Goatsnake. Vuohikäärme. En tiedä mistä tämä raamatullista vimmaa uhkuva nimi on peräisin, mutta se toimii erinomaisena otsakkeena tämän kalifornialaisyhtyeen musiikille. Doomjyrä The Obsessedin raunioista 90-luvun puolivälissä noussut Goatsnake on perikadon partaalla kieppuvaa stonerrockia, jossa etelävaltioiden palvontamenojen tunnelma on vahvasti läsnä.
Allekirjoittaneen ensikosketus yhtyeeseen tapahtui vuonna 2004 julkaistun Trampled Under Hoof EP:n myötä. EP:llä basson varressa on entinen Kyuss-basisti Scott Reeder, mikä varmaankin toimi johdatuksena Goatsnaken huomaan. Vielä tuolloin Goatsnake kuulosti omaan korvaani liian tahmaiselta, enkä tutustunut yhtyeen tuotantoon sen syvemmin. Vuosia jatkunut altistuminen doom-pörinälle on kuitenkin tehnyt tehtävänsä ja nykyään Trampled Under Hoof kuulostaa mahtavalta.
Trampled Under Hoofia edeltää kaksi legendaarisen Man's Ruin -levylafkan kautta julkaistua kokopitkää. Vuosituhanteen taitteen molemmin puolin ilmestyneiden levyjen välillä basisti vaihtui ja Trampled Under Hoofilla alkuperäisestä miehityksestä jäljellä oli enää puolet. Ensimmäisen kokoonpanon rungon muodosti The Obsessedin rytmiryhmä, eli basisti Guy Pinhas ja rumpali Greg Rogers. Kitaraosuuksista vastasi ja vastaa yhä dronejumitusbändi Sunn O))):n kitaristi Greg Andersson ja vokaaleista muun muassa earthlingins?:sta tuttu Pete Stahl.
Pitkään vaikutti siltä, että Trampled Under Hoof jäisi Goatsnaken viimeiseksi julkaisuksi. Andersson, Stahl ja hetkeksi riveistä poistunut rumpali Greg Rogers palasivat kuitenkin studioon ja yhtyeen kolmas albumi Black Age Blues näki päivänvalon viime vuonna.
Black Age Blues jatkaa siitä, mihin viisitoista vuotta aiemmin ilmestynyt Flower of Disease -albumi jäi. Kirjaimellisesti. Kakkoslevyn päättäneen River-biisin loppujollotus soljuu uuden albumin puolelle, kunnes Anderssonin kitaravyöry hukuttaa sen River to Cross -biisiin. Jatkuvuutta on myös tuotannossa, josta vastaa Flower of Disease -levyn tuottaja Nick Raskulinecz. Tässä välissä hän on istunut äänipöydän ääressä muun muassa Mastodonin ja Foo Fightersin laskuun.
Muutenkin Black Age Blues on tuttua, laiskasti rullaavaa Goatsnakea. Reilun kymmenen vuoden tauko kuuluu ehkä hieman levollisempana otteena. Enää ei ole tarvetta ryskiä kuistilta jokaisen rasahduksen perään. Muutamalla kappaleella vieraileva Dem Preachers’ Daughters -kuoro tuo levylle vanhan ajan gospel-boogieta, mikä ennestään pehmentää tunnelmaa.
Black Age Blues kuuluu ehdottomasti allekirjoittaneen suosikkeihin viime vuoden julkaisuista. Aika harvoin raaskin maksaa jenkki-importeista täyttä hintaa, mutta tämän levyn kohdalla asiaa ei edes tarvinnut miettiä. Ja löytyyhän vinyylipainokselta kaksi bonusbiisiä: Deathwish ja Breakfast With the King.
Greg Andersson muuten saapuu Sunn O))):n kanssa Helsinkiin elokuussa. Jos vahvistimen palvonta kiinnostaa, kannattaa vääntäytyä Tavastialle.
Goatsnake. There’s some serious biblical fury in that name but it’s a perfect header for the band’s take on stoner rock. It’s heavy, it’s fiery and it has a strong ambience of southern adoration while at the same time it swings on the brink of Harmageddon.
Goatsnake rose from the ashes of The Obsessed when the doomroller disbanded second time in 1995. My introduction to Goatsnake happened through Trampled Under Hoof EP that came out in 2004. Former Kyuss-bassist Scott Reeder lent his groove for the EP and that probably was the reason that led me to Goatsnake. At the time Goatsnake sounded a little too sticky for my taste. Now that I’ve been exposed to blustering doom for years Trampled Under Hoof sounds terrific.
Prior to Trampled Under Hoof Goatsnake had released two full-length albums via legendary Man’s Ruin Records. Both of those albums came around Millennium and for a long time it seemed that that would be it. Guitarist Greg Andersson had his own thing going on with the heavy drone doom band Sunn O))) and running his record label Southern Lord. Singer Pete Stahl was busy with earthlings? and managing bands like Rival Sons, and along the way the obsessed rhythm section had vanished from the line-up, first the bassist Guy Pinhas and then the drummer Greg Rogers.
But there was more to come. Andersson, Stahl and Rogers returned together to studio and last year Goatsnake’s third album, Black Age Blues, came to be. Black Age Blues carries on from where the second album Flower of Disease had finished. Literally. The last song on Flower of Disease, River, had this wailing ending that overflows to the first song on Black Age Blues. Conveniently it’s named River to Cross. We are now on the other side. That took only 15 years.
But it doesn’t feel that long. Black Age Blues is a solid Goatsnake album. Maybe there’s a little bit of tranquility that comes with time. There’s no need to rush out from the porch after every rustle. And to soften the blow even more there's Dem Preachers' Daughters, a small background choir that radiates old-timey gospel boogie on several tracks.
Black Age Blues is definitely one of my favorite albums from last year. I usually don't pay the full price on American imports but this time it wasn't even an issue. And the vinyl release got two bonus songs: Breakfast with the King and Deathwish.
By the way Greg Andersson brings Sunn O))) to Helsinki in next month so if amplifier worshipping is your thing I recommend that.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti