Kaleidobolt - The Zenith Cracks

Kaleidobolt lävähti tutkalleni ensimmäisen kerran joulukuussa 2014, kun yhtye soitti Blues Pillsin lämppärinä Tavastialla. Tuolloin mieleen jäi tempoileva esitys, jonka rouheus vain korostui pääesiintyjän loppuun asti tyylitellyn keikan alettua. Täytyy myöntää, että pääosin Kaleidoboltin keikka meni olutta juoden parvella, joten kovin tarkkaa analyysia bändin suorituksesta en osaa antaa. Onneksi keikka on kuunteltavissa yhtyeen bandcamp-sivulla.

Viime syksynä törmäsin uudelleen helsinkiläiskolmikkoon Elmussa, kun he lämmittivät yleisöä toiselle ruotsalaisbändille, Greenleafille. Tällä kerralla bändin progressiivinen jytä sai otteen allekirjoittaneesta. Olin ehkä paremmin varautunut tulevaan.

Pari vuotta kasassa ollut Kaleidobolt ei ole aikaillut tuotteensa kanssa. Bändi julkaisi ensimmäisen kokopitkänsä viime vuoden lopulla ja toinen albumi, The Zenith Cracks, ilmestyi heinäkuussa. Mainio debyytti kärsi lievästä levottomuudesta, ja vapaasti hengittänyt levy sortui toisinaan junnaukseen. Toisella albumilla soundi on asteen kypsempää ja bändin progressiivinen psykedelia on muovautunut harmonisemmaksi. Ensimmäinen levy on enemmän Hawkwindia, toinen Black Sabbathia.

Tämä ei tarkoita, että The Zenith Cracks olisi riisuttu kosmisesta trippailusta. Kokonaisuus on vain edeltäjäänsä eheämpi. Se huokuu zenmaista raakuutta. Ehkä tähän vaikuttaa Ilari Larjoston osallisuus albumin äänityksessä ja miksauksessa. Vankilaelektroduo Jessestä tuttu Stiletti-Ana on aiemmin ollut mukana studiopuuhissa muun muassa Tombstonedin ja Death Hawksin levyillä.

The Zenith Cracks on omalaatuinen sekoitus tyylejä, joiden yhteensopivuus on todistettu useiden bändien toimesta. Albumi sisältää tyylikkäitä viittauksia Jimi Hendrixiin, häivähdyksiä Black Sabbathista, vapautuneisuutta jazzista, ja toisinaan Sampo Kurjen laulu tuo mieleen surumielisen Kurt Cobainin. Kaleidobolt on lyhyessä ajassa luonut selkeän oman tyylinsä. Asiaa auttaa, että jokainen soittaja hallitsee instrumenttinsa.

Kuten asiaan kuuluu, Kaleidobolt on keikkaillut ahkerasti. Kesällä bändi kiersi Keski-Eurooppaa iowalaisen psykepumpun Radio Moscow’n kanssa. Tulevia keikkoja ei valitettavasti näytä tällä hetkellä olevan tiedossa. Itse onnistuin näkemään yhtyeen kolmannen kerran kesällä, kun The Zenith Cracksin julkaisua juhlistettiin Siltasessa. Paikka ei aivan kivuttomasti taivu rockluolaksi, mutta ihan mukavasti sävelet vyöryivät ahtaassakin tilassa.

Lakipiste on murtunut.



Kaleidobolt first time appeared on my radar in December 2014 when the band played as a warm-up act for Blues Pills at Tavastia. I spent most of the gig drinking beer on the balcony so I can’t give you a really careful analysis of the performance but what I do remember is a bouncy hard-hitting show that was further emphasize by the stylized and clean-cut show by the main act. Luckily you can find the gig from Kaleidobolt’s bandcamp page.

Last autumn I bumped into Kaleidobolt again at Elmu where they were warming the crowd for another swedish band Greenleaf. This time Kaleidobolt’s progressive fuzz got a hold of yours truly. Maybe I was better prepared for it.

Helsinki-based Kaleidobolt hasn’t hesitated with its product. The trio released its first album about a year ago and the second one, The Zenith Cracks, came out this July. The excellent debut slightly suffered from restlessness. On the second album Kaleidobolt’s sound and song structures are more mature and the band’s progressive psychedelia is more harmonious. The first album is more Hawkwind, the second Black Sabbath.

This doesn’t mean that The Zenith Cracks would be totally stripped of cosmic tripping. It’s just a little more coherent. It radiates zen-like brutality. Maybe Ilari Larjosto who recorded and mixed the album has something to do with it. Also known as Stiletti-Ana of prison electro duo Jesse, Larjosto has previously been involved with bands like Tombstoned and Death Hawks. He might be pinch of slickness that makes everything go down smoothly.

The Zenith Cracks is a unique blend of styles that have been blended many times before by many different bands. The album includes references to Jimi Hendrix, shades of Black Sabbath, freedom from jazz, and at times Sampo Kurki’s voice reminds of Kurt Cobain’s melancholy. In a short period of time Kaleidobolt has created its own style. It helps that all three guys master their instruments.

Kaleidobolt has been playing shows quite extensively. In summer the band toured the Central Europe with Iowan psychedelic rock group Radio Moscow. There are no new dates announced but when they are you should go and see them.

The zenith is cracked.

Unida - Coping with the Urban Coyote

Autiomaalla on ääni ja se kuuluu John Garcialle. Ruosteinen, keskipäivän auringon korventama ääni, joka tekee kappaleesta kuin kappaleesta aavikkorockia. Ääni, joka lempeästi kertoo tulevista turpakäräjistä.

Pari vuotta sitten soolouransa vihdoin käynnistänyt Garcia oli Kyussin hajoamisen jälkeen mukana perustamassa useita yhtyeitä, joista useimmat jäivät varsin lyhytikäisiksi. Kyussin jälkeen hetken aikaa kärynneen Slo Burnin hälvettyä Garcia perusti kitaristi Arthur Seayn, rumpali Miguel Cancinon ja basisti Dave Dinsmoren kanssa Unidan.

Kun Slo Burnin katalogi jäi vinyyli-EP:seen ja CDr-albumiin, Unida ehti julkaista yhden splitti-EP:n, yhden kokopitkän ja nauhoittaa toisen valmiiksi, kunnes levy sopimusongelmien vuoksi hyllytettiin. For the Working Man (2001) on yhä ilman virallista julkaisua. Internetistä se kyllä löytyy, muun muassa nimellä El Coyote.

Slo Burniin verrattuna Unida on askel kohti perinteisempää raskasta rockia. Samalla sen musiikki vaikuttaa ainakin allekirjoittaneen korvaan edeltäjäänsä (kun tätä nyt käsiellään garcialähtöisesti) eheämmältä. Soundi on toki yhä tomuista, rytmi rullaavaa ja turhat kikkailut on riisuttu pois.

Coping with the Urban Coyote ilmestyi loppuvuodesta 1999. Queens of the Stone Agen ensimmäinen levy oli ilmestynyt edellisenä syksynä ja ilmeisesti Coping with the Urban Coyotelta löytyvä If Only Two on jonkinlainen vastaus Queens of the Stone Age -albumin If Only –kappaleeseen. Nokittelu Garcian ja Josh Hommen välillä oli alkanut.

Garcia ja Homme ovat muuten ainoat jäsenet, jotka pysyvät Kyussin riveissä koko sen olemassaolon ajan. Toistaiseksi parivaljakon viimeiseksi yhteiseksi biisiksi on jäänyt raita Nick Oliverin Mondo Generatorin parin vuoden takaiselta levyltä. Sekin ilmeisesti nauhoitettiin ennen Kyuss Lives -vääntöä. Vahvasti näyttää siltä, että herrojen yhteiset laulut on laulettu.

Ja vielä Kyussista puheenollen, Kyuss-basisti Scott Reeder hoiti bassottelut Unidan For the Working Man –albumilla. Olisi mielenkiintoista tietää, mistä johtuu stoner-yhtyeiden jatkuva tarve vaihtaa basistia. Se tuntuu olevan kaikista epävakain pesti aavikolla.

Unidan jälkeen Garcia keskittyi Hermano-yhtyeeseen. Kitaristi Arthur Seay ja rumpali Miguel Cancino perustivat Unidassakin bassoa soittaneen Eddie Plascencia kanssa House of Broken Promises –yhtyeen. Lauluhommat hoitaakseen ottanut Plascencia kuulostaa ihan köyhän miehen Garcialta, mikä kuvaa hyvin yhtyeen mielikuvituksellisuutta.

Viime vuosina Unida on osoittanut virkoamisen merkkejä. Ehkä niistä intoutuneena kalifornialainen Cobraside Distribution julkaisi Coping with the Urban Coyotesta uusintapainoksen vuonna 2014. Bonuksena painokseen lisättiin Lontoon Desertfestilla 2013 nauhoitettu keikka. Ihan pätevä lisä, vaikkakaan ei mitenkään pakollinen. Aika harvoin tulee kakkoslevy laitettua levylautaselle. Bassoa muuten tuolla keikalla soitti kitaristi Arthur Seayn sukulaispoika Owen Seay.

Desert has a voice and that voice belongs to John Garcia. That rusty, scorched by the midday sun voice makes any song desert rock any time of the day. At the same time it whispers ’everything is ok’ and ’I kick your ass’.

Garcia finally started his solo career few years ago. After Kyuss broke-up and before his solo career Garcia took part in many projects of which many were short-lived. First came Slo Burn that peaked and faded away in a year. After that Garcia formed Unida with guitarist Arthur Seay, drummer Miguel Cancino and bassist dave Dinsmore.

Slo Burn’s discography spans from one vinyl EP to an album burned to a CDr. Unida stepped up the game and released one split EP, one full-length album and recorder another. The second one never got an official release because of some legal problems. For the Working Man is available on the internet though. It goes by the name El Coyote.

