disastronaught

Lontoon musiikkiskeneä miettiessä ei ensimmäisenä tule mieleen raavas stonerrock, mutta näinkin voisi olla. Jostain Big Benin varjosta nimittäin kuuluu rupista aavikkorockia, joka raapii korvakäytäviä kuin kolmen päivän sänki.

Steak tarjoilee erittäin tyylipuhdasta stoneria, josta löytyy juuri tarvittava määrä psykedeliaa. Bändin soundissa on tuttua ja perinteistä, mutta se on silti omalaatuinen ja tunnistettava. Kuten hyvässä pihvissä, Steakin musiikissa pinnat on poltettu kiinni ja sisälmys jätetty mehukkaan raa'aksi.

Lontoolaisen nelikon ensimmäinen EP, Disastronaught, ilmestyi omakustanteena vuonna 2012. Niin kansitaiteellisesti kuin temaattisesti sarjakuvamaailmasta ammentava levy sijoittuu intergalaktisten sotien runtelemalle Tellukselle, missä Steak taistelee Lazarus-nimistä orjapäällikköä vastaan. Soitossa on avaruudellista väljyyttä ja partasuuhuumoria.

Disastronaught on tiivis levy. Levyllä on viisi raitaa, joista neljä ensimmäistä on täyteläistä stoner-paahtoa. Levyn päättävällä Peyote-instrumentaalibiisillä jalka on jo nostettu kaasupolkimelta ja homma rullaa tyylikkäästi vapaalla loppuun.

Steak ehti julkaista kaksi omakustanne-EP:tä ennen kuin itävaltalainen Napalm Records tarjosi sopimusta viime kesänä. Heti allekirjoittamisen jälkeen kumpikin EP uudelleenjulkaistiin ensimmäistä kertaa vinyylillä. Steakin ensimmäinen albumi ilmestyy Napalmin kautta syksyllä.

Kummankin EP:n vinyylipainokset ovat todella hienoja paketteja. Tästä syystä onkin sääli, että katkeamattomien biisien väleihin on jostain syystä jäänyt hiljaiset tauot. Siis sellaiset tauot, joita löytyy kotipolttoisista cd-levyistä. Toivottavasti vastaavanlaisilta mokilta vältytään uuden levyn paketoinnissa. Joka tapauksessa Steakin lätyt kannattaa hankkia omaan levyhyllyyn.

Lo-Pan - Salvador

Yksi stonerrockin helmasynneistä on vanhoihin kaavoihin jumiutuminen. Treenikämpällä kuunnellaan vähän Black Sabbathia, pajautellaan ja väännetään vahvistimesta säröt kaakkoon. Biisit ovat omia, mutta voisivat yhtä hyvin löytyä joltain unohdetulta Sabbath-demolta. Perinteistä ammentaminen on ok ja jopa suotavaa, mutta jotain uutta pitää saada mukaan nauhalle.

Yhdysvaltain Keskilännestä tuleva Lo-Pan ei ole jäänyt toistelemaan vanhoja stoner-kaavoja, vaan bändi vie genreä uuteen suuntaan. Ohiolaiskvartetti luottaa stonerrockin peruspilareihin, paksuun kitarasoundiin ja groovaavaan rytmiin, mutta se muovaa niistä omaleimaisen kokonaisuuden. Vaikutteita on otettu, mutta ne eivät kuulu musiikista läpi.

Vuonna 2011 ilmestynyt Salvador on Lo-Panin kolmas albumi ja ensimmäinen Small Stone -levymerkillä. Detroitilainen Small Stone on tunnettu vahvasta stoner-katalogista, ja Salvador menee mielestäni heittämällä levymerkin parhaimpien julkaisujen joukkoon.

Salvador on monipuolinen albumi, jolla raivo ja tyyneys kulkevat sulassa sovussa. Laulaja Jeff Martinin voimakas ääni pitää otteessaan koko levyn ajan. Ensikuuntelulla itselleni jäi levyltä mieleen Bird of Prey, joka on yhä suosikkini levyltä. Mutta hiljalleen muut kappaleet ovat nousseet sen rinnalle. Joka kuuntelukerralla Salvador kasvaa ja antaa jotain uutta.

Lo-Panin korkeaoktaaninen stonerrock on täydellistä musiikkia kruisailuun tyhjillä maanteillä lämpiminä kesäöinä.

All Them Witches - Our Mother Electricity

All Them Witchesin Our Mother Electricity -albumi oli ensimmäinen levy, jonka laitoin levylaukkuuni, kun sain kutsun viime perjantaiseen radiovierailuun. Albumin avaava Heavy/Like a Witch oli ilmiselvä valinta ensimmäiseksi biisiksi. Miehekkäällä hyräilyllä alkava biisi potkaisee voimalla perseelle, muttei pelota rauhallisempaan illanviettoon tottuneita.

Tennesseen tasangoilta Nashvillesta tulevan trion soitosta kuuluu vanhan kyläpäällikön asenne. Vaikka vuonna 2012 ilmestynyt Our Mother Electricity on bändin ensimmäinen albumi, siinä on iän tuomaa varmuutta. Yksitoikkoisuudesta ei ole tietoakaan, vaan levy on täynnä eri tunnelmia. Tämä takia albumia jaksaa kuunnella monta kertaa peräkkäin.

Our Mother Electricity kasvaa rauhallisesti koko a-puolen ajan. Kääntöpuolen ensimmäinen biisi Until it Unwinds runnoo albumin aallonharjalle, jonka jälkimainingeissa ajelehditaan seuraavat pari biisiä. Right Hand päättää levyn samalla hyräilyllä kuin millä tämä alkoikin. Ikään kuin alleviivatakseen, että esitys on nyt päättynyt.

All Them Witches kutsuu lähestymistapaansa musiikkiin psychedelta rockiksi. Kuvaus on hyvä. Vaikka bändi on kiillottanut kenkänsä, niiden pohjista löytyy rämeikön mutaa. Pinkfloydmainen psykedeelisyys sekoittuu americanaan, jota bändi käsittelee eurooppalaisella rentoudella. All Them Witches onkin ensimmäinen yhdysvaltalainen bändi, joka julkaisee levyn saksalaisella Elektrohasch-levymerkillä.

Yksi siisteimmistä jutuista All Them Witchesissa on kitaristi Ben McLeodin ja basisti Michael Parksin vokaalien sulautuminen yhteen. Kaksikon laulusoundit tukevat toisiaan niin hyvin, että alussa en tajunnut laulajia olevan kaksi.

All Them Witches on hyvää musiikkia etenkin juurevan rockin ystäville, jotka ovat kyllästyneet voimissaan olevaan retroveivaukseen.

Perjantaimoodissa piru irti

Ilmoitus kaikille Radio Helsingin kuuluvuusalueen asukkaille ja nettistreamin kuuntelijoille. Mä kannan hetken kuluttua raskaan levylaukkuni teurastamolle, missä VG houstaa perjantaimoodia.

Tunkkaisin doom jää varmaankin hyllyyn, mutta laukusta löytyy matskua, jota ei varmastikaan ole aikaisemmin näillä taajuuksilla soitettu. Kannattaa olla kuulolla, kello 19-22.

Gozu - The Fury of a Patient Man

Bostonilainen Gozu päätti juuri ensimmäisen Euroopan-kiertueensa, joka kiersi Pohjois-Euroopan kaukaa. Mutta jos bändi jatkaa kovien levyjen julkaisemista nykyiseen malliin, nähdään heidät varmasti vielä Tavastian lavalla.

Gozun toinen pitkäsoitto The Fury of a Patient Man julkaistiin digitaalisena äänitteenä reilu vuosi sitten ja 500 kappaleen vinyylipainos ilmestyi kuukausi sitten. Vinyyliversion odottajat palkitaan kolmella bonusbiisillä, joiden joukosta löytyy yllättäen D'Angelo ja Simply Red –coverit. Vanhan ysäriräpin ystävän korvaan etenkin Brown Sugar –coveri kuulostaa helvetin hyvältä.

Covereista huolimatta The Fury of a Patient Man vaati useamman kuuntelukerran ennen kuin levy sai täyden otteen allekirjoittaneesta. Debyyttialbumi Locust Seasoniin verrattuna Gozu on bodannut kitarasoundia, jotta raskaammat riffit saadaan nousemaan penkistä. Flirttailua popin kanssa on karsittu ja biiseihin on haettu enemmän kontrastia raskaan rockin äänimaailmasta. Kaiken ankkuroi Marc Gaffneyn laulumelodiat, jotka ovat puhdasta stoner-hunajaa.

