Tällä kertaa levylautasella ei pyöri vinyyli. Ehkä tulevaisuudessa Polanski julkaisee viime kuussa ilmestyneen debyyttialbuminsa vinyylinä, mutta sitä odotellessa tyydymme CD:hen. Tärkeintä on kuitenkin musiikki, oli se tallennettu mihin formaattiin tahansa.
Helsingissä residenssiään pitävä Polanski on ollut kasassa nelisen vuotta. Jos bändin musiikille pitää lyödä genreleima, niin se on grunge. Tuo repaleiseen flanelipaitaan kiedottu musiikkityyli, joka mielletään niin voimakkaasti 90-luvun musiikiksi, että siitä on tullut kirosana bändeille. Nykyään soitetaan mieluummin "vaihtoehtorockia" tai "melodista raskasta rockia". Grungessa ei kuitenkaan ole mitään vikaa. Etenkin, kun sen tekee oikein. Ja Polanski tekee. Voi jopa sanoa, että Between This and Hate on yksi 2000-luvun parhaista grunge-levyistä.
Koska olen viestinnän ammattilainen avaan sen verran tämän kirjoituksen taustoja, että sain Between This and Hate -levyn haltuuni suoraan bändiltä, korvauksetta. Ensimmäinen askeleeni korruptoituneeseen musiikkijournalismiin. Tämä ei kuitenkaan sumenna arvostelukykyäni, Polanskin debyytti on vaan niin kova.
Grunge on aina ollut lähellä sydäntäni. Se oli portti raskaaseen rockiin. Polanski onnistuu ottamaan kaikki teini-innolta tuoksuvat muistot ja muovaamaan niistä uutta ja virkistävää, mutta samalla tuttua. Jos Between This and Hatea pitää verrata johonkin Seattle-levyyn, niin se olisi mielestäni Soundgardenin Down on the Upside ilman sitä mandoliinisoundia. Levyltä löytyy munaskuissa tuntuvaa vyörytystä ja päähän soimaan jääviä melodioita. Seassa on lyhyitä treenikämpän lattialta raavittuja rykäisyjä, joita kunnon grunge-levyllä pitää olla. Laulaja-kitaristi Anttoni Pikkaraisen vokaalisoundi on jossain Chris Cornellin ja Layne Staleyn alarekisterien välimaastossa. Tätä on paikoin maustettu megafonin läpi vedetyillä lauluosuuksilla, kuten asiaan kuuluu.
Between This and Hate -levy piti lukemani perusteella nauhoittaa kaksi kertaa ennen kuin lopputulos miellytti bändiä. Se teki biiseille hyvää. Aika harvoin tulee vastaan näin hiottua omakustannetta, niin musiikillisesti kuin tuotannollisesti. Nyt vaan pystyyn joku joukkorahoitus, että tämä saadaan ulos vielä vinyylinä.
I'm not spinning vinyl this time. I would if Polanski had released their debut album Between This and Hate on vinyl. Maybe in the future they will do that, but in the meanwhile we have to settle on CD. Anyway, it's the music that counts, not the format.
Polanski was formed about four years ago in Helsinki. If I have to describe Polanski's music in one word it would be grunge. Yes, the genre that is perceived to be so 90's that bands try to avoid it. They rather call their music "alternative rock" or "melodic hard rock". But there's nothing wrong in grunge. Especially if you do it right. And Polanski does it. I even go so far as to say that Between This and Hate is one of the best grunge albums of this century.
Because I'm a professional I have to tell that I got the album straight from the band free of charge. My first steps into the corrupt world of music journalism. But I'm not going to let that cloud my judgement. This album really is the shit.
Grunge has always been close to my heart. It was the gateway to harder rock. Polanski takes all those teen spirit smelling memories and forms new and refreshing - but still familiar - music out of them. I would compare it to Soundgarden's Down on the Upside without the mandolin sound. It has some ballbusting guitars and melodies that stuck in your head. It has those short spurts that have been scrapped from the floor of the rehearsal room. Those tunes that every great grunge album has. Singer-guitarist Anttoni Pikkarainen has a vocal sound somewhere between Chris Cornell's and Layne Staley's sub-registers. And of course it's spiced with singing thru megafone.
The whole album was already recorded when Polanski decided to do it again. You can hear it. It's really quality piece of work, musically and production-wise. Now we just wait for the vinyl.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti