Memphis on antanut musiikkimaailmalle sellaisia herroja kuin Johnny Cash, Robert Johnson, B.B. King ja Elvis Presley. Nyt Tennesseen tasangoilta saapuu The Heavy Eyes sulattamaan sterkkojen ämyrit.
Vuodesta 2010 asti kasassa ollut The Heavy Eyes soittaa Amerikan psykedelialla kuorrutettua suoraviivaista stoner rockia, jossa kuuluu Memphisin tukeva blues-perinne. Bändi itse kuvailee musiikkiaan seuraavasti: "Psychedelic blues rock from the delta that sounds similar to a skeleton
driving a speed boat on a flaming Mississippi River headed back to 1969."
Jotain tuon tapaista se on.
Laulaja-kitaristi Tripp Shumaken venyvä laulu toimii hyvin ja tekee samalla vokaaleista tärkeän osan musiikkia. Laulu antaa hyvää vastapainoa vahvalle riffittelylle. The Heavy Eyes luottaa soundiinsa, eikä se ole muuttunut lainkaan kahdella levyllä. Mikä ei ole rikki, sitä ei kannata korjata.
Maera-albumilta These Men are Wolves on muuten päätynyt suomalaisen snoukkaleffan traileriin. Siisti juttu.
Levyhyllyni ei suorastaan pursua ukrainalaista rockia, mutta mikäli Stoned Jesus jatkaa Seven Thunders Roar -albumin tasoisten levyjen julkaisemista, tilanne varmasti muuttuu.
Viime vuonna ilmestynyt albumi on melkoinen harppaus vuonna 2010 julkaistusta First Communion -debyytistä, joka purkitettiin kahdessa tunnissa ja miksattiin kolmessa. Hiomattomuus kuului niin biiseissä kuin tuotannossa. First Communion jäi mun mielestä tylsäksi ja turhan tunkkaiseksi levyksi.
Sen sijaan toinen levy, Seven Thunders Roar, on todella hyvä kokonaisuus stoner rockia. Kun ensimmäisellä levyllä läpi puskivat häiritsevän selvästi Black Sabbath, Electric Wizard ja Sleep, niin toisella kierroksella Stoned Jesus antaa palaa omalla tyylillään. Liekö asiaan vaikuttanut rytmiryhmän vaihtuminen levyjen välillä.
Toisella levyllä lisääntyneen melodisuuden sekaan on ripoteltu sopivasti junnaavaa doomia, psykedeelistä maalailua ja retrorockia. Niin ja grooveakin löytyy. Indian-biisin soidessa tekee mieli laittaa jalalla koreasti.
Kun biisejä on levyllä vain viisi kappaletta, niiden joukkoon ei saa mahtua huteja. Eikä sellaisia Seven Thunders Roar -albumilta löydy.
I'm the Mountain -biisin akustinen intro ja outro eivät mahtuneet vinyylipainokseen, joten alunperin 16 minuuttinen biisi lyheni vajaaseen 13 minuuttiin. Se on sääli, sillä esi- ja loppusoitto kuuluvat mielestäni oleellisesti albumin ehdottomaan huippuun. Vai mitä mieltä olet?
Kreikkalainen 1000mods ravisteli hereille horrokseen vaipuneen kiinnostukseni stoner rockiin muutama vuosi sitten Super Van Vacation -albumilla. Levyllä 1000mods palasi siihen kylään, josta Kyussin sirkus poistui vuonna 1995. Neljän helleenin kokoonpano ei keksinyt pyörää uudestaan, mutta vanhaan se onnistui laittamaan lisää vauhtia.
Vuonna 2011 ilmestyneen debyyttialbumin tuottajana toimi Billy Anderson, joka on aiemmin tuottanut muun muassa Mr. Bunglen Californian ja Sleepin koko tuotannon yhtä EP:tä lukuunottamatta. Super Van Vacationilla Anderson kaivoi bändin käyttämistä vanhoista järkälevahvistimista esille klassisen stoner-soundin. Heti ensimmäisistä tahdeista selviää, mikä on pelin henki. Kyuss-vaikutteet kuuluvat selvästi, mutta homma ei luiskahda apinoinniksi.