The Fury of a Patient Man jatkaa LocustSeasonin nimeämislinjaa. Biisien nimet eivät välttämättä liity mitenkään itse teokseen, vaan ne on kieli poskessa lätkäisty otsikoiksi. Levyltä löytyy muun muassa biisit Charles Bronson Pinchot, Traci Lords ja Snake Plissken.

The Fury of a Patient Manin päättää (jos bonareita ei oteta mukaan) yli 20 minuuttia kestävä The Ceaseless Thunder Of Surf –jami, joka ei oikein uppoa. Ihan kelpo riffin ympärille rakentuvaa ja purkautuvaa biisiä kuunnellessa tuntuu kuin kuuntelisi kokoamisohjeita. Omalla tavallaan The Ceaseless Thunder Of Surf on mielenkiintoinen kokonaisuus, joka toiston avulla tekee itselleen ruumiinavausta.

Tupla-LP tulee vihreälle ja violetille kiekolle kaiverrettuna. Mulla ei ole mitään värivinyylejä vastaan, jos ne sopivat levyn teemaan ja kansitaiteeseen. Esimerkiksi kopioni Locust Seasonista on painettu savuisen keltaiselle vinyylille, mikä sopii täydellisesti kansitaiteeseen. The Fury of a Patient Manin mustavalkoinen kansitaide olisikin mielestäni ansainnut mustat vinyylit. Mutta onneksi tämä ei vaikuta musiikkiin. Se on värivinyyleistä huolimatta erittäin tyylikästä.

Witch - Witch

Witch on Dinosaur Jr:n kitaristi-laulaja J Mascisin ja hänen basistiystävänsä Dave Sweetapplen 2000-luvun puolivälissä perustama stoner/doom-bändi, joka on tähän mennessä julkaissut kaksi albumia. Bändin nimeä kantava debyyttialbumi ilmestyi vuonna 2006 ja Paralyzed-albumi  pari vuotta myöhemmin. Allekirjoittaneen levyhyllystä löytyy Witch-albumi.

Witchissa J Mascis ei soita kitaraa tai laula vaan hän on siirtynyt rumpusetin taakse. Ennen Dinosaur Jr. -uraa mies soitti rumpuja hc-punkkia soittaneessa Deep Woundissa, joten komppipuolesta ei tarvitse olla huolissaan. Ja onhan Witchin doom-tempo melko paljon verkkaisempaa kuin mihin punk-piireissä on totuttu, joten vanha mies selviää hommasta helposti.

Dinosaur Jr. ei ole oikein koskaan herättänyt allekirjoittaneessa sen kummempia tuntemuksia, mutta kun kuulin ensimmäisen kerran Witchin The Seer -biisin riffin, olin heti myyty. Uskallan väittää, että kyseessä on yksi viime vuosikymmenen parhaimmista riffeistä. Kitaristi Graham Clise ja kitaristi-laulaja Kyle Thomas kasvattavat kitaravallin riffille juuri sopivan kokoiseksi.

Mutta eivät levyn muut biisit jää The Seer -avausraidan varjoon. Seitsemän biisin joukkoon ei mahdu yhtään biisiä, jonka kohdalla tekisi mieli nostaa neula pois urasta. Witch-nelikko on onnistunut tekemään eheän levyn, joka ei kuitenkaan sorru kaavamaisuuteen, yhteen stonerrockin helmasynneistä. Kuten jo bändin nimestä voi päätellä, lyriikat ovat okkultismin täyteisiä. Thomasin nasaali laulusaundi vielä vahvistaa niiden tunnelmaa.

Witchin musiikkia kuvaillessa on mahdotonta olla viittaamatta Black Sabbathiin, jonka vaikutus kuuluu selvästi debyyttilevyllä. Doomin ja 70-luvun psykerockin ystävien kannattaankin ehdottomasti tutustua bändiin.

Witchin toinen albumi, Paralyzed, ei muutaman kuuntelukerran perusteella nouse lähellekään ensimmäistä albumia. Levyllä tempoa on lisätty huomattavasti ja suoraviivaisuus on vienyt riffeiltä parhaan terän. Mutta Witch on ainakin allekirjoittaneen mielestä erittäin mainio levy.

