Clutch on ollut lempibändini jo useamman kuukauden ajan. Yhtyeen kymmenestä kokopitkästä ainoastaan kolme löytyy levyhyllystäni (Strange Cousins from the West pyöri hieman aiemmin levylautasella), mutta ne ovat pyörineet levylautasella koko katalogin edestä. Muiden kohdalla käytän toistaiseksi digitaalisia korvikkeita. Hyllystä löytyvistä kolmesta levystä juuri tässä kesän käynnistelyssä eniten allekirjoittanutta on miellyttänyt kymmenen vuotta sitten ilmestynyt Robot Hive/Exodus.
Clutchmaisen terävästi alkava albumi on paikoin niin funkahtavaa, että heviparrat pamahtavat afroiksi. Se on silkinpehmeää groovea pajavasaralla taottuna. Tämä omaperäinen blendi on osittain seurausta urkuri Mick Schauerin mukaantulosta. Schauerin hammond ja Clutchin raskas rämeikköblues nivoutuvat täydellisesti toisiinsa.
Urkugrooven myötä Clutchin bluesrokki ei muutu venkoiluksi, vaan biisit ja koko albumi hengittävät vapaasti eteenpäin vyöryessään. Sisäkansitaiteessa luodun dystooppisen tunnelman kruunaa Neal Fallonin välitöntä uhkaa huokuva saarna. Ribonucleic acid freak out, the power of prayer. Long halls of science and all the lunatics committed there. Robot Lords of Tokyo, SMILE TASTE KITTENS!
Robot Hive/Exodus -levyn päättävät kaksi blues-koveria, Mississippi Fred McDowell'in Gravel Road Blues ja Howlin' Wolf'in Who's Been Talking. Aika usein albumin päättävä koveri ei sulaudu täydellisesti levyyn. Robot Hive/Exodus'in kohdalla kumpikin sopii paikalleen täydellisesti. Kuten sopii albumin a-puolelle perseitä potkimaan sijoitettu Burning Beard.
Clutch has been my favorite band for a while now. I only got three of the band's ten long plays on my shelf (a few months ago I was spinning Strange Cousins from the West) but they have served me well. For the rest I have to use a digital substitutes. Of these three albums I've been lately spinning ten years old Robot Hive/Exodus
Robot Hive/Exodus starts intensely, like a Clutch album should. But after a-side it grows more mellow and soon the increasing funk blast heavy beards into Afro. Clutch forges silky smooth grooves with a sledgehammer. This unique blend is achieved by combining Mick Schauer's hammond with Clutch's heavy swamp blues.
Fortunately the Schauer's organ groove doesn't turn Clutch's rock into squirming. All the songs and actually the whole record breaths freely as it rolls ahead. The dystopian atmosphere that is depicted in the album art is heightened by Neil Fallon's sermon that radiates imminent danger. Ribonucleic acid freak out, the power of prayer. Long halls of science and all the lunatics committed there. Robot Lords of Tokyo, SMILE TASTE KITTENS!
Robot Hive/Exodus ends with two blues covers, Mississippi Fred McDowell's Gravel Road Blues and Howlin' Wolf's Who's Been Talking. Pretty often covers that end a record don't really blend with the rest of the album. On Robot Hive/Exodus both songs fit perfectly. As does every song on this magnificent record.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti