Krautrock-dokkari joulun pimeisiin hetkiin

Joulun odotus meni allekirjoittaneelta täysin ohi, mutta sieltä se kalenterin mukaan tulee. Musiikinkuuntelun sijaan viimeiset pari kuukautta on mennyt vuoroin remonttimiestä, vuoroin sisustussuunnittelijaa leikkiessä. Samalla näiden roolileikkien aiheuttamien välillisten kustannusten kattamiseksi olen vaihtanut loput jäljelle jääneestä ajastani palkkaan.

Mutta ensi vuonna palaan ruotuun. Heitän pölyisen remonttiradion roskiin ja kytken levysoittimen vahvistimeen. Ostan levyjä ja kerron teille niistä.

Uusia kujeita odotellessa vinkkaan Youtubesta löytyvästä Krautrock-dokkarista, joka kertoo mielenkiintoisesti saksalaisen soundin syntymisestä kylmän sodan maailmassa. Tarinaan sekoittuu Baader–Meinhof, brittien ennakkoluulot ja David Bowie.

Raskasta muuttobluesia

Viime aikaiseen hiljaiseloon löytyy syy, jonka voi arvata yllä olevasta kuvasta. Syksy alkoi vuotavalla vesiputkella ja päättyy muuttoon. Uusi kämppä ja puhdas sisäilma ovat hienoja juttuja, mutta nyt jo hirvittää kaiken kaman roudaaminen. Levyhyllyjä tyhjentäessä huomasin, että levyt näyttävät vievän hyllyssä paljon vähemmän tilaa kuin lattialle levitettyinä. Nyt niitä löytyy olohuoneen joka nurkasta. Ja ne painavat yllättävän paljon.

Hyvä puoli tässä on se, että nyt on loistava hetki vaihtaa levyhylly isompaan. Näyttää siltä, että liityn Expedit-joukkoon. Uutta levyhyllyä täyttäessä voisin samalla suunnitella levyjen uutta kategorisointia. Ehkä omaelämäkerrallisesti.

Nopea vinkki Jyväskylässä ja Helsingissä vaikuttaville stoner rockin ystäville. Ranskalainen Mars Red Sky soittaa keskiviikkona Jyväskylässä Lutakossa ja torstaina Helsingissä Bar Loosessa. Jostain olohuoneeni lattialla olevasta levyrivistöstä löytyy bändin viime vuonna julkaisema debyyttialbumi. Jos levyn avausraita Strong Reflection iskee, niin kannattaa mennä katsomaan.

Spiders - Nopea tempo rauhoittaa

Syksy on omalta osaltani ollut hektinen, joten en ole ehtinyt viettää paljoakaan aikaa levyhyllyni äärellä. Tilanne alkanee kohta helpottaa, mutta vielä saattavat tauot postausten välillä venähtää pitkiksi.

Nyt on kuitenkin hetki aikaa istua levyjen ääreen ja kaivaa hyllystä ruotsalaista retrorockia helpottamaan oloa. Göteborgilaisen Spidersin viime vuonna julkaisema Flash Point -albumi on juuri sopivaa lääkettä iltoihin, kun märkä asfaltti imee itseensä katuvalojen roiskeet. Spiders soittaa öljyn tahrimaa autotallirockia, jossa menneiden aikojen punk kohtaa nykyajan raskaan bluesin.

Witchcraftin entinen kitaristi John Hoyles perusti Spidersin vuonna 2010. Laulajaksi valikoitui hänen vaimonsa Ann-Sofie ja bassoon tarttui Matteo Gambacorta. Spiders julkaisi omaa nimeään kantavan debyytti-EP:n vuonna 2011. Tuolloin bändin rumpalina toimi Graveyardin Axel Sjöberg, joka jätti Spidersin pian EP:n julkaisun jälkeen keskittyäkseen Graveyardiin. Sjöbergin tilalle astui Ricard Harryson.

Viime vuonna ilmestynyt Flash Point on Spidersin ensimmäinen kokopitkä. Yhdeksän biisin kokonaisuus kestää vajaat puoli tuntia, eli tempoa riittää. Flash Point olisi hyvin voinut löytyä isäni levyhyllystä. Viitteitä bändin esikuvista löytyy Hang Man-biisin videolta.

Vista Chino - Näköalapaikalla Kyussin lopulliseen hajoamiseen

Lyhyeksi jääneen Kyuss Lives! -projektin tuhkista noussut Vista Chino soittaa ensi sunnuntaina keikan Helsingin Nosturissa. Levyhyllystäni ei vielä löydy bändin tuoretta Peace-debyyttiä, mutta tarkoitus on hankkia se keikalta. Nyt on hyvä hetki käydä läpi bändin riitaisa metamorfoosi.

Vista Chinon tarina alkaa vuonna 2010, kun Kyussissa mukana olleet laulaja John Garcia, rumpali Brant Bjork ja basisti Nick Oliveri päättävät alkaa kiertää soittamassa vuonna 1995 pillit pussiin laittaneen bändin biisejä Kyuss Lives! -nimellä. Kyuss-kitararisti Josh Homme ei lähde mukaan, mutta antaa projektille siunauksensa sillä ehdolla, ettei bändi julkaise uutta musiikkia Kyuss-nimellä. Hommen tilalle kitaraksi valikoituu belgialainen Bruno Fevery.

Vielä kesällä 2011 asiat näyttävät rullaavan sopuisasti ja Homme bongataan Kyuss Lives!in keikalta hyväksyvästi nyökyttelemästä. Välit kuitenkin vanhoihin bändikavereihin kiristyvät, kun käy ilmi, että Garcia ja Bjork yrittävät napata Kyuss-nimen oikeudet itselleen, ja tätä kautta tahkota rahaa legendalla. Laillisesti Kyuss-nimen omistaa bändin viimeiseksi jäänyt kokoonpano, eli Garcia ja Homme sekä basisti Scott Reeder ja rumpali Alfredo Hernández.

Garcian ja Bjorkin yritys vie Hommen luottamuksen ja maaliskuussa 2012 kaksikon käteen napsahtaa haaste Kyuss-nimen väärinkäytöstä. Hommen tukena on Reeder, joka ehti soittaa muutaman kerran Kyuss Lives!in riveissä. Samoihin aikoihin Oliveri saa tarpeekseen ja hänen tilalleen tulee muun muassa Yawning Manissa soittanut Billy Cordell.