A Band Called Death -dokkari Areenassa

Yle Teema esitti sunnuntaina mielenkiintoisen dokumentin detroitilaisesta protopunk-bändistä, joka Motown-ajan autokaupungissa pysyi tiukasti omalla kaistallaan. Kolmen mustan veljeksen perustama Death ei taipunut kompromisseihin, mikä sulki ovia ja tyrkkäsi bändin unholaan. Tinkimättömyys kuitenkin teki bändistä kulttisuosikin 35 vuotta myöhemmin. A Band Called Death -dokumentti on vielä vajaan kuukauden päivät katseltavissa Areenassa. Kannattaa ehdottomasti käyttää puolitoista tuntia elämästä tähän. Dokkarin jälkeen voi suunnata levykauppaan ja hankkia bändin ...For the Whole World to See -albumi.

Dokumentin esittely Teeman nettisivuilla:

Ennen Bad Brainsia, Sex Pistolsia ja Ramonesia oli - Death! A Band Called Death on dokumenttielokuva kolmen veljeksen Detroitissa 1970-luvun alussa perustamasta bändistä, joka oli kaikkien aikojen ensimmäinen musta punkbändi.

Teini-ikäiset Hackneyn veljekset Dannis, Bobby ja David perustivat vuonna 1971 Alice Cooperin ja Whon innoittamana rockbändin, joka pian sai nimen Death. Maallikkosarnaajaisän poikien treenikämppänä toimi makuuhuone ja keikkoja tehtiin naapurustossa. Yhtye painatti myös singlen Politicians in My Eyes omakustanteena levydiilin toivossa. Tyyliltään Death oli edellä aikaansa, punkkia ennen punkkia. Diskokuumeen valtaamassa Detroitissa yhtyeen nimi ja musiikki olivat kuitenkin levy-yhtiöille liikaa, menestystä ei tullut ja yhtye hajosi 1970-luvun lopulla.

Veljekset jatkoivat musiikintekoa gospelin ja reggaen merkeissä. Uraauurtanut punkbändi unohtui vuosikymmeniksi.

2000-luvulla muutama levynkeräilijä löysi Deathin ainoan singlen kirpputorilta, ja rockkirjoittaja Ben Blackwell julkaisi singlen nettisivullaan. Sana alkoi kiiriä. Lopulta Bobby Hackneyn poika kuuli isänsä laulavan vanhalla punk-singlellä: "Isä! Miksi et kertonut minulle!", totesi muusikoksi ryhtynyt poika, joka soittaa nykyisin omassa bändissään Deathin biisejä.

Deathin debyyttialbumi ilmestyi vuonna 2009 ja yhtye lähti levynjulkaisukeikoille. Yllättävä menestys 35 vuoden jälkeen on katkeransuloista, sillä Deathin perustaja ja sielu David Hackney kuoli vuonna 2000. Elokuva onkin paitsi jännittävä kappale unohduksista kaivettua musiikin historiaa myös tarina veljeksistä ja veljesrakkaudesta.

Jeff Howlettin ja Mark Covinon ohjaama dokumenttielokuva valmistui vuonna 2012. Teeman esitys 27.4. on elokuvan Suomen-ensi-ilta.

The :Egocentrics - Love Fear Choices And Astronauts

Romanialaisen The :Egocentricsin ensimmäinen albumi Love Fear Choices And Astronauts on allekirjoittaneelle hyvä esimerkki levystä, joka kuulostaa paremmalta fyysiseltä kopiolta. Tässä tapauksessa vinyyliltä. Kun ensimmäisen kerran kuuntelin levyn läpi kuulokkeilla tietokoneelta, en oikein saanut mitään otetta musiikkiin. Kuulin kyllä hienoja juttuja, mutta kokonaisuudesta jäi sumuinen kuva.

Nyt kun neula uppoaa levyn uraan, psykedeelinen instrumentaalirock naulitsee ensimmäisistä soinnuista lähtien. Levyn avaa kolmiosaiseksi jaettu Spacewolf, jota kuunnellessa tulee fiilis, että bändi soittaa oman soundimaailmansa äärirajoilla. Biisiä kasvatetaan juuri niin massiiviseksi kuin mahdollista hyvän soundin rajoissa.

Jazz-vaikutteet tuovat The :Egocentricsin raskaaseen riffittelyyn vastapainoa. Musiikki on paikoin todella kevyttä. Kitaristi Brennin soitto johtaa musiikkia, mutta ei sorru kukkoiluun. Romanialaistrio hallitsee jammailun kaaoksen ja pysyy ihailtavan hyvin polulla. Sen sijaan, että odottaisi lempiriffiin pääsemistä, The :Egocentricsia kuunnellessa odottaa mielenkiinnolla sitä, mihin bändi on biisiä viemässä.