Ennen ensimmäistä pitkäsoittoa 1000mods tuuttasi ulos kaksi EP:tä. Ensimmäinen EP, Blank Reality, ilmestyi vuonna 2007 ja kaksi vuotta myöhemmin ilmestyi Liquid Sleep 7", jonka a-puolelle kaiverretun Burnt Sleep -biisin bassoriffi tuo mieleen sopivasti Sleepin Draghonautin. Sleepin savuisen doom-junttaamisen sijaan 1000mods antaa kuulijalle vähän raitista ilmaa.
Puoli vuotta sitten 1000modsilta ilmestyi Valley of Sand EP. Nimikkobiisillä on pituutta reilut 17 minuuttia, mistä voi päätellä, että ilmaisu on muuttunut hieman maalailevammaksi. EP:n b-puolelta löytyy live-vedot kolmesta Super Van Vacationin biisistä.
Super Van Vacationista julkaistiin juuri uusintapainos. Kannattaa ehdottomasti hankkia, jos perinteinen stoner rock yhtään miellyttää. Levyä saa tilattua täältä.
Joutilaita kevät- tai kesäpäiviä varten levyhyllystä on hyvä löytyä muutama levyllinen rentoa jammailua. Tanskan Odensesta tuleva Causa Sui on erinomainen valinta tähän. Causa Suin musiikki on kuin hyvä kesäpäivä, kun ei ole mihinkään kiire. Se ei ole liian tarkkaan mietittyä, siinä on tilaa improvisaatiolle.
Omasta levyhyllystäni löytyy bändin kaksi koottua teosta, Summer Sessions vol. 1-3 ja Pewt'r Sessions 1-2. Siinä on viiden vinyylin verran hippiajan hengessä soitettua modernia psykedeelistä rockia.
Causa Suin musiikki ei ole mitään "suoraan asiaan"-matskua. Tämän voi päätellä jo siitä, että levyiltä löytyy jopa 24 minuuttisia biisejä. Pitkät biisit tuntuvan rakentuvat itsestään. Pyörremyrsky kasvaa hiljalleen imien ympäriltään sekaan kaikkea mahdollista. Improvisaation tunne on voimakas, mikä ei kuitenkaan tarkoita, että soitto olisi löysää häröilyä. Tosin välillä jammailu jumiutuu paikoilleen liian pitkäksi aikaa. Mutta kun mihinkään ei ole kiire, se ei haittaa.
Summer Sessions -levyjen biisien ääriviivat on vedetty nopeasti paperille, ja kun nauhoitus on alkanut, bändi on antanut intuition viedä. Aina värikynä ei pysy ääriviivojen sisäpuolella, mutta juuri se antaa omalaatuisen fiiliksen musiikille. Musiikkia ei ole hiottu
virheistä
puhtaaksi. Bändi on itse kuvaillut tätä "kontrolloiduksi kaaokseksi".
Kitarasoundi tuo usein mieleen Jimi Hendrixin tai muiden hänen aikalaistensa soundin. Kun mukaan liittyvä saksofoni tuo musiikkiin jazz-fiilistä, tulee mieleen, että jos Jimi Hendrix ja Miles Davis olisivat saaneet jotain yhteistä aikaan, se olisi saattanut kuulostaa joltain Causa Suin tapaiselta.
Pewt'r Sessions -levyillä fiilis on toisinaan hieman raskaampi kuin Summer Sessionsin. Sen voi laittaa soimaan, kun koko päivän ulkona vietettyään siirtyy sisätiloihin viettämään yötä.
Causa Suin ensimmäisillä levyillä on vokaalit, mutta nykyään kyseessä on instrumentaalibändi, jos jotain hönkäilyjä ja supinoita ei lasketa mukaan. Muutos on ollut hyvä, koska vokaalit veisivät tunnelmaa.
Tänä kesänä muuten ilmestyy uusi levy, Euporie Tide. Siitä yhden biisin verran maistiasia löytyy bändin nettisivuilta.
Yksi viime aikoina ehkä eniten levylautasella pyörineistä levyistä on Gozun Locust Season. Bostonilaisbändin debyytti on aivan järjettömän tiukka levy, jossa ei haeta omaa soundia tai tyyliä, vaan tuutataan ulos valmista tavaraa. Kolme vuotta sitten julkaistu levy on täynnä väkeviä riffejä, lämpimiä melodioita ja kaiken kaikkiaan päräyttävää stoner rockia.