Compared to Slo Burn Unida is a step towards more conventional hard rock. At the same time the music sounds a little bit more coherent. The sound is still dusty, the rhythm has a steady roll and there’s no cheap gimmicks.

Coping with the Urban Coyote was released at the end of 1999. Queens of the Stone Age’s first album had been released the previous fall and apparently the song If Only Two from Coping with the Urban Coyote is some kind of a response or rebuttal to Queens of the Stone Age’s If Only. First punches were thrown.

By the way Garcia and Homme are the only Kyuss members that were on-board the whole ride. At least for now the last joint project for these two is a song from Nick Oliver's Mondo Generator album few years back. And that probably was recorded before all that Kyuss Lives ruckus. It strongly looks like these guys have sang their songs.

And while we’re still on the subject of Kyuss, Scott Reeder played bass on Unida’s For the Working Man album. I really would like to know where all these stoner bands get the urge to change their bass player so frequently. It seems to be the least stable job in the desert.

After Unida Garcia focused on Hermano. Guitarist Arthur Seya and drummer Miguel Cancino formed a new group with a bassist Eddie Plascencia who also played for a while in Unida. Plascencia takes care of singing duties in House of Broken Promises, and I have to say that he sounds like a poor man’s Garcia. It pretty much sums up the band imaginativeness.

Unida has shown sings of revival in the past few years. Maybe that’s why Californian Cobraside Distribution reissued Coping with the Urban Coyote in 2014. As bonus they made it a double album with a live recording from Desertfest London 2013. It's a nice bonus but not necessary. Quite seldom that second record ends up spinning on my turntable. Apropos, guitarist Arthur Seay's nephew played bass on that gig.

Goatsnake - Black Age Blues

Goatsnake. Vuohikäärme. En tiedä mistä tämä raamatullista vimmaa uhkuva nimi on peräisin, mutta se toimii erinomaisena otsakkeena tämän kalifornialaisyhtyeen musiikille. Doomjyrä The Obsessedin raunioista 90-luvun puolivälissä noussut Goatsnake on perikadon partaalla kieppuvaa stonerrockia, jossa etelävaltioiden palvontamenojen tunnelma on vahvasti läsnä.

Allekirjoittaneen ensikosketus yhtyeeseen tapahtui vuonna 2004 julkaistun Trampled Under Hoof EP:n myötä. EP:llä basson varressa on entinen Kyuss-basisti Scott Reeder, mikä varmaankin toimi johdatuksena Goatsnaken huomaan. Vielä tuolloin Goatsnake kuulosti omaan korvaani liian tahmaiselta, enkä tutustunut yhtyeen tuotantoon sen syvemmin. Vuosia jatkunut altistuminen doom-pörinälle on kuitenkin tehnyt tehtävänsä ja nykyään Trampled Under Hoof kuulostaa mahtavalta.

Trampled Under Hoofia edeltää kaksi legendaarisen Man's Ruin -levylafkan kautta julkaistua kokopitkää. Vuosituhanteen taitteen molemmin puolin ilmestyneiden levyjen välillä basisti vaihtui ja Trampled Under Hoofilla alkuperäisestä miehityksestä jäljellä oli enää puolet. Ensimmäisen kokoonpanon rungon muodosti The Obsessedin rytmiryhmä, eli basisti Guy Pinhas ja rumpali Greg Rogers. Kitaraosuuksista vastasi ja vastaa yhä dronejumitusbändi Sunn O))):n kitaristi Greg Andersson ja vokaaleista muun muassa earthlingins?:sta tuttu Pete Stahl.

Pitkään vaikutti siltä, että Trampled Under Hoof jäisi Goatsnaken viimeiseksi julkaisuksi. Andersson, Stahl ja hetkeksi riveistä poistunut rumpali Greg Rogers palasivat kuitenkin studioon ja yhtyeen kolmas albumi Black Age Blues näki päivänvalon viime vuonna.

Black Age Blues jatkaa siitä, mihin viisitoista vuotta aiemmin ilmestynyt Flower of Disease -albumi jäi. Kirjaimellisesti. Kakkoslevyn päättäneen River-biisin loppujollotus soljuu uuden albumin puolelle, kunnes Anderssonin kitaravyöry hukuttaa sen River to Cross -biisiin. Jatkuvuutta on myös tuotannossa, josta vastaa Flower of Disease -levyn tuottaja Nick Raskulinecz. Tässä välissä hän on istunut äänipöydän ääressä muun muassa Mastodonin ja Foo Fightersin laskuun.

Muutenkin Black Age Blues on tuttua, laiskasti rullaavaa Goatsnakea. Reilun kymmenen vuoden tauko kuuluu ehkä hieman levollisempana otteena.  Enää ei ole tarvetta ryskiä kuistilta jokaisen rasahduksen perään. Muutamalla kappaleella vieraileva Dem Preachers’ Daughters -kuoro tuo levylle vanhan ajan gospel-boogieta, mikä ennestään pehmentää tunnelmaa.

Black Age Blues kuuluu ehdottomasti allekirjoittaneen suosikkeihin viime vuoden julkaisuista. Aika harvoin raaskin maksaa jenkki-importeista täyttä hintaa, mutta tämän levyn kohdalla asiaa ei edes tarvinnut miettiä. Ja löytyyhän vinyylipainokselta kaksi bonusbiisiä: Deathwish ja Breakfast With the King.

Greg Andersson muuten saapuu Sunn O))):n kanssa Helsinkiin elokuussa. Jos vahvistimen palvonta kiinnostaa, kannattaa vääntäytyä Tavastialle.



Goatsnake. There’s some serious biblical fury in that name but it’s a perfect header for the band’s take on stoner rock. It’s heavy, it’s fiery and it has a strong ambience of southern adoration while at the same time it swings on the brink of Harmageddon.

Goatsnake rose from the ashes of The Obsessed when the doomroller disbanded second time in 1995. My introduction to Goatsnake happened through Trampled Under Hoof EP that came out in 2004. Former Kyuss-bassist Scott Reeder lent his groove for the EP and that probably was the reason that led me to Goatsnake. At the time Goatsnake sounded a little too sticky for my taste. Now that I’ve been exposed to blustering doom for years Trampled Under Hoof sounds terrific.

Prior to Trampled Under Hoof Goatsnake had released two full-length albums via legendary Man’s Ruin Records. Both of those albums came around Millennium and for a long time it seemed that that would be it. Guitarist Greg Andersson had his own thing going on with the heavy drone doom band Sunn O))) and running his record label Southern Lord. Singer Pete Stahl was busy with earthlings? and managing bands like Rival Sons, and along the way the obsessed rhythm section had vanished from the line-up, first the bassist Guy Pinhas and then the drummer Greg Rogers. 

But there was more to come. Andersson, Stahl and Rogers returned together to studio and last year Goatsnake’s third album, Black Age Blues, came to be. Black Age Blues carries on from where the second album Flower of Disease had finished. Literally. The last song on Flower of Disease, River, had this wailing ending that overflows to the first song on Black Age Blues. Conveniently it’s named River to Cross. We are now on the other side. That took only 15 years.

But it doesn’t feel that long. Black Age Blues is a solid Goatsnake album. Maybe there’s a little bit of tranquility that comes with time. There’s no need to rush out from the porch after every rustle. And to soften the blow even more there's Dem Preachers' Daughters, a small background choir that radiates old-timey gospel boogie on several tracks.

Black Age Blues is definitely one of my favorite albums from last year. I usually don't pay the full price on American imports but this time it wasn't even an issue. And the vinyl release got two bonus songs: Breakfast with the King and Deathwish.

By the way Greg Andersson brings Sunn O))) to Helsinki in next month so if amplifier worshipping is your thing I recommend that.

Earthless - From the Ages

Electric Ladyland [Redux] innoitti kaivamaan levyhyllystä lisää kitaravetoista musiikkia. Jälkihendrixiläiseen mielentilaan sopivin kiekko kokoelmastani on Earthlessin viimeisin pitkäsoitto From the Ages muutaman vuoden takaa.

San Diegosta kotoisin oleva kolmihenkinen Earthless on tarjoillut hyökyvää psykedeliaa jo viidentoista vuoden ajan. Loppuvuodesta 2013 ilmestynyt From the Ages on bändin kolmas kokopitkä, eli julkaisutahti on ollut sangen verkkainen. Edellisestä Rhythms from a Cosmic Sky –levystäkin oli ehtinyt kulua kuusi vuotta.

Earthlessilta löytyy kuitenkin hyvä syy julkaisujen venähtämiseen. Kitaristi Isaiah Mitchell on pitänyt itsensä kiireisenä toisen yhtyeensä Golden Voidin kanssa ja rumpali Mario Rubalcaba on Earthlessin ohella hakannut tahtia useissa yhtyeissä, muun muassa punkpoppoo Off!issa.

Eivätkä varttitunnin pituisia biisejä fiilistelevät fanit välttämättä muodosta kaikista malttamattominta kuulijaryhmää. Hyvää on jaksettu odottaa.

Neljän biisin From the Ages on allekirjoittaneen suosikki yhtyeen diskografiasta. Se on jatkuvasta muutoksesta kasvava albumi, jossa eurooppalainen eleganssi yhdistyy amerikkalaiseen runttaamiseen. Kolmikon soitto nivoutuu hypnoottisesti yhteen, kun Mike Egintonin basso raivaa tilaa Mitchellin ryöppyäville kitarasooloille Rubalcabon takoma rytmin seassa.

Earthlessin musiikkia voi hyvin kuvata nestemäiseksi. Pitkät kappaleet muuttavat jatkuvasti muotoaan, joskus tipoittain, joskus hyökyaallon lailla, mutta aina kohti jotain päämäärää. Rubalcaba totesi From the Agesin julkaisun yhteydessä antamassaan haastattelussa, ettei bändi jammaile vaan improvisoi. Ero on siinä, että kun jammailu on päämäärätöntä tiluttelua, improvisointi on hetkessä säveltämistä.

From the Ages, kuten bändin muukin tuotanto, vaatii kuulijaa keskittymään ja uppoutumaan musiikkiin. Albumin nimikkobiisi (joka löytyy jo huhtikuussa 2008 taltioidulta Live at Roadburn -levyltä) venyy yli puoleen tuntiin, joten uppoutuminen on perusteellista. Vinyylipainoksella biisi on jaettu kakkoskiekon molemmin puolin, mikä pakottaa hetkeksi nousemaan syvyyksistä kääntämään levy.

Uudempaakin musiikkia Earthlessilta on ilmestynyt. Viime tammikuussa bändi julkaisi End to end –nimisen biisin The Baker Skateboards EP:llä, ja poiketen aikaisemmasta instrumentaalilinjasta biisi omaa vokaaliosuuden. Hieman myöhemmin keväällä Earthless julkaisi kahden biisin splittilevyn toisen sandiegolaisyhtyeen Harsh Token kanssa. Santanamaisen psykedeelinen Acid Crusher on poikkeuksellisen rento kappale Earthlessin tuotannossa. Ehkä seuraavalla albumilla bändi höllentää kaasujalkaa ja rullaa ikkunat alas.



Electric Ladyland [Redux] inspired me to excavate some potent guitar music from my hazy archive. The best album suited for this Post-Hendrixian state of mind is Earthless' latest long play From the Ages from a few years back.

San Diegan Earthless has served its own blend of psychedelic influx for a fifteen years now. From the Ages is the trio's third album which means the release rate has been quite comfortable. The previous album Rhythms from a Cosmic Sky was released in 2007.

The band has a good reason for this laid back pace though. Guitarist Isaiah Mitchell has kept himself busy with his other band Golden Void and drummer Mario Rubalcaba has kept tempo for several other bands, including punk group Off!

But fans who enjoy tracks that last over fifteen minutes aren’t the most impatient bunch. And From the Ages was definitely well worth the wait. For me it’s the best Earthless album. It consist of four tracks that fuse into perfect fuzz storm. It  grows from constant change in which European elegance meets American brute force. Mike Eginton’s bass clears way for Mitchell’s gushing solos among Rubalcaba’s beat.

Fluidity is a key element in Earthless’ music. Long songs are constantly transforming, sometimes in drops, sometimes like a tidal wave but always towards a certain point. At the time of From the Ages’ release Rubalcaba said in an interview that the band doesn’t jam, they improvise. The difference is that jamming is aimless dabble when improvisation is composing in the moment.

Like the other Earthless albums From the Ages requires your full attention. The song From the Ages takes a little over half an hour so immersing in it really requires you to open your third eye. Because of its length the song is split on two sides of the second vinyl. This forces the listener to resurface for a moment to flip the record.

Earthless has released few new tunes after From the Ages. Last January a song titled End to end appeared on The Baker Skateboards EP. Exceptionally the song featured lyrics. A little bit later in this spring Earthless released a two-track split record with another San Diegan band Harsh Toke. Earthless’ Acid Crusher is unusually mellow track that has a Santana-esque psychedelia all over it. Maybe on the next album Earthless eases the throttle and rolls down the windows.

Electric Ladyland [Redux]

Ei, levyt eivät loppuneet kesken. Kylppäriremontin aiheuttama tauko venähti ajateltua pidemmäksi, kun kämppään ilmestyi uusi korvapari kuuntelemaan lastenlauluja ja -loruja. Pikkuhiljaa äänentasoja uskaltaa nostaa, joten on aika puhaltaa pölyt levyhyllystä ja laskea neula mustalle uralle.

Newyorkilainen Magnetic Eye Records käynnisti syksyllä 2014 joukkorahoituskampanjan Jimi Hendrixin Electric Ladyland -tribuuttialbumille. Lähes puoli vuosisataa vanhalle klassikolle oli suunnitteilla stoner-käsittely, mikä totta kai herätti allekirjoittaneen mielenkiinnon. Hendrixin hiekkapesu ei varsinaisesti sytytä suuria odotuksia innovatiivisuudesta, mutta jäin seuraamaan, mitä bändejä Magnetic Eye Records onnistuu houkuttelemaan mukaan.

Ensimmäiset julkistukset olivat levy-yhtiön omia bändejä, muun muassa Summoner, Superchief ja Elephant Tree. Hieman myöhemmin MER ilmoitti, että mukana ovat myös All Them Witches, Mos Generator ja Wo Fat. Ja sitten tuli tieto Earthlessin ja Elderin osallisuudesta. Tässä vaiheessa allekirjoittanut päätti ryhtyä ensimmäistä kertaa rahoittajaksi.

Sijoitukseni poiki reilun vuoden jälkeen paketin, josta löytyivät Electric Ladyland [Redux] ja Best of James Marshall Hendrix -kokoelma. Best of -levy syntyi ilmeisesti Reduxin sivutuotteena, kun kaikille halukkaille ei riittänyt soitettavaa Electric Ladylandilta. Seitsemän biisin kokoelmalta löytyy Electric Ladylandin ulkopuolisten biisien lisäksi pidennetty versio Wo Fatin Gypsy Eyesista. Levyllä on myös ...And the Gods Made Love -¬intron soittaneen Elephant Treen rouhea versio Manic Depressionista. Ehkä koko paketin paras biisi.

Myös itse Electric Ladyland [Redux] on loistava suoritus, joka onnistuu tuomaan esille alkuperäisen albumin monimuotoisuuden. Jokainen biisi kuulostaa esittäjältään, mutta kokonaisuus on eheä. All Them Witchesin versio Voodoo Chilesta on juuri niin utuinen kuin sopii odottaa. Elderin Voodoo Child (Slight Return) taas pysyy juuri ja juuri uomissaan. Ainoa pettymys on Superchiefin kaljamahaversio Crosstown Trafficista. Alkuperäisen biisin groove on lanattu iowalaisbändin toimesta tasaiseksi hardrock¬mäiskeeksi. Muuten levyltä ei löydy heikkouksia. Reduxin erikoisin veto on ruotsalaisen Tunga Molnin versio All Along The Watchtowerista, jonka bändi laulaa ruotsiksi. Toimii.

Reduxin vinyyliversiota saa vielä ainakin mustana, eikä jälkimarkkinoilla väripainoksienkaan hinnat ole ainakaan vielä nousseet huimiksi. Suurin osa myynnissä olevista levyistä sijaitsee Yhdysvalloissa, mikä tarkoittaa vähän muhkeampia postikuluja, jos kiekon halajaa omalle levylautaselle.

***
Bonarina voin kertoa, että vinyylikokoelman voi jättää yli 30 asteiseen asuntoon. Jätin nimittäin omani useaksi viikoksi kuivureiden lämmittämään kämppään. Levyjen suorana säilymistä auttoi varmasti se, että asunnon ilma oli kuivureiden ansiosta kuivaa ja lämpötila pysyi tasaisesti samana. Tämän tahattoman empiirisen kokeen olisin kuitenkin voinut jättää tekemättä.



No, I didn’t run out of vinyl. First there was a bathroom renovation that caused a break. Then that break got extended when a new pair of ears emerged and demanded to hear nursery rhymes. But little by little it’s safe to turn up the volume, blow the dust off the shelves and drop the needle on the black groove.

In the autumn of 2014 New York based Magnetic Eye Records started a Kickstarter campaign for Electric Ladyland tribute album. The plan was to give a stoner treatment to a nearly half-century old classic. Even though stone washing Hendrix doesn’t sound the most innovative thing, I was intrigued to hear what bands would contribute to the album.

First bands on the list were from MER’s own catalogue, e.g. Summoner, Superchief, and Elephant Tree. Little bit later MER announced that All Them Witches, Mos Generator and Wo Fat are onboard. And then Earthless and Elder were added to the list. At this point first time in my life I decided to become an investor.

After a little over a year my investment paid back. I got a package that included Electric Ladyland [Redux] and Best of James Marshall Hendrix compilation. The Best of seems to be a by-product of Redux. I guess there weren’t enough songs for all the willing. Besided non-EL songs the seven-song compilation has extended version of Wo Fat’s Gypsy Eyes. It also has Elephant Tree’s (who on Electric Ladyland plays intro ...And the Gods Made Love) version of Manic Depression. And that is one of the best performances of the whole package.

The actual Electric Ladyland [Redux] is an ountstanding accomplishment that brings out the diversity of the original album. Every song sounds like its performer but at the same time the album is harmonious. Voodoo Chile by All Them Witches sounds just as hazy as you’d expect. Elder’s take on Voodoo Child (Slight Return) barely stays on tracks as it heavily steams on. The only let-down is Superchief’s beer-bellied version of Crosstown Traffic. The groove of the original song is overridden into a hardrock pulp by the Iowan band. Besides this one track there are no weaknesses. The most peculiar cover is by Swedish Tunga Moln who performs All Along The Watchtower in its native language.

Redux is still available at least on black vinyl and the prices of the color-pressings haven't soured yet on secondary market. Pretty much all copies on sale are in US so the postage can become quite high for us people on other continents.

***
As a bonus point I can tell you that it’s perfectly safe to leave your precious records in temperatures of over 30 degrees C. You see I left mine for several weeks in an apartment that was heated by driers. I think the key issue was that the air was dry and the heat was constant. Still I would’ve survived without this unintentional empirical experiment.

The Machine - Solar Corona

Vapaamielisestä Hollannista tulee odotetusti useita hyviä psyke- ja stoner-bändejä. Rotterdamilainen The Machine on tällä hetkellä näistä bändeistä yksi vakuuttavimmista. Solar Corona (2009) on vuodesta 2007 lähtien toimineen trion toinen albumi ja toistaiseksi mielestäni yhtyeen paras aikaansaannos.

Kuten jo nimestä voi päätellä, The Machinen raskaasta rockista löytyy industriaalista karkeutta. Samasta koneistosta saadaan tarvittaessa irti herkkää hienosäätöä tai raakaa voimaa. Alas viritetty soundi ja jazzmainen revittely yhdistyvät hypnoottisiksi jameiksi, jotka ryöppyävät ja vyöryvät uomistaan. Jos Jimi Hendrix olisi elänyt tarpeeksi pitkään toteuttaakseen Miles Davisin kanssa suunnitellun levyn, sitä lopputulosta pidettäisiin nyt The Machinen innoittajana.

Solar Corona on tummanpuhuvaa psykedeliaa, jossa vokaaleja on käytetty erittäin säästäväisesti. Suurimmaksi osaksi kyseessä on instrumentaali-ilotulitusta. Biisien kestot vaihtelevat vajaasta kolmesta minuutista reiluun 17 minuuttiin. Vinyylipainoksessa biisijärjestystä on muutamilta osin muokattu, jotta kaikki raidat on saatu mahtumaan tuplalevylle. Samalla tilaa ilmaantui yhdelle raidalle, jota ei cd-versiossa kuulla. Kokonaisuus rullaa yhtä hyvin kummallakin järjestyksellä.

Solar Corona on The Machinen ensimmäinen vinyylipainoksen saanut levy. Itse onnistuin hankkimaan levyn juuri ennen kuin se loppui kaupoista ja hinta nousi älyttömäksi. Bändi on vihjaillut julkaisevansa debyyttialbuminsa Shadow of the Machinen vinyylinä, joten ehkä siinä samalla saadaan uusintapainos Solar Coronasta.

The Machine julkaisi juuri viidennen albuminsa Offblast! En ole vielä ehtinyt tutustua levyyn, mutta videon saanut Coda Sun kuulostaa erittäin lupaavalta.

Free-minded Holland is as expected home for many great psychedelic and/or stoner rock bands. Rotterdam-based The Machine is one of the most impressive ones at the moment. Active since 2007 the trio released its second album, Solar Corona, in 2009. That is in my opinion the band's best accomplishment to this day.

As the name implies The Machine's heavy rock has industrial roughness. The same machinery produces delicate tuning or raw power when needed. Downtuned sound and jazzy torque combines into hypnotic jams that just washes over you. If Jimi Hendrix had lived long enough to carry out the planned album with Miles Davis, that record would now be considered the main influence on The Machine.

Solar Corona is an album full of dark psychedelia. There are vocals here and there, but mainly it's an instrumental ride. Songs clock from little under three minutes to over 17 minutes. The vinyl version has a modified track list so that all the song fit on the double album. Because of this there's room for one bonus song that isn't on the cd. The album 

Solar Corona is the first album from The Machine that got a vinyl release. I got my copy just before it sold out and the price soared. The band has hinted that they might release their debut album Shadow of the Machine on vinyl. Maybe at the same time Solar Corona gets a repress.

The Machine just released its fifth album, Offblast! I haven't got to listen to it yet, but the first treat from the album, Coda Sun, sounds really promising.

Fuck the Fitzroy Doom Scene - Facing the Ruin

Fuck the Fitzroy Doom Scene sijoittuu korkealle erikoisimpien bändinimien listalla. Se sijoittuu korkealle myös erittäin kovien stoner-bändien listalla. Muutaman vuoden ajan samaan tahtiin soittanut melbournelaisyhtye julkaisi ensimmäisen Facing the Ruin -albuminsa viime keväänä ja se on ollut tässä nyt niin sanotussa hevirotaatiossa.

Facing the Ruin on seitsemän biisiä hiekkapuhallettua rock'n'rollia. Biisien pintakäsittely vaihtelee ulvovasta punkista psykedelissävytteiseen riffirockiin. Nättejä rytminvaihdoksia, hyvä bassosoundi, kunnon momentumilla rullaavaa stonerrockia. Biisit ovat syntyneet koko yhtyeen toimesta, mikä kuuluu siinä, että jokainen nelikosta soittaa täysiä. Ja jokainen laulaa.

Levy alkaa Dream, White Crystal Lady ja Better off Dead -kombolla, matkalla jonkin sortin addiktion läpi. A-puolen päättää väkeviä santanaviboja henkivä Blind Faith. Kääntöpuolella vyörytetään jopa sankariprogen rajalle asti. Lähes 10-minuuttiseksi paisuva nimikkobiisi runttaa sanoman selväksi ja levy päättyy pinkfloydmaisen seesteiseen Leavingiin, joka on muuten albumin toiseksi pisin kappale.

Facing the Ruinilla ei ole vielä jakelijaa Euroopassa, joten levy piti tilata Australiasta. Vinyylin tilaaminen maapallon toiselta puolelta on aina vähän kuumottavaa puuhaa, mutta toisella lähetyksellä levy saapui Helsinkiin. Muutama kulma oli vähän matkalla ryttääntynyt, mutta olen vuosien varrella oppinut olemaan levyilleni armollinen.

Facing the Ruinista tehtiin 300 kappaleen vinyylipainos. Oman kappaleen voi ja kannattaa tilata Fuck the Fitzroy Doom Scenen nettisivuilta. Hintaa levylle kertyy päivän kurssista riippuen postikuluineen noin 35 euroa. Mielestäni ihan sopiva hinta.

Fuck the Fitzroy Doom Scene ranks high on the list of peculiar band names. It also ranks high on the list of tight stoner rock bands. Melbourne-based Fuck the Fitzroy Doom Scene has been active for a few years and last spring the quartet released their debut album Facing the Ruin. It's been on heavy rotation. 

Facing the Ruin is seven songs of sandblasted rock'n'roll. The coating varies from howling punk to sweetly psychedelic riff rock. There's pretty rhythm changes, nice bass sound, stoner rock with full momentum. All the song have been written as a band which you can hear on the record. Everyone plays at full speed. And everyone sings.

The album starts with a Dream, White Crystal Lady and Better off Dead -combo, a trip through some kind of an addiction. A-side ends with a heavy santana-vibes oozing Blind Faith. On the flip side the onslaught comes close to hero-prog. Almost 10-minute-long Facing the Ruin makes sure that the band's message has been heard. The records ends with a soothing Pink Floyd-esque Leaving which by the way is the second longest track on the album.

Facing the Ruin doesn't have a distributor in Europe yet so I had to order the record straight from Australia. Buying vinyl from the other side of the Earth is always little bit stressing. But on the second try the record arrived to Helsinki. Few corners had took a little hit but that's now part of the records mojo.

There are 300 vinyl copies of Facing the Ruin. You can, and you should, order one from the band's website. Depending on the daily exchange rate it costs you about 35 euros, including postage. I'd say it sounds pretty much right.

Fuzz - s/t

Melko tasan kaksi vuotta sitten asunnossamme oli vesivahinko, jonka takia jouduimme muutamaksi viikoksi hätämajoittumaan Etelä-Haagaan. Majapaikan ainoa äänentoistolaite oli vanha kelloradio, josta hetken säätämisen jälkeen sain Radio Helsingin kuulumaan. Eräänä sangen syksyisenä iltana New Music Show'ta sivukorvalla kuunnellessani havahduin laiskasti svengaavaan särötuuttaukseen. Kappaleen päätyttyä Nick Triani ilmoitti kyseessä olevan Fuzz-yhteen What's in my Head -kappale.

Fuzz on länsirannikon autotallirockin kultapojan Ty Segallin projekti. Vasta 28-vuotias Segall on ehtinyt julkaista jo kahdeksan sooloalbumia ja kymmeniä lyhyempiä äänitteitä. Lisäksi hän on ollut merkittävässä roolissa useissa yhtyeissä, joista yksi viimeisimmistä on Fuzz.

Fuzz on sekoitus 70-luvun avaruusrockia, räkäistä autotallirockia ja riffin palvontaa. Se on nimensä mukaisesti lämpimän tunkkaista rockia. Tavallisesti kitaristin roolissa esiintyvä Segall on Fuzzissa ottanut rumpalin osan, mikä toimii erittäin leppoisasti. Kitaran surisuttamisesta vastaa Charles Moothart ja bassossa on Roland Cosio. Molemmat ovat tuttuja Segallin muista projekteista.

Parhaillaan Eurooppaa kiertävä Fuzz julkaisee toisen albuminsa lokakuussa. Jälleen kerran Suomeen saapuu ainoastaan levy.

Two years ago our apartment suffered water damage and we had to evacuated to the sleepy neighborhood of Etelä-Haaga. For a few weeks the only sound system we had was an old clock radio that fortunately was able to receive Radio Helsinki's frequencies. On a rather autumnal evening I was listening to New Music Show when this lazily swinging fuzz caught my attention. After the song ended Nick Triani told that that was What's in my Head from a band called Fuzz.

Fuzz is Ty Segall's project. The 28 years old golden boy of west coast garage rock has already released eight solo albums and dozens of other records. He's been a prominent figure in many bands, Fuzz being one of them.

Fuzz is a mixture of 70's space rock, snotty garage rock and riff worship. It's fuzzy just like the band's name let's you assume. Usually Segall is doing the work of guitarist but on Fuzz he is playing the part of the drummer. It works really well, it's easy-going. Charles Moonhart is on the guitar and Roland Cosio on bass. Both of them are old acquaintances of Segall.