Bjork vierittää syyn hässäkästä Hommen niskaan väittäen, että kyse on menneistä kaunoista. Oli miten oli, oikeus kallistuu Hommen ja Reederin kannalle määräten, että Garcia ja Bjork eivät voi julkaista levyjä Kyuss Lives! -nimellä, mutta keikkoja he voisivat soittaa tällä nimellä. Samalla oikeus määrittää, että keikoilla myytävissä oheismateriaaleissa Kyuss ja Lives! pitää lukea yhtä isolla.

Tähän päättyy Kyuss Lives!in tarina. Marraskuussa 2012 Oliveri ilmoittaa palaavansa Vista Chinoksi nimettyyn bändiin. Vielä tähän päivään mennessä ei herraa ole kuitenkaan näkynyt basson varressa, vaan bassokuviot uudella levyllä ja keikoilla hoitaa Mike Dean (Corrosion of Conformity). Oliveri taitaa enemmänkin olla kunniajäsen, kuin varsinainen osa rytmiryhmää.

Ymmärrettävästi Hommen ja Vista Chinon välit eivät ole tällä hetkellä kovinkaan lämpimät, piikkejä lentää. Ja onhan siinä rahastuksen makua, jos bändi myy kalliita vip-lippuja, joilla pääsee hengailemaan hetkeksi bändin kanssa takahuoneeseen.

Mutta unohdetaan ulkomusiikilliset seikat. Omasta mielestäni Vista Chino jatkaa ihan mallikkaasti siitä, mihin Kyuss lähes 20 vuotta sitten lopetti. Vaikka soittajat ovat lähes samat, kyseessä on eri bändi. Tosin settilistoja selatessa huomaa, että Vista Chinon keikat nojaavat yhä erittäin vahvasti Kyussin tuotantoon. Eli jos Kyuss Lives! meni ohi viime vuoden Provinssirockissa, niin nyt tilanteen voi paikata. Ja on uusi tuotantokin tutustumisen arvoista.

Nosturissa Vista Chinoa lämmittelee kanadalainen Monster Truck, joka soittaa mainiota retrorockia. Eli paikalle kannattaa saapua ajoissa.

Remonttipakolaisen vinkki radiodokumenttien ystäville

Jo useita viikkoja jatkunut putkiremontti antaa odottaa valmistumistaan. Koska en pääse kuuntelemaan levyjäni, kuuntelen jotain muuta. Hyvä korvike on musiikkilehti Mojon päätoimittajan Phil Alexanderin BBC One:lle tekemä dokkari autiomaasta kasvaneesta musiikkityylistä. Puolen tunnin dokumentissa käydään läpi muun muassa autiomaabileiden nousu ja tuho sekä Desert Sessionsin synty. Tarinaa kertovat muun muassa John Garcia, Scott Reeder ja Mario Lalli. Josh Homme puolestaan kuvailee autiomaan mielenlaatua.

Remonttipakolaisen ostoslista

Vuotavan putken takia olen joutunut väliaikaisesti pois levyhyllyni ääreltä. Tämän vuoksi jo hyllyssä olevien levyjen sijaan kirjoitan hyllyyn tulevaisuudessa hankittavista levyistä. Tai ainakin potentiaalisista ehdokkaista.

Hyvin todennäköinen lisäys kokoelmaani tulee länsinaapurista. Tällä hetkellä ahkerasti keikkailevan Truckfightersin kalenteristä ei löydy merkintää Suomesta, joten saamme tyytyä kiertueen kylkiäisenä ilmestyvään minialbumiin.

Kahdesta biisistä koostuvan EP:n kääntöpuolelta löytyy jossain päin Australiaa nauhoitettu keikkaveto Desert Cruiserista. Jos ei millään malta odottaa parin viikon päästä julkaistavaa EP:tä, niin korvikkeena voi kuunnella Turussa yli kymmenen vuotta sitten taltioitua versiota biisistä. Ehkä pieni masterointi olisi paikallaan.

10-tuumaisen EP:n a-puolen aloittaa ja lopettaa yli kahdeksan minuuttinen The Chairman. Yhden biisin perusteella vielä tämän vuoden puolella ilmestyvä kokopitkä vaikuttaa erittäin lupaavalta.

Rescue Rangers - Törkyistä preeriarockia

Ranskan etelärannikolta Marseillesta tulee rocktrio, joka kantaa nimeä Rescue Rangers. Kömpelöstä nimestä huolimatta kyseessä on tutustumisen arvoinen bändi.

Rescue Rangersin musiikki menee enemmän grungen kuin stoner rockin piiriin. Etenkin vuonna 2008 ilmestyneen Guitars and Dust Dancing -esikoisalbumin soundi tuo vahvasti mieleen toisen aallon grungebändit. Allekirjoittanut olisi varmasti ollut todella innoissaan tästä levystä varhaisteininä 90-luvun puolivälissä. Nyt sen kuunteleminen tuntuu siltä kuin muistelisi asioita, joita ei koskaan tapahtunut. 

Guitars and Dust Dancing on toki tässäkin ajassa ihan kelpo levy. Levyn avaavassa Sound of the Katana -biisissä on vahvat foofighters-vibat, mikä ei mielestäni ole huono juttu. Levyn biiseistä löytyy psykedeliaa juuri sen verran, että ne erottuvat edukseen. Hieman Anssi Kelalta näyttävä ja kuulostava laulaja-kitaristi Pascal Mascheroni osaa hommansa. 

Toisella pitkäsoitolla, viime vuonna julkaistulla Manitoballa, Rescue Rangersin soundi kuulostaa päivitetyltä ja loppuun mietitymmältä. Bändin ote pitää paremmin läpi levyn, jolla on yhä vahva grunge-fiilis. Manitoban musiikkia voisi ehkä kuvailla radioystävälliseksi stoner rockiksi. Tai sitten Kanadan provinssin mukaan nimensä saanutta levyä voisi kuvailla preeriarockiksi.

Manitoballa vierailee muutama kova nimi stoner-piireistä. Hermanon kitaristi David Angstrom on mukana avausraidalla In Time, Pal ja muun muassa QOTSA:ssa ja Mondo Generatorissa bassotellut Nick Oliveri laulaa levyn raskaimmassa biisissä, Creeper, the One who Creeps.

Kaikki Rescue Rangersin levyt ovat kuunneltavissa ja ladattavissa bändin bandcamp-sivulla. Fyysisiä levyjä voi tilata Trendkilliltä.

Grandloom - Harhailevia vaeltajia

Vanhalla mantereella ei ole pulaa hyvästä psykejammailusta. Kun amerikkalaiset stoner-bändit tuppaavat runttaamaan alusta loppuun suorinta reittiä, eurooppalaiset kollegat päätyvät usein vaeltamaan sivupoluille. Tämä ei tarkoita sekavien sävelkulkujen ja häröilyn fiilistelyä, vaan huomaamatonta harhailua hyvin hiotusta aihiosta. Yksi tällainen vaeltaja on saksalaistrio Grandloom, jonka utuisen instrumentaalijammailun seasta löytyy mainioita stoner-riffejä, jotka saavat päät nyökkäämään.

Grandloomin ensimmäinen julkaisu on vuonna 2009 ilmestynyt livelevy Live at Bautzener Tor, joka on ladattavissa ilmaiseksi bändin nettisivuilta. Paketti kuulostaa yllättävän hyvältä ottaen huomioon, että se on nauhoitettu dresdeniläisessä baarissa. Osa livelevyn biiseistä päätyi seuraavana vuonna julkaistulle 5 Dollar Jam EP:lle, osa purkitettiin vuonna 2011 ilmestyneelle Sunburst-albumille. Muutama biisi on vielä ilman studioversiota.

Sunburstilla kuudesta biisistä kolme soi yli kymmenen minuuttia. Pakko myöntää, että paikoin ilmaisua olisi voinut tiivistää. Toisaalta päämäärättömältä kuulostava raskaampi jamittelu sopii hyvin kesän viimeisistä rippeistä nauttimiseen.

Glowsun - Ranskalainen psykesoppa

Psykedeelisen riffirockin ystävien kannattaa tutustua Pohjois-Ranskasta Lillen kaupungista tulevan Glowsunin musiikkiin. Hidastempoisen raskaan rockin eri alagenreistä ammentava Glowsun ei varsinaisesti ole mikään musiikillinen uudisraivaaja, mutta bändin hypnoottisessa soitossa on jotain koukuttavaa.

Vuonna 1997 alkunsa saanut bändi on alkanut pistää levyjä ulos vasta viime vuosina. Psyketrion ensimmäinen albumi, Sundering, ilmestyi nyt edesmenneen belgialaisen Buzzville Records –lafkan kautta vuonna 2008. Jatkoa seurasi viime vuoden lopulla, kun itävaltalainen Napalm Records julkaisi bändin Eternal Season -albumin.

Glowsunin soundi on puhdas ja helposti eroteltava. Välillä toivoisi, että nuhruisuutta olisi enemmän. Etenkin silloin, kun bändi lyö junnausvaihteen päälle. Kitaristi Johan Jaccob ripottelee biiseihin vokaaleja erittäin säästäväisesti. Voisi melkein sanoa, että Glowsun on instrumentaalibändi.

Glowsunin tuotanto on omasta mielestäni aika tasapaksua, hyvässä mielessä. Yksittäiset biisit eivät erityisemmin nouse esille, vaan kaikki soljuvat harmoniassa. Jollain pitää kuitenkin aloittaa, joten miksei Eternal Seasonin avausraidalla.

Bushfire - Antaa palaa

Levyhyllyni kansainvälisimmän bändin titteli kuuluu Bushfirelle. Tukevaa bluesia soittavassa viisihenkisessä bändissä on soittajia Portugalista, Saksasta, Namibiasta, Ruotsista ja Yhdysvalloista. Bändin kotikaupunki on vähän Jyväskylää isompi saksalaiskaupunki Darmstadt. Sama pikkukaupunki, josta tulee myös Wight.

Bushfire sai alkunsa loppuvuonna 2004, mutta debyyttialbumi Black Ash Sunday ilmestyi vasta lokakuussa 2010. Kuusi vuotta kestänyt kypsyttely tuotti tulosta, Black Ash Sunday kuuluu tiukkojen debyyttien joukkoon. Ja kun huomioon otetaan myös se, että bändi tuotti itse albumin, täytyy nostaa Stetsonia. Kolmen demon vääntäminen ei mennyt hukkaan.

Bushfiren musiikkiin ei kuulu näprääminen tai kikkailu, vaan se on suoraviivaista raskasta blues rockia. Kahden kitaran aikaansaama täyteläinen soundi luo sopivan taustan vokalisti Bill Brownin matalalla möyrivälle laululle. Ensimmäinen kuulemani Bushfiren biisi oli You Should Have Known, ja levy taisi mennä tilaukseen ennen kuin toiseen kertosäkeeseen ehdittiin. Suoraviivaisuus ja Brownin laulu tuovat sopivasti mieleen Clutchin.

Black Ash Sundayn vinyyliversiosta on tilanpuutteen vuoksi jätetty pois neljä biisiä, mutta leikkaukset ovat osuneet oikeisiin kappaleisiin. Omasta mielestäni vinyyliversio on jopa parempi, koska 13 biisin pituinen CD on ehkä liiankin tukotettu. 300 kappaleen vinyylipainoksesta on vielä muutamia levyjä jäljellä bändin nettisivuilla. Digitaalisia versioita löytyy myös.

Bushfiren toisen Heal Thy Self -pitkäsoiton pitäisi ilmestyä joskus myöhemmin tänä vuonna. Näyttää tulevan hyvä syksy musiikillisesti. Taloudellisesti ei niinkään.

Red Fang - Tiukkaa ja rentoa

Hipstereiden tasavallan pääkaupungista Portlandista tulee ironisten viiksien ja kapeiden farkkujen lisäksi erittäin parrakasta ja tiukkaa stoner rockia. Vuodesta 2005 asti kasassa ollut Red Fang soittaa virtaviivaista, mutta monipuolista riffirockia, jota kuunnellessa on mukava upottaa pari tölkiä Pabst Blue Ribbonia. Biiseistä löytyy sopivasti raskasta raastoa ja kevyitä, jopa popahtavia, melodioita. Oman mausteensa tuo kahden vokalistin vuorottelu, joka toimii loistavasti. Basisti Aaron Beam hoitaa melodisemmat osuudet ja kitaristi Bryan Giles murinat. Laulu on kuin yksi instrumentti.

Red Fangin nimeä kantava debyytti ilmestyi 2009. Levyn aloitusbiisi Prehistoric Dog tekee heti selväksi, että jalka on nostettu jarrupolkimelta. Jatkoa seurasi kaksi vuotta myöhemmin Murder the Mountains -albumin muodossa. Levyn tuottajana toimi hieman yllättäen folkrokkari Chris Funk, joka tunnetaan indifolkbändi The Decemberistsin kitaristina. Valinta oli hyvä, sillä toinen levy on ensimmäistä siistimpi ja monipuolisempi kokonaisuus. Fiilistä on haettu muualtakin kuin raskaan rockin klassikoista.