Takashi Miiken elokuvasta nimensä ottanut Gozu on todella helposti lähestyttävää musiikkia. Laulaja-kitaristi Marc Gaffneyn aikaisemmista soul-virittelyistä on jäänyt jäljelle laulumelodiat, jotka flirttailevat juuri sopivasti popin kanssa. Monissa blogeissa Gozua on täysin perustellusti verrattu Queens of the Stone Ageen, tosin ehkä 50 kiloa painavampana serkkuna. Tästä pitäisi tykätä, vaikkei raskas rock olisikaan lempimusiikkia.
Gozu julkaisi kevään aikana toisen albumin, The Fury of a Patient Man, joka ensikuuntelun perusteella tulee varmasti hankittua levyhyllyyn. Bändiin tutustuminen kannattaa kuitenkin aloittaa aivan alusta.
Ruotsin Örebrosta jyräävä Truckfighters on 12 vuodessa julkaissut kolme pitkäsoittoa, kourallisen EP:itä ja tänä vuonna pitäisi tulla jatkoa yhden levyn verran. Ensimmäisten julkaisujen tyylipuhdas stoner rock on myöhemmillä levyillä saanut lisäsävyjä, mutta mistään älyttömistä evolutiivisista harppauksista ei ole kyse. Mielenkiintoista kuulla, miten kitara rahisee uudella levyllä.
Ensimmäinen kuulemani rekkatappelubiisi oli Gweedo Weedo, joka putkahti
eteeni jostain internetin putkesta muutama vuosi sitten. Se oli
jokseenkin pysäyttävä hetki. Ei helvetti mikä särinä, perkele mikä
groove. Piti hillitä, ettei tule pilattua biisiä liikasoitolla.
Sama fiilis toistui myöhemmin, kun tutustuin bändin diskografiaan. Jos vähänkään tykkää stoner rockista, diggailee aivan varmasti Truckfightersia.
Vinylisteille tiedoksi, että bändi julkaisee tuhannen kappaleen vinyylipainoksen kahdesta ensimmäisestä albumista kevään aikana. Kolmen vinyylin paketti on nyt ennakkotilattavissa bändin nettikaupasta 350 kruunulla, eli reilulla 40 eurolla. Kuusi euroa lisää ja pojat sutaisevat kultaiset nimmarit kanteen.
Aikaisemmissa postauksissa levyhyllystä on löytynyt vahvasti psykedeelisiä sävyjä maalailevaa stoneria. Välillä on hyvä palata perusasioihin, suoraviivaiseen rock 'n' rolliin.
Jenkkiläinen The Company Band on raskaan rockin superryhmä, eli bändin jäsenistä suurin osa on hankkinut meriittinsä muissa bändeissä. Laulajana on Clutchin kultakurkku Neil Fallon. Bassoa soittaa Fu Manchun Brad Davis. Kitarassa on Fireball Ministryn keulamies James Rota ja rummuissa CKY:n Jess Margera. Toinen kitaristi Dave Bone on ainoa, joka ei soita The Company Bandin lisäksi muissa kokoonpanoissa.
The Company Bandin ensimmäinen EP ilmestyi alkuvuonna 2008 ja ensimmäinen pitkäsoitto marraskuussa 2009.The Company Band -albumi päätyi levyhyllyyni hieman vahingossa, kun Äx tilasi sen mulle Sign Here Here and Here -EP:n sijaan. Mielenkiintoista on se, että vinyyliversio albumista ei ollut, eikä ole, Äxän valikoimassa. Hyvä näin, koska muuten levy olisi saattanut jäädä hankkimatta. The Company Bandin kaikkien julkaisujen vinyylipainokset on rajattu 1000 numeroituunkappaleeseen, joten ensimmäiset levyt alkavathuveta hyllyistä.
The Company Band onkaasu pohjassa jyräävä dieselveturi, jonka ohjaamossa juodaan halpaa viskiä ja nyrkkitapellaan.Bändi luottaa raskaan rockin klassikoihin, eli riffit saavat pään nyökkäämään. Bändin nimi on sanaleikki uratykkiä tarkoittavasta Company Manista, ja etenkin ensimmäisellä EP:llä Fallonin lyriikat on tukotettu täyteen kritiikkiäsilmille räjähtäneestä kapitalismista.
Tässä vinkkejä liike-elämän kyllä-miehille Sign Here Here and Here -EP:n avausraidalta, Company Man.