Berliiniläisen Nasoni Recordsin kautta julkaistu debyytti on 12-tunnin jamittelusession tulos. Albumi julkaistiin keväällä 2010. Love Fear Choices And Astronauts sai jatkoa seuraavana vuonna Center Of The Cyclone -albumin myötä.

The :Egocentrics on juuri sopivan karkea timantti. Jos oikeat kulmat hioutuvat, luvassa on vielä erinomaisempaa avaruusrockia. Jos alla oleva musiikki yhtään kuulostaa hyvältä, kannattaa suunnata levykauppaan.

Red Fang - Hyvä syy lähteä oluelle

Yksi tämän hetken parhaista stoner-paahdoista, portlandilainen Red Fang on saapunut Suomeen soittamaan neljä keikkaa. Kaksi vuotta sitten Tavastialla soittaneen Red Fangin Suomen-kiertue alkaa tänään Tampereelta ja päättyy Turun sekä Jyväskylän kautta Helsinkiin perjantaina. Melkein enempää ei voi Suomen kaupunkeja vetää edestakaisin kuin tällä rundilla vedetään.

Tampereella, Turussa ja Helsingissä lämppääjänä soittaa karhulalainen Demonic Death Judge. Jyväskylässä lämppää paikallinen fubear. Itseäni enemmän kiinnostaisi kuulla fubearin veto. Demonic Death Judge on mun makuun liian heviä. Se tuo mieleen hevin, jota 90-luvulla yläasteen mustatukat kuuntelivat juurikasvunsa kanssa suut mutrussa. Mä en ole kähinähuutolaulun ystävä ja Demonic Death Judge on vähän liikaa sitä. Musiikin psykedeeliset suvantokohdat ja rouheat kitarariffit kyllä toimivat mulle täysin. Hyppysellinen lisää avaruusrockin väljää psykedeelisyyttä ja laulusta kurkkua puolet pois, niin mä varmaan kuuntelisin mielelläni.

Fubearin dieselinkatkuinen metalli tuo niin ikään mieleen 90-luvun yläasteen ja flanelipaidat. Bändin soundi on vaihtoehtomusiikin pehmentämää rockia. Tässäkin tapauksessa laulusoundi tuottaa mulle vähän vaikeuksia. Kähinähuudon lisäksi sankarihevi ei varsinaisesti sytytä. Mutta ihan tarttuvaa soittoa.

Joka tapauksessa varmasti on luvassa kovat vedot. Ja Red Fang toimii taatusti.

Sasquatch - Isojalat enkelten kaupungista

Jos tekee mieli kuunnella luotettavaa vanhan koulukunnan stoneria, kannattaa etsiä käsiinsä kopioita losangelelaisen Sasquatchin tuotannosta. Vuodesta 2001 lähtien musisoineen voimatrion repertuaarista löytyy toinen toistaan tarttuvampia biisejä, jotka vyöryvät kuulijan yli pehmeästi kuin karvainen isojalka. Soundi on stonerrockin täyteläisimmästä päästä.

Sasquatchin ensimmäinen nimettömäksi jätetty albumi ilmestyi vuonna 2004 ja kaksi vuotta myöhemmin se sai jatkoa II-albumin muodossa. Tällä hetkellä levyhyllystäni löytyy ainoastaan II, mutta tarkoitus olisi jostain metsästää sen viereen vuonna 2010 julkaistu III ja viime vuonna ulos tullut IV. Debyytistä odottelen vinyylipainosta.

Sasquatchin historiaan perehtyessä ilmenee, että yleisesti II:a pidetään bändin läpimurtoalbumina ja III:a yhtyeen mestariteoksena. II on alusta loppuun tasaisesti möyrivä albumi, jonka biisit kuulostavat heti tutuilta. Kitaristi-vokalisti Keith Gibbsin lauluääni toimii särisevää kitaravallia vasten helvetin hyvin. Trio soittaa hyvin yhteen ja musiikki on kaikessa yksikertaisuudessaan loistavaa.

II:n b-puolelle mahtuu muutama akustinen biisi, jotka mukavasti rauhoittavat a-puolen älyttömän tykityksen jälkeen. Mun on vaikea valita II:lta lempibiisiä, mutta The Judge varmasti antaa hyvän kuvan siitä, mistä Sasquatchissa on kyse.