Whales and Leeches –albumi ilmestyy myöhemmin tänä vuonna. Yhteistyö jatkuu Funkin kanssa, mikä on hyvä juttu. Kolmannen levyn nimi on napattu ensimmäiseltä levyltä löytyvästä biisistä. Bändin mukaan albumien nimeäminen tuottaa sen verran vaikeuksia, että on helpompaa valita nimi valmiiden kappaleiden joukosta. Pöytälaatikosta löytyy myös Murder the Mountains -niminen biisi.

Red Fang kävi viime vuoden keväänä heittämässä loistavan keikan Tavastialla. Tämän kesän Euroopan kiertueeseen Pohjoismaat eivät valitettavasti mahtuneet. Seuraavaa kertaa odotellessa ei auta kuin kuunnella levyjä ja katsella bändin hauskoja musiikkivideoita. Tsekkaa hittibiisi Wires tai kukkulan kuninkaasta Hank Hillista kertova Hank is Dead.

Mudweiser - Rouheeta äijäilyä

Etelä-Ranskasta tuleva Mudweiser soittaa pölyistä eteläistä stoneria. Bändiä voisi verrata Motörheadiin jo pelkästään laulaja Reunon raastinrautaäänen takia. Ranskalaiset eivät myöskään häviä äijäilyn määrässä englantilaiselle esikuvalleen. Bändi tumppaa filtteriin asti poltetun sätkän viskilasiin ja huitaisee koko komeuden huiviinsa ilmeen värähtämättä.

Mudweiser sai alkunsa joskus vuonna 2006 ja ensimmäinen Holy Shit -niminen kokopitkä ilmestyi vuonna 2009. Pari vuotta myöhemmin julkaistu Drug Queens -EP oli allekirjoittaneelle ensimmäinen kosketus bändiin. Neljän biisin EP sisältää rouheeta ja yllättävän amerikkalaiselta kuulostavaa stoneria. Levy on ladattavissa bändin bandcamp-sivuilta.

Toinen pitkäsoitto, Angel Lust, ilmestyi tänä keväänä. Itselläni kesti muutaman kuuntelukerran verran päästä sisälle levyyn, joka meinasi jo joutua jälkimarkkinoille. Nyt levy päätyy neulan alle tasaisin väliajoin.

Angel Lustilla Mudweiserin soitto kuulostaa aikaisempaa hiotummalta, karkealla hiekkapaperilla hiotulta, mutta kuitenkin. Uuden kitaristin myötä vyöryvät riffit ovat osittain vaipuneet taka-alalle. Pakko myöntää, että albumi alkaa hieman tylsästi, mutta paranee nopeasti. B-puolen hitaammat biisit tuovat hyvän hengähdystauon ja kun päästään c-puolelle, levy rullaa täyttä vauhtia. Albumin kruunaa coveri The Moody Bluesin Nights in White Satin -biisistä.

Jos raskas ja rehentelevä stoner rock iskee, kannattaa ehdottomasti tutustua Mudweiserin tuotantoon. Fyysisiä kopioita levyistä voi tilata ranskalaisen Head Records -lafkan sivuilta.

Het Droste Effect - Lomaltapaluumusiikkia

Pitkän reissun jälkeen on mahtavaa käydä omassa suihkussa, nukkua omassa sängyssä ja kuunnella omia levyjä. Kolmen viikon blogihiljaisuuden rikkoo eindhovenilainen Het Droste Effect.

Hermann Blaupunktin ja Thompson Dubén muodotama Het Droste Effect soittaa tiukkaa psykedeelistä avaruusrockia duoille ominaisella garage-otteella. Instrumentaalisopan sekaan on ripoteltu sopivasti ääniefektejä. Toisinaan kitarasoundi tuo mieleen alkuajan QOTSA:n.

Ensimmäinen, bändin mukaan nimetty, EP ilmestyi vuonna 2011 vanhan koulukunnan tyyliin c-kasetilla. Sitä voisi kuvailla musiikiksi kuunneltavaksi jonkun toisen planeetan valtameren rannalla, kun läheisin tähti on laskeutunut horisontin taakse. Seesteistä psykedeliaa.

Toinen, samalla linjalla jatkava, EP Lingerland ilmestyi viime vuonna ja tänä keväänä bändi laittoi kummatkin EP:t remasteroituina vinyylille. EP:t on ladattavissa ilmaiseksi bändin bandcamp-sivuilta. Jälleen suosittelen vinylistejä tilaamaan fyysisen kappaleen bändin sivuilta. Vinyylimiksaus a) on mielestäni lämpimämpi ja toimivampi, b) kyseessä on todella hieno käsintehty paketti.

QOTSA/Beaver - Splittikymppi keikan korvikkeena

Queens of the Stone Age soittaa tänään Hietaniemessä, joten ajattelin kaivaa levyhyllystäni mielenkiintoisimman QOTSA-äänitteeni. Toki olisin mielelläni tällä hetkellä odottamassa Hietsussa keikan alkua, mutta 80 euroa tunnin setistä on kuitenkin liikaa. Tästä syystä kuuntelen kotona QOTSA:n ja hollantilaisen Beaverin splittikymppiä.

Kummaltakin bändiltä kaksi biisiä sisältävä levy julkaistiin vuonna 1998, eli samoihin aikoihin QOTSA:n debyyttialbumin kanssa. Ensimmäinen biisi, The Bronze, kuuluu kirkkaasti QOTSA:n parhaimpiin biiseihin. These Aren't The Droids You're Looking For on puolestaan mekaanisesti raksuttavaa robottirockia, joka nyrjähtelee mukavasti eteenpäin.

Kansitekstien mukaan QOTSA:n esitykset nauhoitettiin 17 minuutissa aprillipäivänä 1998, eli mistään ylituotetusta tai -hiotusta matskusta ei ole kyse.

Splitin b-puolelle on kaiverrettu kaksi amsterdamilaisen Beaverin biisiä. Bändi ei ollut ennen tätä levyä tuttu allekirjoittaneelle, mutta pyrkimyksenä on haalia bändin pitkäsoitot levyhyllyyn. Kaikki Beaverin albumit on julkaistu ainoastaan cd:nä, mikä ei sinänsä ole ongelma. Näitä digilevyjä on kuitenkin todella vaikea löytää ja löytyessä hinta voi olla aika kova. Paremman puutteessa täytyy turvautua Youtubeen, josta löytyy kiitettävästi bändin tuotantoa.

Itse bändistä sen verran, että Beaver sai alkunsa joskus 80-luvun loppupuolella. Bändi voidaan surutta kategorisoida stoner rockin alle. Beaverin ensimmäinen albumi ilmestyi vuonna 1996 ja jatkoa seurasi heti seuraavana vuonna. Kolmas ja toistaiseksi viimeiseksi jäänyt levy ilmestyi vuonna 2001.

QOTSA:n ja Beaverin splittikymppi ei ollut bändien ensimmäinen yhteistyö. Ennen splittiä Beaver soitti Kyussin ja QOTSA:n lämppärinä. Lisäksi Beaver sai toista albumiaan, The Difference Machinea, nauhoittaessaan studioon Josh Hommen ja David Catchingin tuottamaan levylle yhden biisin. Myöhemmin Homme lainasi Beaverin rytmisektiota QOTSA:n 18 A.D. -biisin, joka löytyy Burn One Up! -kokoelmalta.

Splittilevyllä Beaver tarjoaa ehkä diskografiansa parhaat biisit. Absence Without Leave jyrää rouhealla kitaravallilla, ja Morocco on puolestaan verkkaisesti soljuva stoner-helmi.

Such Hawks Such Hounds - Tarina raskaasta rockista

Kaikille dokumenttielokuvien ystäville tiedoksi, että Youtubesta löytyy Such Hawks Such Hounds -niminen dokkari. Kyseessä on kelpo dokumentti amerikkalaisesta stonerista, doomista ja dronesta. Tarina alkaa 1970-luvulta ja etenee vuoteen 2007 asti. Dokumentissa käydään läpi muun muassa desert rock -skenen synty ja Sleepin Jerusalem/Dopesmoker-albumin historia.

Seuraavaksi odotetaan koska jälkituotannossa oleva Lo Sound Desert -dokkari valmistuu. Joerg Steineckin dokkarista nähtiin ensimmäiset trailerit jo vuonna 2006, mutta valmista ei ole tullut vieläkään. Steineck on sama kaveri, joka teki pari vuotta sitten ilmestyneen Truckfighters-dokumentin.

Antoisaa elokuvailtaa.

Such Hawks Such Hounds - The American Hard Rock Underground from Christian Buera on Vimeo.

Wight - Saksan nuori Sabbath

Saksanmaalta tuleva Wight soittaa vahvasti doomia sisältävää psykedeelistä stoner rockia 70-luvun otteella. Hieman selventäen voisi sanoa, että Wight on vähän kuin Black Sabbath, jos okkultismi vaihdetaan kosmisuuteen.

Bändin ensimmäinen pitkäsoitto ilmestyi vuonna 2011. Wight Weedy Wight -albumi on kansia myöten psykedeelistä avaruusrockia. Groove on raskasta ja kaiku on käännetty tappiin asti. Levyn nimikkobiisin lonksuva wah-wah nyrjäyttää mielen.

Levyn mukana tulee bonuksena 7", jonka kaksi biisiä on ilmeisesti nauhoitettu eri sessioissa kuin itse albumi. Bonaribiisit ovat huomattavasti suorempaa, retrorockin kanssa flirttailevaa moukutusta. Esimerkkinä alla Shaman Woman.

Viime kesänä julkaistu Through The Woods Into Deep Water -levy huokuu ensisilmäyksellä aika vahvoja black metal -viboja. Avausraidalla messutaan My lap will be your graveyard, kiss your friends goodbye ja toisen biisin nimi on I Spit On Your Grave. Se siitä kosmisuudesta.

Mutta Through The Woods Into Deep Water -levyltä löytyy dynamiikkaa, ja yli 11 minuuttia kestävän Southern Comfort & Nothern Lights -biisin aikana tajuaa, ettei psykedelia ole kadonnut mihinkään. Yhtä äkkiä ilmestyvä saksofoni varmistaa, että asia menee perille. Enkä todellakaan tarkoita, että levyn a-puoli olisi huono, päinvastoin.

Itselläni kesti hetken aikaa päästä sisään Wightin toiseen albumiin. Yksi syy oli black metal -vibat, mutta suurin syy oli varmaankin se, että oma levyni oli kärsinyt postituksessa vesivahingon ja repeilevän selkämyksen tuijottaminen vitutti. Keräilijän ongelmia. Mutta hyvä musiikki parantaa vitutuksen ja nyt ajattelen nuhristuneen kannen olevan osa levyn mojoa.

Through The Woods Into Deep Water on ladattavissa bändin bandcamp-sivuilta itse määriteltävällä hinnalla. Vinylistien puolestaan kannattaa napata viimeiset kappaleet Kozmik Artifactzista.

Yawning Man - Surffailua helleaallon jälkimainingeissa

Kesän ensimmäisen helleaallon jälkeen tekee mieli tuulettaa kämpän lisäksi korvakäytävät. Yksi desert rockin merkittävimmistä bändeistä on tähän tarkoitukseen täydellinen. Yawning Man on mielenkiintoinen yhtye desert rock -skenessä, koska sen soundi eroaa niin selkeästi kaikesta muusta. Raskaan riffirockin sijaan Yawning Manin musiikissa soi surf rock ja jazz.

Kaliforniassa vuonna 1986 perustetun Yawning Manin ensimmäistä levyä saatiin odottaa lähes 20 vuotta. Raukeasti rullaava Rock Formations -albumi ilmestyi 2005. Sitä ennen bändin tuotannosta sai nauttia vain hankkimalla jostain käsiinsä demokasetteja, joita kopioitiin eteenpäin. Neljä vuotta sitten nämä demonauhat julkaistiin The Birth Of Sol -nimisenä mp3-pakettina. Äänenlaatu on mitä on, mutta fiilishän sen ratkaisee.

Oma ensikosketukseni bändiin tapahtui kuunnellessa Kyussin viimeiseksi jäänyttä ...And the Circus Leaves Town -levyä. Kansia selaillessani huomasin, että yksi levyn parhaista biiseistä, Catamaran, on coveri. Tosin alkuperäisestä kappaleesta ei vielä tähänkään päivään mennessä ole demovetoa hiotumpaa versiota. Lainabiisin selittänee se, että Yawning Manin rumpali Alfredo Hernández paikuttaa rumpuja myös ...And the Circus Leaves Town -levyllä.

Catamarania ei voida pitää malliesimerkkinä Yawning Manin musiikista. Ensinnäkin siinä on vokaalit, joita ei löydy julkaistujen studioalbumien biiseistä. Toiseksi se on suoraviivaisempi ja tiiviimpi kuin bändin biisit yleensä. Tämän takia Rock Formations yllätti ensimmäisellä kuuntelukerralla. Levy on psykedeelistä surf-jammailua, jossa nautitaan jazzin vapauksista.

Muutama kuukausi Rock Formationsin jälkeen Yawning Man pisti ulos neljän raidan Pot Head EP:n. Pot Head on selkeästi rujompi kuin Rock Formations, mutta kovinkaan raskaaksi ei sitäkään voi luonnehtia. Sama surf-fiilis on mukana säröllä terästettynä.

Pari vuotta sitten Yawning Manilta tuli Nomadic Pursuit -niminen albumi, jota ei vielä löydy kokoelmastani. Muutaman kerran levyn youtubesta kuunnelleena voin vain sanoa, että sama meininki jatkuu ja se on hyvä.

The Heavy Eyes - Stoner rockia deltan varrelta

Memphis on antanut musiikkimaailmalle sellaisia herroja kuin Johnny Cash, Robert Johnson, B.B. King ja Elvis Presley. Nyt Tennesseen tasangoilta saapuu The Heavy Eyes sulattamaan sterkkojen ämyrit.

Vuodesta 2010 asti kasassa ollut The Heavy Eyes soittaa Amerikan psykedelialla kuorrutettua suoraviivaista stoner rockia, jossa kuuluu Memphisin tukeva blues-perinne. Bändi itse kuvailee musiikkiaan seuraavasti: "Psychedelic blues rock from the delta that sounds similar to a skeleton driving a speed boat on a flaming Mississippi River headed back to 1969."

Jotain tuon tapaista se on.

Laulaja-kitaristi Tripp Shumaken venyvä laulu toimii hyvin ja tekee samalla vokaaleista tärkeän osan musiikkia. Laulu antaa hyvää vastapainoa vahvalle riffittelylle. The Heavy Eyes luottaa soundiinsa, eikä se ole muuttunut lainkaan kahdella levyllä. Mikä ei ole rikki, sitä ei kannata korjata.

Maera-albumilta These Men are Wolves on muuten päätynyt suomalaisen snoukkaleffan traileriin. Siisti juttu.

Stoned Jesus - Luonnonmukaista stoneria

Levyhyllyni ei suorastaan pursua ukrainalaista rockia, mutta mikäli Stoned Jesus jatkaa Seven Thunders Roar -albumin tasoisten levyjen julkaisemista, tilanne varmasti muuttuu.

Viime vuonna ilmestynyt albumi on melkoinen harppaus vuonna 2010 julkaistusta First Communion -debyytistä, joka purkitettiin kahdessa tunnissa ja miksattiin kolmessa. Hiomattomuus kuului niin biiseissä kuin tuotannossa. First Communion jäi mun mielestä tylsäksi ja turhan tunkkaiseksi levyksi.

Sen sijaan toinen levy, Seven Thunders Roar, on todella hyvä kokonaisuus stoner rockia. Kun ensimmäisellä levyllä läpi puskivat häiritsevän selvästi Black Sabbath, Electric Wizard ja Sleep, niin toisella kierroksella Stoned Jesus antaa palaa omalla tyylillään. Liekö asiaan vaikuttanut rytmiryhmän vaihtuminen levyjen välillä.

Toisella levyllä lisääntyneen melodisuuden sekaan on ripoteltu sopivasti junnaavaa doomia, psykedeelistä maalailua ja retrorockia. Niin ja grooveakin löytyy. Indian-biisin soidessa tekee mieli laittaa jalalla koreasti.

Kun biisejä on levyllä vain viisi kappaletta, niiden joukkoon ei saa mahtua huteja. Eikä sellaisia Seven Thunders Roar -albumilta löydy.

I'm the Mountain -biisin akustinen intro ja outro eivät mahtuneet vinyylipainokseen, joten alunperin 16 minuuttinen biisi lyheni vajaaseen 13 minuuttiin. Se on sääli, sillä esi- ja loppusoitto kuuluvat mielestäni oleellisesti albumin ehdottomaan huippuun. Vai mitä mieltä olet?

1000mods - Kreikkalainen herätys

Kreikkalainen 1000mods ravisteli hereille horrokseen vaipuneen kiinnostukseni stoner rockiin muutama vuosi sitten Super Van Vacation -albumilla. Levyllä 1000mods palasi siihen kylään, josta Kyussin sirkus poistui vuonna 1995. Neljän helleenin kokoonpano ei keksinyt pyörää uudestaan, mutta vanhaan se onnistui laittamaan lisää vauhtia.

Vuonna 2011 ilmestyneen debyyttialbumin tuottajana toimi Billy Anderson, joka on aiemmin tuottanut muun muassa Mr. Bunglen Californian ja Sleepin koko tuotannon yhtä EP:tä lukuunottamatta. Super Van Vacationilla Anderson kaivoi bändin käyttämistä vanhoista järkälevahvistimista esille klassisen stoner-soundin. Heti ensimmäisistä tahdeista selviää, mikä on pelin henki. Kyuss-vaikutteet kuuluvat selvästi, mutta homma ei luiskahda apinoinniksi.

Ennen ensimmäistä pitkäsoittoa 1000mods tuuttasi ulos kaksi EP:tä. Ensimmäinen EP, Blank Reality, ilmestyi vuonna 2007 ja kaksi vuotta myöhemmin ilmestyi Liquid Sleep 7", jonka a-puolelle kaiverretun Burnt Sleep -biisin bassoriffi tuo mieleen sopivasti Sleepin Draghonautin. Sleepin savuisen doom-junttaamisen sijaan 1000mods antaa kuulijalle vähän raitista ilmaa.

Puoli vuotta sitten 1000modsilta ilmestyi Valley of Sand EP. Nimikkobiisillä on pituutta reilut 17 minuuttia, mistä voi päätellä, että ilmaisu on muuttunut hieman maalailevammaksi. EP:n b-puolelta löytyy live-vedot kolmesta Super Van Vacationin biisistä.

Super Van Vacationista julkaistiin juuri uusintapainos. Kannattaa ehdottomasti hankkia, jos perinteinen stoner rock yhtään miellyttää. Levyä saa tilattua täältä.

Causa Sui - Hyvä syy joutenoloon

Joutilaita kevät- tai kesäpäiviä varten levyhyllystä on hyvä löytyä muutama levyllinen rentoa jammailua. Tanskan Odensesta tuleva Causa Sui on erinomainen valinta tähän. Causa Suin musiikki on kuin hyvä kesäpäivä, kun ei ole mihinkään kiire. Se ei ole liian tarkkaan mietittyä, siinä on tilaa improvisaatiolle.

Omasta levyhyllystäni löytyy bändin kaksi koottua teosta, Summer Sessions vol. 1-3 ja Pewt'r Sessions 1-2. Siinä on viiden vinyylin verran hippiajan hengessä soitettua modernia psykedeelistä rockia.

Causa Suin musiikki ei ole mitään "suoraan asiaan"-matskua. Tämän voi päätellä jo siitä, että levyiltä löytyy jopa 24 minuuttisia biisejä. Pitkät biisit tuntuvan rakentuvat itsestään. Pyörremyrsky kasvaa hiljalleen imien ympäriltään sekaan kaikkea mahdollista. Improvisaation tunne on voimakas, mikä ei kuitenkaan tarkoita, että soitto olisi löysää häröilyä. Tosin välillä jammailu jumiutuu paikoilleen liian pitkäksi aikaa. Mutta kun mihinkään ei ole kiire, se ei haittaa.

Summer Sessions -levyjen biisien ääriviivat on vedetty nopeasti paperille, ja kun nauhoitus on alkanut, bändi on antanut intuition viedä. Aina värikynä ei pysy ääriviivojen sisäpuolella, mutta juuri se antaa omalaatuisen fiiliksen musiikille. Musiikkia ei ole hiottu virheistä puhtaaksi. Bändi on itse kuvaillut tätä "kontrolloiduksi kaaokseksi".

Kitarasoundi tuo usein mieleen Jimi Hendrixin tai muiden hänen aikalaistensa soundin. Kun mukaan liittyvä saksofoni tuo musiikkiin jazz-fiilistä, tulee mieleen, että jos Jimi Hendrix ja Miles Davis olisivat saaneet jotain yhteistä aikaan, se olisi saattanut kuulostaa joltain Causa Suin tapaiselta.

Pewt'r Sessions -levyillä fiilis on toisinaan hieman raskaampi kuin Summer Sessionsin. Sen voi laittaa soimaan, kun koko päivän ulkona vietettyään siirtyy sisätiloihin viettämään yötä.

Causa Suin ensimmäisillä levyillä on vokaalit, mutta nykyään kyseessä on instrumentaalibändi, jos jotain hönkäilyjä ja supinoita ei lasketa mukaan. Muutos on ollut hyvä, koska vokaalit veisivät tunnelmaa.

Tänä kesänä muuten ilmestyy uusi levy, Euporie Tide. Siitä yhden biisin verran maistiasia löytyy bändin nettisivuilta.

Gozu - Bostonin parasta

Yksi viime aikoina ehkä eniten levylautasella pyörineistä levyistä on Gozun Locust Season. Bostonilaisbändin debyytti on aivan järjettömän tiukka levy, jossa ei haeta omaa soundia tai tyyliä, vaan tuutataan ulos valmista tavaraa. Kolme vuotta sitten julkaistu levy on täynnä väkeviä riffejä, lämpimiä melodioita ja kaiken kaikkiaan päräyttävää stoner rockia.

Takashi Miiken elokuvasta nimensä ottanut Gozu on todella helposti lähestyttävää musiikkia. Laulaja-kitaristi Marc Gaffneyn aikaisemmista soul-virittelyistä on jäänyt jäljelle laulumelodiat, jotka flirttailevat juuri sopivasti popin kanssa. Monissa blogeissa Gozua on täysin perustellusti verrattu Queens of the Stone Ageen, tosin ehkä 50 kiloa painavampana serkkuna. Tästä pitäisi tykätä, vaikkei raskas rock olisikaan lempimusiikkia.

Gozu julkaisi kevään aikana toisen albumin, The Fury of a Patient Man, joka ensikuuntelun perusteella tulee varmasti hankittua levyhyllyyn. Bändiin tutustuminen kannattaa kuitenkin aloittaa aivan alusta.

Truckfighters - Luultavasti paras bändi maailmassa

Ruotsin Örebrosta jyräävä Truckfighters on 12 vuodessa julkaissut kolme pitkäsoittoa, kourallisen EP:itä ja tänä vuonna pitäisi tulla jatkoa yhden levyn verran. Ensimmäisten julkaisujen tyylipuhdas stoner rock on myöhemmillä levyillä saanut lisäsävyjä, mutta mistään älyttömistä evolutiivisista harppauksista ei ole kyse. Mielenkiintoista kuulla, miten kitara rahisee uudella levyllä.

Ensimmäinen kuulemani rekkatappelubiisi oli Gweedo Weedo, joka putkahti eteeni jostain internetin putkesta muutama vuosi sitten. Se oli jokseenkin pysäyttävä hetki. Ei helvetti mikä särinä, perkele mikä groove. Piti hillitä, ettei tule pilattua biisiä liikasoitolla.

Sama fiilis toistui myöhemmin, kun tutustuin bändin diskografiaan. Jos vähänkään tykkää stoner rockista, diggailee aivan varmasti Truckfightersia.

Vinylisteille tiedoksi, että bändi julkaisee tuhannen kappaleen vinyylipainoksen kahdesta ensimmäisestä albumista kevään aikana. Kolmen vinyylin paketti on nyt ennakkotilattavissa bändin nettikaupasta 350 kruunulla, eli reilulla 40 eurolla. Kuusi euroa lisää ja pojat sutaisevat kultaiset nimmarit kanteen.

The Company Band - Perusasioiden äärellä

Aikaisemmissa postauksissa levyhyllystä on löytynyt vahvasti psykedeelisiä sävyjä maalailevaa stoneria. Välillä on hyvä palata perusasioihin, suoraviivaiseen rock 'n' rolliin.

Jenkkiläinen The Company Band on raskaan rockin superryhmä, eli bändin jäsenistä suurin osa on hankkinut meriittinsä muissa bändeissä. Laulajana on Clutchin kultakurkku Neil Fallon. Bassoa soittaa Fu Manchun Brad Davis. Kitarassa on Fireball Ministryn keulamies James Rota ja rummuissa CKY:n Jess Margera. Toinen kitaristi Dave Bone on ainoa, joka ei soita The Company Bandin lisäksi muissa kokoonpanoissa.

The Company Bandin ensimmäinen EP ilmestyi alkuvuonna 2008 ja ensimmäinen pitkäsoitto marraskuussa 2009. The Company Band -albumi päätyi levyhyllyyni hieman vahingossa, kun Äx tilasi sen mulle Sign Here Here and Here -EP:n sijaan. Mielenkiintoista on se, että vinyyliversio albumista ei ollut, eikä ole, Äxän valikoimassa.

Hyvä näin, koska muuten levy olisi saattanut jäädä hankkimatta. The Company Bandin kaikkien julkaisujen vinyylipainokset on rajattu 1000 numeroituun kappaleeseen, joten ensimmäiset levyt alkavat huveta hyllyistä.

