Clutch - Robot Hive/Exodus

Clutch on ollut lempibändini jo useamman kuukauden ajan. Yhtyeen kymmenestä kokopitkästä ainoastaan kolme löytyy levyhyllystäni (Strange Cousins from the West pyöri hieman aiemmin levylautasella), mutta ne ovat pyörineet levylautasella koko katalogin edestä. Muiden kohdalla käytän toistaiseksi digitaalisia korvikkeita. Hyllystä löytyvistä kolmesta levystä juuri tässä kesän käynnistelyssä eniten allekirjoittanutta on miellyttänyt kymmenen vuotta sitten ilmestynyt Robot Hive/Exodus.

Clutchmaisen terävästi alkava albumi on paikoin niin funkahtavaa, että heviparrat pamahtavat afroiksi. Se on silkinpehmeää groovea pajavasaralla taottuna. Tämä omaperäinen blendi on osittain seurausta urkuri Mick Schauerin mukaantulosta. Schauerin hammond ja Clutchin raskas rämeikköblues nivoutuvat täydellisesti toisiinsa.

Urkugrooven myötä Clutchin bluesrokki ei muutu venkoiluksi, vaan biisit ja koko albumi hengittävät vapaasti eteenpäin vyöryessään. Sisäkansitaiteessa luodun dystooppisen tunnelman kruunaa Neal Fallonin välitöntä uhkaa huokuva saarna. Ribonucleic acid freak out, the power of prayer. Long halls of science and all the lunatics committed there. Robot Lords of Tokyo, SMILE TASTE KITTENS!

Robot Hive/Exodus -levyn päättävät kaksi blues-koveria, Mississippi Fred McDowell'in Gravel Road Blues ja Howlin' Wolf'in Who's Been Talking. Aika usein albumin päättävä koveri ei sulaudu täydellisesti levyyn. Robot Hive/Exodus'in kohdalla kumpikin sopii paikalleen täydellisesti. Kuten sopii albumin a-puolelle perseitä potkimaan sijoitettu Burning Beard.

Clutch has been my favorite band for a while now. I only got three of the band's ten long plays on my shelf (a few months ago I was spinning Strange Cousins from the West) but they have served me well. For the rest I have to use a digital substitutes. Of these three albums I've been lately spinning ten years old Robot Hive/Exodus

Robot Hive/Exodus starts intensely, like a Clutch album should. But after a-side it grows more mellow and soon the increasing funk blast heavy beards into Afro. Clutch forges silky smooth grooves with a sledgehammer. This unique blend is achieved by combining Mick Schauer's hammond with Clutch's heavy swamp blues.

Fortunately the Schauer's organ groove doesn't turn Clutch's rock into squirming. All the songs and actually the whole record breaths freely as it rolls ahead. The dystopian atmosphere that is depicted in the album art is heightened by Neil Fallon's sermon that radiates imminent danger. Ribonucleic acid freak out, the power of prayer. Long halls of science and all the lunatics committed there. Robot Lords of Tokyo, SMILE TASTE KITTENS!

Robot Hive/Exodus ends with two blues covers, Mississippi Fred McDowell's Gravel Road Blues and Howlin' Wolf's Who's Been Talking. Pretty often covers that end a record don't really blend with the rest of the album. On Robot Hive/Exodus both songs fit perfectly. As does every song on this magnificent record.

Clutch - Strange Cousins from the West

Viime lauantaina vietetyn Record Store Dayn ainoa allekirjoittanutta kiinnostanut julkaisu oli vinyylipainos amerikkalaisen rämeikköstonerin kuninkaan Clutchin From Beale Street To Oblivion -albumista. RSD:n hengessä painos oli rajattu tuhanteen kappaleeseen, joista muutama saapui Suomeen. Koska en ole niin keräilijä, että jaksaisin herätä lauantaiaamuna levykauppaan, levyt päätyivät joidenkin toisten levyhyllyihin.

Onneksi omasta levyhyllystäni löytyy muutama Clutch-albumi, joten täydessä hiljaisuudessa ei tappiota tarvitse surra. Heti From Beale Street To Oblivionin (2007) jälkeen Clutch-katalogista löytyy Strange Cousins from the West (2009), joka on edeltäjäänsä verrattuna suoraviivaisempi ja äkäisempi. Juuri sopivaa mökää helpottamaan FBSTO:n kokoisen aukon aiheuttamaa harmitusta.

Strange Cousins from the West on tavallaan Clutchin paluu juurille, raskaasti groovaavaan öljyiseen bluesiin. Ei kiertoteitä tai poskisuudelmia. Selkein syy paluuseen on urkuri Mick Schauerin poistuminen yhtyeen riveistä. Jos parilla albumilla urkuja vinguttanutta Schaueria ei lasketa, Clutch on soittanut samalla kokoonpanolla kohta neljännesvuosisadan ajan. Levy levyltä yhtyeen soitto on kehittynyt saumattomammaksi.

Strange Cousins from the West on Clutchin yhdeksäs studioalbumi ja ensimmäinen sellainen yhtyeen Weathermaker-levymerkillä. Nyt vaan odotellaan, että Weathermaker painaa FBSTO:n mustalle vinyylille, jonka voi hakea levykaupasta ilman aikaista herätystä ja jonottamista.

Last Saturday was a Record Store Day. The only release that sparked my interest was vinyl pressing of swamp stoner monster Clutch's From Beale Street To Oblivion. In the spirit of RSD the pressing was limited to a thousand copies and of those only a handful made it to Finland. Yes, I collect records but I'm not going to wake up early on a Saturday morning just so I can go shopping for records. Those few copies ended up on someone else's shelves.

Fortunately I already got few Clutch albums in my collection, so I'll survive. Straight after From Beale Street To Oblivion Clutch (2007) released Strange Cousins from the West (2009) which is more straightforward and ill-tempered than it's predecessor. It's perfect noise to help me cope with my lost.

On Strange Cousins from the West Clutch digs deeper into its heavy grooving gritty blues roots. There's no roundabouts or kisses on the cheeks. The biggest reason for this change is organist Mick Schauer's department from the band. If you don't count Schauer, who played on two albums, Clutch has been rocking with the same crew almost quarter of century. Record by record they are getting tighter and more seamless. By now it's pretty tight.

Strange Cousins from the West is the ninth Clutch album and the first they released on their own label Weathermaker. Now we just have to wait that they release FBSTO on black vinyl that you can pick up from your local record shop without early wake-up and waiting in a queue.

The Company Band - Perusasioiden äärellä

Aikaisemmissa postauksissa levyhyllystä on löytynyt vahvasti psykedeelisiä sävyjä maalailevaa stoneria. Välillä on hyvä palata perusasioihin, suoraviivaiseen rock 'n' rolliin.

Jenkkiläinen The Company Band on raskaan rockin superryhmä, eli bändin jäsenistä suurin osa on hankkinut meriittinsä muissa bändeissä. Laulajana on Clutchin kultakurkku Neil Fallon. Bassoa soittaa Fu Manchun Brad Davis. Kitarassa on Fireball Ministryn keulamies James Rota ja rummuissa CKY:n Jess Margera. Toinen kitaristi Dave Bone on ainoa, joka ei soita The Company Bandin lisäksi muissa kokoonpanoissa.

The Company Bandin ensimmäinen EP ilmestyi alkuvuonna 2008 ja ensimmäinen pitkäsoitto marraskuussa 2009. The Company Band -albumi päätyi levyhyllyyni hieman vahingossa, kun Äx tilasi sen mulle Sign Here Here and Here -EP:n sijaan. Mielenkiintoista on se, että vinyyliversio albumista ei ollut, eikä ole, Äxän valikoimassa.

Hyvä näin, koska muuten levy olisi saattanut jäädä hankkimatta. The Company Bandin kaikkien julkaisujen vinyylipainokset on rajattu 1000 numeroituun kappaleeseen, joten ensimmäiset levyt alkavat huveta hyllyistä.

The Company Band on kaasu pohjassa jyräävä dieselveturi, jonka ohjaamossa juodaan halpaa viskiä ja nyrkkitapellaan. Bändi luottaa raskaan rockin klassikoihin, eli riffit saavat pään nyökkäämään. Bändin nimi on sanaleikki uratykkiä tarkoittavasta Company Manista, ja etenkin ensimmäisellä EP:llä Fallonin lyriikat on tukotettu täyteen kritiikkiä silmille räjähtäneestä kapitalismista.

Tässä vinkkejä liike-elämän kyllä-miehille Sign Here Here and Here -EP:n avausraidalta, Company Man.