Fuzz is touring Europe at the moment and the second album is coming out in October. Only the record is going to reach Finland.

Trippy Wicked and the Cosmic Children of the Knight - Going Home

Kaksikymmentä vuotta sitten skeittipunk oli todella kova juttu ja allekirjoittaneelle kovinta siinä oli kalifornialainen Pennywise. Lapsuudessa puhkisoitetut Pennywise-kasetit rullasivat mieleen, kun muutama vuosi sitten törmäsin Trippy Wicked and the Cosmic Children of the Knightiin. Huuruisesti nimetyn yhtyeen ilmeisesti toinen kokopitkä Going Home on doom-vaihteella ryömivää skeittipunkkia. Melodista, raskasta ja tervehenkisen itsevarmaa.

Päädyin Trippy Wicked and the Cosmic Children of the Knightin jäljille seuratessani Mos Generatorin Tony Reedin edesottamuksia musiikkimaailmassa. Muun muassa Saint Vitusin paluulevyn Lillie: F65:n tuottanut Reed on vastuussa myös Going Home -albumin äänimaiseman harmonisuudesta. Reed on onnistunut tallentamaan yhtyeen orgaanisen paukutuksen ja energian nauhalle ja samalla säilyttämään järjestyksen läpi levyn.

Lontoon lähistöltä tulevan Trippy Wicked and the Cosmic Children of the Knight -trion basisti Peter Holland ja rumpali Chris West muodostavat myös psykerockyhtye Stubbin rytmisen selkärangan. Stubbin hapokas groove kiteytyy Trippy Wicked and the Cosmic Children of the Knightin vyörytyksessä bitumin katkuiseksi sykkeeksi.

Vuonna 2012 ilmestynyt Going Home on ainoa vinyylijulkaisun saanut levy Trippy Wicked and the Cosmic Children of the Knightin katalogissa, joka koostuu ainakin kahdesta kokopitkästä ja kourallisesta ep:itä. Yksi näistä vinyyleistä löytyy muuten Kuopion Äx:stä. Hinta on tosin aika suolainen.



Twenty years ago skate punk was the shit, at least in Finland, and for me the best part of this shit was California-based Pennywise. All those worn out Pennywise tapes rolled back into my mind when few years ago I stumbled upon Trippy Wicked and the Cosmic Children of the Knight. With its apparently second full-length album Going Home this hazily named band delivers doom-paced skate punk. It's melodic, heavy and confident.

I bumped into Trippy Wicked and the Cosmic Children of the Knight while I was checking out all the different projects Mos Generator's Tony Reed had involved himself. The producer of Saint Vitus' comeback album Lillie: F65 is also responsible for the harmony of Going Home's soundscape. Reed manages to get all the organic banging and energy of the band on the tape and still maintain a peaceful order throughout the album.

Almost London-based Trippy Wicked and the Cosmic Children of the Knight shares its bassist Peter Holland and drummer Chris West with Stubb, the psychedelic blues act. Trippy Wicked and the Cosmic Children of the Knight takes Stubb's trippy groove and crystallizes it into bitumen smelling pulse. There's no time for stargazing.

Released in 2012 Going Home is the only record from Trippy Wicked and the Cosmic Children of the Knight's catalog that has a vinyl pressing. If your life's tempo has slowed down since the 90's I urge you to get yourself a copy.

Jess and the Ancient Ones - s/t

Okkultismista on viime vuosina ammennettu runsaasti viboja rockmusiikkiin. Osa bändeistä saarnaa salaoppia kieli poskessa, osa taas verhoutuu siihen ilman venkoilevaa ironiaa. Kuopiolainen Jess and the Ancient Ones kuuluu jälkimmäiseen ryhmään.

Jess and the Ancient Ones julkaisi psykedeelisesti rullaavan debyyttialbuminsa Svart Recordsin kautta vuonna 2012. Seitsemänhenkinen orkesteri vakuutti allekirjoittaneen välittömästi progerockin alkujuurien seasta versoavalla musiikillaan. Enkä ole ainoa. Itse King Diamond valitsi yhtyeen lämmittelijäkseen viimevuotiselle Pohjois-Amerikan kiertueelleen. Jonkinlainen ympyrä sulkeutui, sillä Diamondin hevimetalli on varmasti yksi syy Jess and the Ancient Onesin olemassaoloon.

The Ancient Onesiin kuuluu muun muassa deathmetal-yhtye Deathchainin jäseniä, mutta tuplabasareita, kurkkulaulua tai säkättäviä kitaroita ei nyt kuulla. Sen sijaan Jess and the Ancient Ones on täynnä kiirastulen polttamaan bluesia, jossa on häivähdys voimaballadien tunnelmaa. Tukahduttavien kitaravallien sijaan kolmen kitaristin soitto nivoutuu levollisesti yhteen. Puhtaat kosketinsoundit toimivat erinomaisesti ja kaiken tämän kaiken kruunaa Jessin tumma ääni.

Jess and the Ancient Onesia voisi pitää suomalaisena vastineena ruotsalaiselle Blues Pillsille. Se on vähän totisempi, melankolisempi ja pidättyväisempi kuin naapurin veto, mutta samoissa sfääreissä liikutaan.

Ensimmäisen kokopitkän jälkeen JATAO:n diskografia on täydentynyt yhden ep:n ja yhden sinkun verran. Lista saa jatkoa vielä tämän vuoden aikana Second Psychedelic Coming: The Aquarius Tapes -levyn muodossa. Uudella levyllä kitaristien määrä on kutistunut kahteen. Lisäksi Jess yhdessä neljän muinaisen kanssa julkaisi juuri levyllisen astetta suoraviivaisempaa rockia The Exploding Eyes Orchestra -nimen alla.

Jess and the Ancient Onesin vinyyliversiosta puuttuu biisi nimeltään 13th Breath Of The Zodiac, joka julkaistiin ennen albumia sinkkuna. Itse olen sen verran tottunut vinyyliversioon, etten pahemmin kaipaa biisiä levylle. Mutta on hyvä tietää, että sellainenkin kappale löytyy.



In the recent years rock music has drawn a lot of vibes from occultism. Some bands preach the secret doctrine with a smirk. Others shroud themselves in it without the twisting irony. Jess and the Ancient Ones belongs to the latter group.

Kuopio-based Jess and the Ancient Ones released their hazy debut album through Svart Records in 2012. The seven-piece band convinced me right away with its sound that sprouts amongst the roots of early progressive rock. And I'm not the only one. King Diamond chose Jess and the Ancient Ones to be the opening act for his North American tour last year. It was some kind of a conclusion for the band that probably wouldn't exist without Diamond's heavy metal.

Some of the Ancient Ones play in a death metal group called Deathchain. But here you won't hear double bass drumming, throat growling or sharply stabbing guitars. Instead Jess and the Ancient Ones is full of blues that has been scorched in the fires of purgatory. The psychedelia is dark but not intimidating. Here and there the album has a traces of power ballad which weirdly enough doesn't bother me at all.

Jess and the Ancient Ones could be considered as the Finland's response to Sweden's Blues Pills. It's a little bit more serious, a little bit more melancholic and a little bit more reserved. But still it operates in the same sphere.

After the self-titled debut album JATAO has released one ep and one single. The second LP which is named Second Psychedelic Coming: The Aquarius Tapes will be released later this year. In addition Jess and four of the Ancient Ones have formed a group called The Exploding Eyes Orchestra which just released its first album, I. The Exploding Eyes has a more straightforward grip on rock'n'roll than JATAO. It's worth to check it out.

The vinyl version of Jess and the Ancient Ones lacks one song from the full digital album, 13th Breath Of The Zodiac. I'm so used to the vinyl that I really don't miss it. And it was released as a single before the album so it is available on vinyl if needed.

Brant Bjork & The Low Desert Punk Band - Black Power Flower

Brant Bjork, tuo autiomaan Pelle Miljoona, julkaisi viime vuonna Brant Bjork & The Low Desert Punk Band -nimen alla dullantuoksuisen Black Power Flower -albumin. Vaikka Bjork on kiistatta operaation pääjefe, muut jäsenet osoittavat taidoillaan ja tyyleillään, ettei kyseessä ole Brant Bjorkin uusi soololevy.

The Low Desert Punk Band on hardcore punkia Voidissa 80-luvulla räiminyt kitaristi Bubba DuPree, Fatso Jetson -rumpali Tony Tornay sekä Unidassa ja myöhemmin Bjorkin kanssa yhden albumin verran kasassa olleessa Chéssä bassoa soittanut Dave Dinsmore. Autiomaan tuulet ovat siis tulleet jokaiselle tutuksi, mikä kuuluu erittäin hyvin nivoutuvassa soitossa.

Black Power Flower käynnistyy sabbathmaisen doomahtavasti, mutta nytkähtää lähes välittömästi bjorkmaisen tarttuvaksi rantastoneriksi. Kokonaisuudessaan Black Power Flower on Bjorkin edellistä Gods & Goddesses (2010) -albumia äkäisempi, vaikkakin levyltä paistaa läpi Bjorkin tuotantoa hallitseva rentous. Black Power Flower tuntuu kuitenkin olevan enemmän jatkoa Vista Chinon Peace (2013) -albumille kuin yksi etappi herran soolotuotannossa.

Black Power Flower  on omistettu viime vuonna kuolleille punk-rumpaleille, The Stoogesin Scott Ashetonille ja Ramonesin Tommy Ramonelle. Nyökkäys legendojen suuntaa kuuluu myös musiikissa, onhan sentään kyseessä The Low Desert Punk Band.

Black Power Flowerin vinyylipainoksesta on jätetty pois levyn kaksi viimeistä biisiä, Hustler's Blues ja Where You From, Man? Toisaalta tykkään vinyylin kahdeksan biisin napakuudesta, mutta etenkin Hustler's Blues on helvetin kova biisi. Ja kahdeksanminuuttinen Where You From, Man? on hyvä psykedeelinen levynlopetus-jami.

Kun miettii mitä kaikkea John Garcia, Brant Bjork, Scott Reeder ja Josh Homme ovat viime vuosina saaneet aikaan - yhdessä tai erikseen, niin jonkilainen yhteistyö miesten kesken olisi erittäin toivottavaa. Nyt, kun Queens of the Stone Age on tauolla ja Kyuss Lives! -pelleilystä on kulunut jo jonkin aikaa. Tosin Nick Oliveri kertoo, että Vista Chinon tarina on päättynyt erimielisyyksiin. Aika heikosti tulevat kaverukset tällä hetkellä toimeen keskenään.

Toisaalta niin kauan, kun miehet tekevät Black Power Flowerin kaltaisia levyjä, niin kaikki on ok. Oliverin Antiquietille lausumiin sanoihin, täältä tähän.

Yeah. Maybe Kyuss wouldn’t have been as important if the band had done eight records. Maybe people wouldn’t be stoked about it, or even care about it anymore fifteen years later. Also, if Kyuss had never broken up, think of the bands that wouldn’t have happened.

Brant Bjork is indisputably the shaman of desert rock. Be he behind a drum kit or playing guitar in front of the stage Bjork has access to the world of desert gods. He has gained the knowledge of fuzz but in his heart he's a punk rocker.

Last year Bjork released an album under the moniker, Brant Bjork & The Low Desert Punk Band. Even though Bjork is El Jefe of the group Black Power Flower is a solid band album. That's mainly because The Low Desert Punk Band is a bunch of experienced players. On guitar you have Bubba DuPree who in the 80s played in the hardcore punk band Void. Dave Dinsmore from Unida and short-lived Ché plays bass and Fatso Jetson drummer Tony Tornay forms the other half of the rhythm section.

Black Power Flower starts with a sabbath-esque doom riff but it quickly transforms into bjork-like beach stoner rock. It's snarkier than Bjork's previous album, Gods & Goddesses (2010), but still you can feel the laidbackness that is Bjork's trademark. Instead of Bjork's solo work Black Power Flower feels more like a continuation of Vista Chino's Peace (2013).

The vinyl edition of Black Power Flower is two songs shorter than the digital version. I like the intensity of the vinyl but at the same time I miss those two songs. Hustler's Blues has a great boogie and the eight minute long Where You From, Man? is just the psychedelic ending the album deserves.

When you think about all the stuff that John Garcia, Brant Bjork, Scott Reeder and Josh Homme have made together or separately in the last few years you kinda wish for a some kind of collaboration. Especially now when Queens of the Stone Age is on hiatus and Kyuss Lives! nonsense should be water under the bridge. But Nick Oliveri has told that Vista Chino is also over because of some disagreement. These guys just don't seem to get along.

On the other hand as long as they keep making records like Black Power Flower it's alright. Or as Oliveri told Antiquiet:

Yeah. Maybe Kyuss wouldn’t have been as important if the band had done eight records. Maybe people wouldn’t be stoked about it, or even care about it anymore fifteen years later. Also, if Kyuss had never broken up, think of the bands that wouldn’t have happened.

Clutch - Robot Hive/Exodus

Clutch on ollut lempibändini jo useamman kuukauden ajan. Yhtyeen kymmenestä kokopitkästä ainoastaan kolme löytyy levyhyllystäni (Strange Cousins from the West pyöri hieman aiemmin levylautasella), mutta ne ovat pyörineet levylautasella koko katalogin edestä. Muiden kohdalla käytän toistaiseksi digitaalisia korvikkeita. Hyllystä löytyvistä kolmesta levystä juuri tässä kesän käynnistelyssä eniten allekirjoittanutta on miellyttänyt kymmenen vuotta sitten ilmestynyt Robot Hive/Exodus.

Clutchmaisen terävästi alkava albumi on paikoin niin funkahtavaa, että heviparrat pamahtavat afroiksi. Se on silkinpehmeää groovea pajavasaralla taottuna. Tämä omaperäinen blendi on osittain seurausta urkuri Mick Schauerin mukaantulosta. Schauerin hammond ja Clutchin raskas rämeikköblues nivoutuvat täydellisesti toisiinsa.

Urkugrooven myötä Clutchin bluesrokki ei muutu venkoiluksi, vaan biisit ja koko albumi hengittävät vapaasti eteenpäin vyöryessään. Sisäkansitaiteessa luodun dystooppisen tunnelman kruunaa Neal Fallonin välitöntä uhkaa huokuva saarna. Ribonucleic acid freak out, the power of prayer. Long halls of science and all the lunatics committed there. Robot Lords of Tokyo, SMILE TASTE KITTENS!

Robot Hive/Exodus -levyn päättävät kaksi blues-koveria, Mississippi Fred McDowell'in Gravel Road Blues ja Howlin' Wolf'in Who's Been Talking. Aika usein albumin päättävä koveri ei sulaudu täydellisesti levyyn. Robot Hive/Exodus'in kohdalla kumpikin sopii paikalleen täydellisesti. Kuten sopii albumin a-puolelle perseitä potkimaan sijoitettu Burning Beard.

Clutch has been my favorite band for a while now. I only got three of the band's ten long plays on my shelf (a few months ago I was spinning Strange Cousins from the West) but they have served me well. For the rest I have to use a digital substitutes. Of these three albums I've been lately spinning ten years old Robot Hive/Exodus

Robot Hive/Exodus starts intensely, like a Clutch album should. But after a-side it grows more mellow and soon the increasing funk blast heavy beards into Afro. Clutch forges silky smooth grooves with a sledgehammer. This unique blend is achieved by combining Mick Schauer's hammond with Clutch's heavy swamp blues.

Fortunately the Schauer's organ groove doesn't turn Clutch's rock into squirming. All the songs and actually the whole record breaths freely as it rolls ahead. The dystopian atmosphere that is depicted in the album art is heightened by Neil Fallon's sermon that radiates imminent danger. Ribonucleic acid freak out, the power of prayer. Long halls of science and all the lunatics committed there. Robot Lords of Tokyo, SMILE TASTE KITTENS!

Robot Hive/Exodus ends with two blues covers, Mississippi Fred McDowell's Gravel Road Blues and Howlin' Wolf's Who's Been Talking. Pretty often covers that end a record don't really blend with the rest of the album. On Robot Hive/Exodus both songs fit perfectly. As does every song on this magnificent record.

Orange Goblin - Frequencies from Planet Ten

Kalenterin mukaan levylautaselle on syytä laittaa kesäistä musiikkia, joten olen kaivanut hyllystä brittibändi Orange Goblinin ensimmäisen kokopitkän houkuttelemaan auringon esiin. Jo albumin kansitaiteesta voi päätellä, että Frequencies from Planet Ten on täynnä galaktista psykedeliaa ja Tolkien-doomia.

Vuonna 1997 ilmestynyt Frequencies from Planet Ten sai ensimmäisen vinyylipainoksensa vasta muutama vuosi sitten, kun Rise Above Records päätti julkaista jo levymerkin jättäneen bändin vanhat levyt uudessa muodossa. Vinyylipainokset tehtiin houkuttelevimmiksi (ja kalliimmiksi) bonarilevyillä. Frequencies from Planet Tenin mukana tulee seiskatuumainen, jolta löytyy Orange Goblinia edeltäneen Our Haunted Kingdomin aihiot albumin kahdesta biisistä. Aika harvoin näitä lättyjä tulee pyöriteltyä, mutta joku näistä kai tykkää.

Uusintapainoksen mukana tulevalla lehdykällä bändin jäsenet muistelevat lyhyesti ensimmäisen levyn nauhoituksia. Suhtautuminen esikoisalbumiin on melko vaatimatonta. Lähinnä kaverit pitävät sitä kokemattoman bändin hyvänä aloituksena. Tosin bändin nykyisessä tuotannossa stonergroove on vaihtunut jyräävään hevimetalliin ja sitä vasten peilattuna kaaottisuuden kanssa flirttaileva Frequencies from Planet Ten varmasti kuulostaakin viattomalta jammailulta. Allekirjoittaneeseen tämä kuitenkin uppoaa huomattavasti paremmin kuin bändin uuden vuosituhannen tuotanto.

Frequencies from Planet Teniin ja sitä seuranneeseen Time Travelling Blues -levyyn kannattaa ehdottomasti tutustua, jos brittipubilta tuoksuva stoner-riffittely kiinnostaa lainkaan. Nyt siihen on hyvä hetki. Orange Goblinin raskaasti huojuva groove sopii mainiosti vielä hieman koleilla kesälaitumilla kirmailuun.

According to my calendar it's time to play some summery tunes so I've been spinning Orange Goblin's debut album, Frequencies from Planet Ten. This record full of galactic psychedelia mixed with Tolkien doom should lure the sun out. You can tell that just by looking at the album artwork.

Frequencies from Planet Ten was originally released in 1997 but got its first vinyl pressing only a few years ago when Rise Above Records decided to released Orange Goblin's first two albums on wax. The new releases were made more alluring (and expensive) by adding a bonus disc in the bundle. On Frequencies from Planet Ten it's a 7" that contains demo versions of Aquatic Fanatic and Saruman's Wish by Our Haunted Kingdom, the proto-Orange Goblin. I rarely spin these bonus records, but I guess some people like them.

The vinyl press comes with a leaflet on which the band members reminisce the recording sessions of their debut album. They are pretty humble about it. They see Frequencies from Planet Ten more like a good start for an inexperienced band than a great record that it is. Nowadays Orange Goblin's sound has shifted from stoner grooves to rolling heavy metal so comparing to that Frequencies from Planet Ten's chaotic jamming might sound innocent and laid-back. But I prefer that over the band's newer stuff.

If wobbling british stoner grooves are your thing I recommend listening Frequencies from Planet Ten and also Orange Goblin's second album Time Travelling Blues. Keeps your head nodding while you're frolicing in the meadow.

Greenleaf - Trails & Passes

On äänilevyjä, joita voi pyörittää levylautasella yhtä soittoa lähes loputtomasti. Ruotsalaisen Greenleafin viime vuonna julkaisema Trails & Passes on yksi näistä albumeista, joiden a- ja b-puolet käyvät myös c-, d-, e- ja f-puolista. Hyvä ominaisuus, joka nousee arvoon esimerkiksi autiolla saarella. Greenleafin viides albumi kuuluu ehdottomasti viime vuoden parhaimpien levyjen top-3:een.

Stoner-bändi Dozerin kitaristin Tommi Holapan sivuprojektina alkaneen Greenleafin riveissä on viidentoista vuoden aikana soittanut tusinan verran muusikoita. Mukana on ollut muusikoita Dozerista, Lowriderista, Demon Cleanerista ja Truckfightersista. Ainoastaan Holappa ja basisti Bengt Bäcke ovat pysyneet mukana alusta asti. Trails & Passes -albumin myötä sivuprojektista on kuitenkin muodostumassa täysin omaehtoinen bändi. Holapan Dozer on ollut käytännössä telakalla yli viisi vuotta, eikä Greenleaf tunnu olevan sivuprojekti yhdellekään nykyisistä jäsenistä.

Trails & Passes on rock'n'roll -sekoitus tutuista aineksista. Siinä on skandinaavista stonerrockia, modernia psykedeliaa, 70-luvun raskasta rockia ja bluesin värittämää tunnelmaa. Soitto on todella tiukkaa, etenkin Holapan ja Bäcken välillä. Uuden laulajan Arvid Jonssonin skidisti nasaali ääni sopii erittäin hyvin keitokseen. Greenleafin edelliseen Nest of Vipers -albumiin (2012) verrattuna Trails & Passes on tyyni. Soittajavaihdosten myötä rujous ja raakuus on kypsynyt tiiviiksi ja tyylikkääksi stonerrockiksi. Jos All Them Witches miellyttää, Greenleaf toimii varmasti.

Nyt kun Greenleaf on noussut sivuprojektista päätyöksi, tätä herkkua on luvassa lisää niin levyillä kuin lavoilla. Yhtye purkittaa paraikaa seuraavaa albumiaan, joka tulee ulos itävaltalaisen Napalm Recordsin kauttan. Muutaman viikon päästä bändi lähtee kiertämään Eurooppaa ja syksyllä Greenleaf vetää kolme keikkaa Suomessa. Ovat muuten aika varmasti kovia keikkoja.



In the known universe there are records that a man can play on repeat almost indefinitely. Greenleaf's Trails & Passes is one of those records. According to quantum physics Greenleaf's fifth album has infinite number of sides. It's a good record to have. Easily in the top-3 of last year's albums.

Greenleaf started as a side project but after fifteen years and dozen different musicians it seems to be evolving into the highest form of bandhood. Only Dozer-guitarist Tommi Holappa and bassist Bengt Bäcke have stayed the whole ride. There have been players from Dozer, Lowrider, Demon Cleaner and Truckfighters. Now Greenleaf is Holappa, Bäcke, drummer Sebastian Olsson and singer Arvid Jonsson. Oh yeah, it's a Swedish thing.

Trails & Passes is a unique blend of familiar ingredients. It has Scandinavian stoner rock, modern psychedelia, 70's hard rock and a feeling of blues. Greenleaf plays tight rock'n'roll and Jonsson's gently nasal voice fits perfectly on the soundscape. The going isn't as rough as on the previous album, Nest of Vipers (2012).

Greenleaf hits the roads of Europe in a few weeks. They are also recording their next album which will be released on Napalm Records. And in autumn Greenleaf will play three shows in Finland. This is the perk of being situated next to Sweden.

Warp Transmission - Accidents and Madness 7"

Brooklynilainen psykerock-pumppu NAAM kävi viime syksynä Helsingissä, mutta jo nyt unohtuneesta syystä en itse ollut tuolloin paikalla. Flaijerista jäi kuitenkin mieleen lämppäribändin nimi, Warp Transmission. Internetissä tekemieni tutkimusten perusteella kyseessä on raskasta avaruusrockia soittava viisihenkinen bändi Tampereelta.

Warp Transmission on julkaissut vasta yhden äänitteen, Accidents and Madness -seikan. Viime vuonna ilmestynyt kahden biisin seiska on erittäin väkevä sisääntulo. Se on tuulessa huojuvaa auringon kuivattamaa psykerockia, joka tuo mieleen vanhojen kaitafilmien kahisevan kuvan. 

A-puolen Freak Accident on kruisailua autiomaassa, kun taas b-puolen Confusion on konepellin päällä makailua ja tähtitaivaan tuijottelua. Warp Transmissionilla on omalaatuinen sähköisesti värisevä soundi, joka purkautuu välillä groovesta vain palatakseen uomaansa. Suoraviivainen rullailu pirstoutuu häröksi jammailuksi ja huuhtoutuu kosmokseen.

Olen yrittänyt keksiä jotain, jolla sitoa Warp Transmission tamperelaiseen rock-kaanoniin, mutta korvani eivät havaitse selkeää yhtymäkohtaa. Oikeastaan Accidents and Madness 7" on lähempänä Etelä-Kalifornian autiomaita kuin Pirkanmaan havumetsiä. Warp Transmission voisi hyvin purkittaa ensimmäisen kokopitkänsä Rancho de la Lunassa.

Brooklyn-based psych rockers NAAM played a gig in Helsinki last autumn but for reasons that have already escaped my mind I wasn't there. But the name of the support band stuck in my mind from the flyer. Warp Transmission. My internet investigations have revealed that the band in question is a heavy space rocking quintet from Tampere.

Warp Transmission has so far released one record, Accidents and Madness 7" (2014). It's a really strong introduction. It's wobbling sunburnt psychedelic rock that brings in mind the grainy image of Cine film. Warp Transmission's sound pulsates electronically and occasionally bursts out of the groove only to return there.

Freak Accident on a-side rolls head-on like it's punching a hole in the desert scenery and cruising through it to the other side. There, on the b-side, the Confusion sets in. It's like laying on the warm hood and gazing into the stars. It's a ride.

Warp Transmission doesn't remind me of anything from Tampere's rock scene. The band feels more barren desert than green forest. Their debut album should be recorded in Rancho de la Luna.

Clutch - Strange Cousins from the West

Viime lauantaina vietetyn Record Store Dayn ainoa allekirjoittanutta kiinnostanut julkaisu oli vinyylipainos amerikkalaisen rämeikköstonerin kuninkaan Clutchin From Beale Street To Oblivion -albumista. RSD:n hengessä painos oli rajattu tuhanteen kappaleeseen, joista muutama saapui Suomeen. Koska en ole niin keräilijä, että jaksaisin herätä lauantaiaamuna levykauppaan, levyt päätyivät joidenkin toisten levyhyllyihin.

Onneksi omasta levyhyllystäni löytyy muutama Clutch-albumi, joten täydessä hiljaisuudessa ei tappiota tarvitse surra. Heti From Beale Street To Oblivionin (2007) jälkeen Clutch-katalogista löytyy Strange Cousins from the West (2009), joka on edeltäjäänsä verrattuna suoraviivaisempi ja äkäisempi. Juuri sopivaa mökää helpottamaan FBSTO:n kokoisen aukon aiheuttamaa harmitusta.

Strange Cousins from the West on tavallaan Clutchin paluu juurille, raskaasti groovaavaan öljyiseen bluesiin. Ei kiertoteitä tai poskisuudelmia. Selkein syy paluuseen on urkuri Mick Schauerin poistuminen yhtyeen riveistä. Jos parilla albumilla urkuja vinguttanutta Schaueria ei lasketa, Clutch on soittanut samalla kokoonpanolla kohta neljännesvuosisadan ajan. Levy levyltä yhtyeen soitto on kehittynyt saumattomammaksi.

Strange Cousins from the West on Clutchin yhdeksäs studioalbumi ja ensimmäinen sellainen yhtyeen Weathermaker-levymerkillä. Nyt vaan odotellaan, että Weathermaker painaa FBSTO:n mustalle vinyylille, jonka voi hakea levykaupasta ilman aikaista herätystä ja jonottamista.

Last Saturday was a Record Store Day. The only release that sparked my interest was vinyl pressing of swamp stoner monster Clutch's From Beale Street To Oblivion. In the spirit of RSD the pressing was limited to a thousand copies and of those only a handful made it to Finland. Yes, I collect records but I'm not going to wake up early on a Saturday morning just so I can go shopping for records. Those few copies ended up on someone else's shelves.

Fortunately I already got few Clutch albums in my collection, so I'll survive. Straight after From Beale Street To Oblivion Clutch (2007) released Strange Cousins from the West (2009) which is more straightforward and ill-tempered than it's predecessor. It's perfect noise to help me cope with my lost.

On Strange Cousins from the West Clutch digs deeper into its heavy grooving gritty blues roots. There's no roundabouts or kisses on the cheeks. The biggest reason for this change is organist Mick Schauer's department from the band. If you don't count Schauer, who played on two albums, Clutch has been rocking with the same crew almost quarter of century. Record by record they are getting tighter and more seamless. By now it's pretty tight.

Strange Cousins from the West is the ninth Clutch album and the first they released on their own label Weathermaker. Now we just have to wait that they release FBSTO on black vinyl that you can pick up from your local record shop without early wake-up and waiting in a queue.

earthlings? - earthlings?

Joshua Treen autiomaassa Kaliforniassa sijaitsee aavikkorockin pääkallopaikka, Rancho De La Luna. Tuulen ja hiekan hioma studio, jossa pitkälti luotiin aavikkosoundin 90-luvulla. Fred Draken ja Dave Catchingin vuonna 1993 perustamassa Rancho De La Lunassa on nauhoitettu muun muassa Josh Hommen aavikkosessiot, jotka kokosivat kirjavan joukon artisteja musisoimaan yhdessä autiomaahan.

Kelanauhat olivat pyörineet vuoden verran Rancho De La Lunassa, kun Drake ja Catching perustivat yhdessä hc-punkkari Pete Stahlin kanssa earthlings? -bändi kanavoidakseen musiikillisia viestejään maailmalle. Ensimmäiset viestit kuultiin Desert Sessions 3 & 4:llä.

Earthlings? jatkoi aavikkosessioiden hengessä vuonna 1998 julkaistulla ensimmäisellä kokopitkällään, jolle päätyi vierailemaan muun muassa Dave Grohl, Kyuss-basisti Scott Reeder ja tietenkin Josh Homme.  Earthlings? ei kuitenkaan ole mitään fuzz-rymistelyä, vaan enemmänkin juuri sellaista avaruusrockia, jota tehdään kalifornialaisen autiomaan taivaan alla. Se on krautrock-vaikutteista unenomaista desert rockia, jossa kuuluu tuhansien satelliittien kohina ja piipitys. Ehkä Velvet Underground olisi saanut jotain tämänkaltaista aikaan, jos New York olisi vaihtunut autiomaahan.

Earthlings? ja Rancho De La Luna menettivät Fred Draken keuhkosyövälle vuonna 2002. Tätä ennen bändi ehti julkaista toisen albuminsa, Human Beans (2000). Draken kuoleman jälkeen earthlings? on julkaissut muutamia EP:itä ja sinkkuja.

Oma earthlings? -levyni on viime aikoina useista stoner-albumeista uusintapainoksia julkaisseen Cobrasiden uusintapainos. Tuplalevyltä löytyy bonarina bändin Desert Sessions -biisit ja kolme muuta biisiä. earthlings? on täydellinen levy päiviin, jolloin aurinko alkaa vihdoinkin lämmittää täällä pohjoisessakin.

The birth place of the desert sound is located in Joshua Tree, California. There in the desert stands a recording studio called Rancho De La Luna founded by Fred Drake and Dave Catching in 1993. It's been the home of Josh Homme's Desert Sessions and Foo Fighters chose it to be one of the studios they visited on Sonic Highways. You could call it the epicentre of desert scene.

If you have your own recording studio you might as well have your own band. A year after Luna's birth Drake and Catching formed earthlings? with punk rocker Pete Stahl. Their first songs appeared on Desert Sessions 3 & 4. On their debut album earthlings? (1998) the band continued in the spirit of Desert Sessions and invited friends to join them in the studio. Friends like Dave Grohl, Scott Reeder and Josh Homme.

Eathlings? isn't about heavy fuzz and guitar walls. It's more about the tempo of the desert and the sky below. It's dreamy desert space rock with krautrock vibes. You can hear the peeps from the thousands of satellites that drifts over you while you're laying on the cooling surface of the Earth. Maybe Velvet Underground would have done something like this if they would have left New York and moved out into the desert.

Earthlings? released a second album Human Beans in 2000. Sadly two years later Drake passed away. The band has continued though and they've released a few singles and EP's after Drake's death.

My copy of earthlings? is a repress by Cobraside that has re-released quite many stoner albums in the past few years. The repress is a double album with a few bonus songs, including the Desert Sessions' songs. Earthlings? is a perfect album for these days when you can finally feel the sun up here north.

Egypt - Egypt EP

Pohjoisdakotalainen Egypt teki heti ensimmäisellä demollaan väkevän vaikutuksen stoner-piireihin viime vuosikymmenen loppupuolella. Eikä ihme. Vuonna 2005 julkaistu neljän biisin demo-EP nappaa otteeseensa ensimmäisistä tahdeista lähtien. Se on monipuolinen levy doompainotteista stonerrockia, josta löytyy pakollisen Black Sabbathin lisäksi miehekäs kourallinen Dire Straitsia.

Heti avausraita Valley of the Kings paljastaa bändin omalaatuisen otteen. Klassinen kitarasoundi saa vastapainoksi bassosoundin, joka tuo mieleen munniharpun. Aika harvoin yhtään mistään tulee mieleen munniharppu. A-puolen toinen biisi Queen of All Time (Red Giant) on perinteisempää doomrockia, selkeällä Sleep-vaikutteella. B-puolen avaava Dirty Witch puolestaan funkkaa kuin Grand Funk Railroad parhaina päivinään. EP:n päättää leijaillen alkava Touch Ground, jonka bändi runttaa väkisin kiertoradalle.

Egypt EP sai vinyylipainoksen vuonna 2007, mutta bändi oli jo sitä ennen ehtinyt mennä hajoamaan. Yhtyeen musiikki kuitenkin jatkoi leviämistään, ja ehkä tästä syystä bändi päätti vuonna 2010 palata kehään uuden kitaristin voimin. Ensimmäinen kokopitkä, Become the Sun, ilmestyi pari vuotta sitten ja lisää on luvassa vielä tämän kevään aikana.

Egypt EP:n ensimmäinen vinyylipainos on aikapäiviä sitten myyty loppuun, mutta tsekkiläinen Doomentia Records julkaisi levystä uusintapainoksen viime vuonna. EP on saatavilla neljänä eri värivaihtoehtona, joista jokaista on painettu 125 kappaletta. Suosittelen mitä pikimmiten hankkimaan oman kappaleen, koska nämäkin loppuvat kauppojen hyllyiltä pian.



When Egypt's debut EP got it's vinyl release in 2007 the band had already split up. The North Dakota rockers released four songs and called it quits. But those are great songs that immediately grabs your attention. Egypt EP is a mix of doomy stoner rock and sounds from the early years of hard rock. There's a glimpse of Black Sabbath but also Dire Straits.

Fortunately Egypt decided get back together with new guitarist in 2010. They released their debut album, Become the Sun, in 2013 and there should be more to come this spring.

Egypt EP's first pressing has been sold out for many years so it was nice news when Czech Doomentia Records made repress of the record last year. The second pressing wasn't huge - 4 colors, 125 each - so don't wait if you want to add this record to your collection.

Electric Wizard - Legalise Drugs & Murder

Eduskuntavaalien alla on hyvä kuunnella hieman kantaa ottavaa musiikkia. Levyhyllyni ehkä väkevimmän lainsäädännöllisen kannanoton esittää stoner doomin uranuurtaja Electric Wizard. Lähes tarkalleen kolme vuotta sitten julkaistu Legalise Drugs & Murder -seiska on dänkkiä riffittelyä, joka saa jumiutuneimmatkin pajaripäät nyökkäilemään. Eikä haittaa, vaikka nimikkobiisin riffi on kierrätetty kahdeksan vuoden takaisesta The Chosen Few -biisistä.

Yli 20 vuotta metallista doomia takonut Electric Wizard on vasta myöhemmällä tuotannollaan saanut otteen allekirjoittaneesta. Doom-klassikoiksi nousseet Come My Fanatics... (1997) ja Dopethrone (2000) ovat hieman liian tukahduttavia makuuni. Sen sijaan vuonna 2007 julkaistun kuudennen pitkäsoiton, Witchcult Today, jälkeinen materiaali on sopinut paremmin mieltymyksiini.

Legalise Drugs & Murder esittelee kahdella biisillään omasta mielestäni juuri Electric Wizardin parhaat puolet. On uhkaavasti jyrisevää stoner doomia, joka junnaamisesta huolimatta vyöryy eteenpäin. B-puolen Murder & Madness on puolestaan hämyiseen okkultismiin verhoiltu psykedeelinen välisoitto, jonka tarkoituksena on riivata kuulija. Tämä on kansiaan myöten kunnianosoitus doomin kuninkaille.

Electric Wizardin soittajat ovat vaihtuneet päävelhon Jus Osbornin ympärillä melko tiuhaan, ainoastaan vaimo Liz Buckingham on pysynyt kokoonpanossa useamman vuoden. Osittain muutokset bändin soundissa varmasti johtuvat tästä. Jos EW:n klassikkoalbumit eivät ole kolahtaneet, kannattaa kokeilla lähestymistä uudemman tuotannon suunnasta. Kyllä minäkin vielä joskus Dopethronen tajuan kokonaan.

In advance of Finland's general election it's good to listen to music that makes a stand. The most powerful legislative comment from my record collection comes from a stoner doom pioneer Electric Wizard. Legalise Drugs & Murder EP is perfect music for choosing the right candidate. It puts your priorities in order. It doesn't even matter that the signature song recycles riff from their old song The Chosen Few.

Electric Wizard has pound out it's doom metal for over 20 years now. They've created doom classics like Come My Fanatics... (1997) and Dopethrone (2000) which are little bit too suffocating for my taste. I like more of the band's new stuff. Pretty much everything since their sixth album, Witchcraft Today (2007).

About three years ago released Legalise Drugs & Murder presents the best sides of Electric Wizard, at least for me. It's sinister stoner doom that just rumbles over you. Murder & Madness on the b-side is a psychedelic interlude that tries to possess the listener. What it lacks in heaviness it makes up in atmosphere.

There have been quite many changes in the band's line-up so if Electric Wizard's magna opera haven't pleased you I recommend trying a different approach. Start from this EP and proceed from there towards Witchcraft Today. And there beyond.