The Company Band on kaasu pohjassa jyräävä dieselveturi, jonka ohjaamossa juodaan halpaa viskiä ja nyrkkitapellaan. Bändi luottaa raskaan rockin klassikoihin, eli riffit saavat pään nyökkäämään. Bändin nimi on sanaleikki uratykkiä tarkoittavasta Company Manista, ja etenkin ensimmäisellä EP:llä Fallonin lyriikat on tukotettu täyteen kritiikkiä silmille räjähtäneestä kapitalismista.

Tässä vinkkejä liike-elämän kyllä-miehille Sign Here Here and Here -EP:n avausraidalta, Company Man.

Monkey3 - Avaruusapina suistunut kiertoradalta

Instrumentaalibändien ongelmaksi muodostuvat toisinaan junnaavat biisit, jotka kuulostavat laulusta riisutuilta. Toisessa ääripäässä soitanta taas yltyy pahemman luokan kikkailuksi, jota ei jaksa kuunnella ilman Pop & Jazz konservatorion tutkintoa. Parhaimmillaan instrumentaalibändi kuitenkin lyö käteen lipun astraalimatkalle.

Monkey3 tarjoilee kosmista stonerrockia mustan taivaan tuolta puolen. Sveitsin tasangolta Lausannesta kotoisin olevan bändin musiikissa on reilusti psykerockia ja progea. Sveitsiläiseen tapaan soitto on erittäin tiukkaa, jammailua ilman rönsyilyä.

Monkey3 on nakuttanut vuonna 2004 ilmestyneestä debyytistä lähtien tiukkoja paketteja, joita kuunnellessa odottaa koko ajan, mitä tulee seuraavaksi. Biisit kasvavat hitaasti. Kun alussa leijuva kitarasoundi on saanut tarpeeksi ilmaa alleen, se jysähtää niskaan kaikella voimalla. Meno pamahtaa melko mahtipontiseksi. Kolmannella Beyond the Black Sky -albumilla bändin soitto tuo välillä mieleen Kingston Wallin.

Itävaltalainen Napalm Records julkaisi puoli vuotta sitten Monkey3:n kahdesta ensimmäisestä albumista 300 kappaleen vinyylipainokset. Jos vinyyli kiinnostaa, niin kannattaa hankkia vielä kun saa tolkullisella hinnalla.

Monkey3:n tumma soundimaailma sopii täydellisesti täysikuun valaisemiin öihin. Ja toimii se ihan hyvin, vaikka kuun pinnassa pientä varjoa olisi havaittavissa. Astraalitripin voi aloittaa Driverilla.

QOTSA:lta lyhyitä maistiaisia tulevasta

Queens of the Stone Agen edellisestä Era Vulgaris -albumista on vierähtänyt kohta kuusi vuotta, eli jatkoa on odotettu noin neljän vuoden ajan. Nyt taidetaan lähestyä kalkkiviivoja. Uusi levy ei ole enää vain pilke Josh Hommen silmäkulmassa. Bändin pelkistetyistä nettisivuista päätellen uusi albumi ilmestynee kesäkuussa. Sivuja päivittämällä voi kuunnella seitsemän lyhyttä maistiasta tulevasta. Vaikeahan noista on mitään sanoa.

Ensimmäistä kokonaista biisiä odotellessa kannattaa tsekata Matt Berryn ja Steve Ageen Qotsa-haastattelu.

Stoner-aamiainen

Kävin aamulla Grönroosin Veikon kanssa tarjoilemassa stoner-aamiaisen Radio Helsingin taajuudella. Tuutattiin eetteriin tunnin verran aavikkorockia, joka varmasti karisti suurimmat rähmät aamuvirkkujen silmistä.

Aamiainen koostui seuraavanlaisista aineksista:

• 1000mods: Vidage
• Brant Bjork: Radio Mecca
• Red Fang: Wires
• Truckfighters: Motor
• Karma To Burn: 3
• Flying Eyes: Overboard
• The Heavy Eyes: Iron Giants
• Los Natas: Tufi Meme
• Sungrazer: Zero Zero

Sungrazer - Musiikkia auringonpalvontaan

Auringon taas toimiessa yhä paremmin kannattaa levylautaselle laittaa jotain valoilmiön vaikutusta tehostavaa. Työpäivän jälkeiseen ikkunan läpi tapahtuvaan auringonpalvontaan sopii täydellisesti hollantilaisen Sungrazerin tuotanto. Neljän vuoden ikäinen bändi on julkaissut kaksi pitkäsoittoa, joilta löytyy psykerockin pohjalle rakennettua verkkaisesti soljuvaa stoneria. Raskasta rockia, jonka parissa on helppo rentoutua.

Sungrazer on hyvä esimerkki eurooppalaisesta stonerrockista siinä mielessä, että bändi ei vain runttaa biisejään läpi, vaan jammailulle annetaan tilaa. Biisit venähtävätkin muutamaa poikkeusta lukuunottamatta yli seitsemän minuuttisiksi. Ne ovat ilmavia, mutta eivät junnaavia. Sungrazer osoittaa, että soittimia ei tarvitse puristaa rystyset valkoisina saadakseen ulos raskaan soundin.

Sungrazer julkaisi juuri splittilevyn toisen hollantilaisen bändin The Machinen kanssa. Se ja bändin aikaisemmat julkaisut löytyvät hyvin varustelluista levykaupoista.

Tutustuminen Sungrazerin tuotantoon kannattaa aloittaa ensimmäisen albumin b-puolen avausraidalla, Zero Zerolla.

Alkuriffi

"I have always loved the desert. One sits down on a desert sand dune, sees nothing, hears nothing. Yet through the silence something throbs, and gleams..."

 ― Antoine de Saint-Exupéry, The Little Prince

"...And that something is a stack of amplifiers that oozes stoner rock out to the space, you dig."

― Leroy Peugeot

Reilut 20 vuotta sitten Etelä-Kaliforniassa pitkätukat vaelsivat autiomaahan soittokamojensa ja parin aggregaatin kanssa, väänsivät vahvistimiensa äänensärkijät täysille ja alkoivat jammailla. Syntyi desert rock, toiselta nimeltään stoner rock.

Tässä blogissa minä, Leroy Peugeot, esittelen levyhyllystäni musiikkia, jonka juuristosta ainakin muutama rihmasto ulottuu Palm Desertin autiomaan kuivaan maaperään. Sekaan voi päätyä retrorockia, raskasta bluesia tai vaikkapa sohjoista metallia.

Tervetuloa Rockin autiomaahan.