Uncle Acid and the Deadbeats ja miten se uppoaa ensikertalaiseen

Brittiläinen psykedoom-ryhmä Uncle Acid and the Deadbeats keikkailee paraikaa Suomessa. Kolmesta keikasta ensimmäinen oli lauantaina Tavastialla, jonne sain taivuteltua paremman puoliskoni. Ihan helppoa se ei ollut, sillä esimerkiksi Black Sabbath (jota bändi on lämpännyt) ei herätä kummoisiakaan tunteita hänessä. Taivutteluoperaatioon kuului Uncle Acidin vuonna 2011 ilmestyneen Blood Lust -albumin kuunteleminen, josta alla tiivistelmä.

I’ll Cut You Down soi

Citi Roën: Mä tykkään tuosta taustalla junnaavasta kitarasta. Tää on sellaista musiikkia, jota voisi kuunnella autossa matkalla mökille. Vaikka aika tummaa soundia, niin sopii tähän vuodenaikaan.

Death’s Door soi

C: Aika junnaavaahan tää on. En mä tätä välttämättä jaksaisi kuunnella putkeen yli kymmentä biisiä. Taustalla tää varmaan menee ihan hyvin. No problem.
L: Mä ymmärrän tuon, etenkin kun doom-junttaus ei ole tuttua.
C: Mutta onhan tässä aika omalaatuinen soundi. Laulajan tunnistaa ainakin heti.
L: Koko levyllä on aika rupinen äänimaailma. Ja mun mielestä tämän tyyppisen musiikin pitääkin kuulostaa vähän hiomattomalta.
C: Tätä on varmaan hyvä keikalla jammailla olut kädessä.

Over And Over Again soi

C: Minkä purkin läpi se laulaa? Miten se kuulostaa tuolta?
L: Sama juttu on rummuissa ja oikeastaan koko paketissa.
C: Enemmän Särö kuin April.
L: Jep.

Curse of the Trees soi

C: Levynkannessa lukee psychedelic doom group, mutta ei tämä mun mielestä niin psykedeelistä ole.
L: Ei, jos verrataan Kingston Walliin (joka on soinut meillä viimeisen kuukauden aikana lähes tauotta). Mutta kyllä tämä luokitellaan psykedeeliseksi doomiksi.
C: Ok. Olisko kuitenkin levynkantta pitänyt vähän hioo.
L: Ei, kun sehän sopii tuollaisena hyvin tähän b-luokan kauhun ja okultismin kanssa flirttailevan musiikin paketiksi.
C: Hyväksyn selityksen.

I’m Here to Kill You soi

C: Nyt alkoi erilailla. Tässä on hyvä meno.

13 Candles soi

C: Nämä biisien nimet ovat aikamoisia, mutta tämä mystisyys toimii. Siistii, että näillä on tällainen oma fantasiamaailma. Se tekee tähän ihan oman fiiliksen. Tässä ei ole sellaista rockstara-meininkiä, mikä on todella jees.
L: Totta.
C: Ja kun ei muutenkaan rock-lyriikka aina ole kovinkaan kummoista, niin kiva, että on oma juttu.
L: En ole ihan varma, mutta Uncle Acid and the Deadbeats on saattanut esiintyä joskus kaapuihin verhoutuneinta. Sekin sopisi kuvaan.
C: Se olisi ihan hienoa. Toisaalta siinä on vaarana, että menee liian fantasian puolelle. Tätä harrypotter-porukkaa riittää.

Ritual Knife soi

C: Nyt se junnaaminen alkoi taas. Täytyy sanoa, että biisit ovat aika samankaltaisia keskenään. En mä näitä erota toisistaan ainakaan tämän ensimmäisen kuuntelun perusteella.
L: Se on se oma soundi. Mä itse tykkään siitä, eikä se siksi mua haittaa.

Withered Hand of Evil soi

C: Okei. Mä voin lähteä mukaan. Kyllä tätä nyt ainakin yhden keikan kuuntelee.

Tämä kirjoitus piti alunperin saada blogiin jo lauantaina, mutta tunnit kuluivat ennen keikkaa liian nopeasti. Sunnuntai piti pyhittää lepäämiseen, joten tämä tulee vasta nyt. Itse keikasta sen verran, että itse diggasin siitä todella paljon. Citin kommentti oli, että "ihan jees, mutta Red Fang oli parempi". Jukka Hätisen keikka-arvion voi lukea Rumbasta. Uncle Acid and the Deadbeatsin ehtii muuten vielä tänään näkemään Turussa.