Seremonia - Seremonia

Pääradan varrelta tulee varsin varteenotettavaa vihtahousurockia. Sarjakuvataiteilija Ville Pirisen kaitsema Seremonia soittaa vanhan koulukunnan raskasta rockia, jossa psykedeelinen jumitus saa lisäkierrettä härmäläisestä okkultismista. Nyt vaelletaan vahvasti Black Sabbathin raivaamalla polulla.

Seremonian jytärock luo tunnelman, jossa kissan luita täynnä porisevat padat ja hautausmaalla henkien kanssa jubailu ovat täysin normaaleja juttuja. Noora Federleyn ikään kuin peilin takaa kantautuva laulu vahvistaa kalmaista fiilistä. Vähän erilaista kynttiläillallismusiikkia.

Seremonialla on pieni pilke silmäkulmassa. Se on kuitenkin musta, toivonsa heittänyt pilke. Hymynkare maailmanlopun huulilla. Mistään ironisesta hekottelusta ei ole kyse, vaan lyyrikoissa maalataan vuohen verellä kuva nykymaailmasta. Seremonia näyttää, että pieni salatieteily on aina paikallaan.

Olen päässyt näkemään Seremonian vain kerran livenä, pari vuotta sitten Korjaamon vaunusalissa lämppäämässä ruotsalaista Witchcraftia. Keikka oli hyvä ja bändi pystyi luomaan levyjen tunnelman myös livenä. Ainoa miinus oli meiningille naureskelleet espoolaisinsinöörit, jotka parkkeerasivat viereeni vaihtamaan kuulumisiaan. Nämä kaksi yritysiltarockaria saivat allekirjoittaneen heittämään mielessään pienen pyynnön Luciferille, mutta pimeyden ruhtinas ei vastannut. Turvauduin maallisiin keinoihin ja siirsin itseni alimiehitetyn ja -suoriutuvan baaritiskin kautta lähemmäs lavaa. Älkää ihmiset tulko keikoille jauhamaan paskaa.

Allekirjoittaneen levyhyllystä löytyy ainoastaan Seremonian vuonna 2012 julkaisema bändin nimeä kantava debyyttialbumi. Seuraavana vuonna julkaistu Ihminen on vielä hankinnassa. Seremonian maailmaan tutustuminen kannattaa aloittaa Seinäjoen helluntaiseurakunnan nuorisoryhmän vuonna 1986 julkaiseman c-kasetin inspiroimalla Rock 'n' rollin maailma -biisillä.

"Fuzz-laden guitar riffage, out-of-control drum grooves, spacey synthscapes, eerily beautiful female vocals and esoteric and apocalyptic lyrics sung in Finnish". That's how Seremonia describes its music. And that's how it goes.

Seremonia travels the path that Black Sabbath once cleared. They create an atmosphere where cauldrons full of cat bones and talking with the dead are plain normal things. This is music for a little bit different candlelight dinner.

All the lyrics of Seremonia's self-titled debut album are translated in English on the record sleeve, so you non-Finnish speaking people can get your occultic groove on without the language barrier. For example this is how Rock'n'rollin maailma (The World of rock'n'roll) goes:

Sabbath, purple and zeppelin
Pot, pills and cheap wine
Night after night you just hang on the streets
Already go sacked from your job

You throw away your confirmation cross
when occultism enters the picture
Your familiar world is left behind
as you lose your sanity

World of rock'n'roll
Intoxicants, crime and death
Churchyard or the lunatic asylum
as your last address

A ghost's head gives the orders
Your own will disappear
Your God is Satan
and there's no salvation in sight

You smear pentagrams on the walls
Lucifer wants a greater sacrifice
You promise your soul to Satan
and run under a truck while drunk

World of rock'n'roll!

Yep. This song was inspired by an old cassette tape about the dangers of rock music. The tape named World of rock'n'roll was made by a youth movement of the Pentecostal Church of Seinäjoki in 1986. So now you know.

Arenna - Beats of Olarizu

Nyt kun joululaulut on kuunneltu on aika hiekoittaa levylautanen. Tätä varten olen kaivanut levyhyllystäni Baskimaasta tulevan Arennan debyyttialbumin, Beats of Olarizun. Valintaan on kaksi syytä. Ensinnäkin bändin nimi on johdettu hiekkaa tarkoittavasta espanjan kielen sanasta arena. Toiseksi espanjalaiskvintetin vuonna 2011 julkaisema levy on aivan järjettömän hyvää stonerrockia, jota kuunnellen on hyvä päättää mikä vuosi tahansa.

Beats of Olarizu on tummanpuhuvan tunnelmallinen albumi, jonka alussa kumisevat kirkonkellot ovat suora nyökkäys Black Sabbathin suuntaan. Levy on täynnä painavia riffejä, jotka notkuvat viettelevästi korvakäytäviä pitkin aivojen nucleus accumbensiin eli tuttavallisemmin mielihyväkeskukseen. Siellä ne saavat aikaan niin melankolisia kuin toivoa täynnä olevia tuntemuksia.

Beats of Olarizu koostuu kuudesta biisistä, joista lyhytkestoisimmat jäävät viiden minuutin pintaan, kun taas pisin biisi, veden jäätymiseen viittaava Metamorphis In Ic [0,9168 g/cm3] kellottaa lähelle 20 minuuttia. Albumin helmeksi nouseva yksitoistaminuuttinen Eclipse tuo mieleen öisillä niityillä tehdyt astraalimatkat, kun taas sitä edeltävä Fall of the Crosses saa boogiellaan kuulijassa aikaan pakonomaisia Elvis-liikkeitä. Kaikki tämä luo kokonaisuuden, johon jokainen kappale antaa oman näkökulmansa. Groove pysyy, fiilikset vaihtuvat.

Vinyylipainoksesta löytyy myös kolme bonusbiisiä, jotka ovat bändin demoajoilta. D-puolelle asti en ole ihan joka soitolla päässyt. Bonarit eivät ole huonoja biiseja, mutta ne eivät oikein solahda albumin virtaan. Yksi syy tähän on legendaarisen Billy Andersonin masterointi, joka tekee albumipuolesta silkin pehmeän.

Arennan Facebook-sivut muuten lupailevat piakkoin jatkoa Beats of Olarizulle. Olen vähintäänkin innoissani. Ensi vuodesta tulee hyvä vuosi.

Now when all the carols have been played it's time to grit the deck. For this purpose I dug Arenna's Beats of Olarizu from my record shelf. There are two reasons for this choice. First of all the band's name is derived from the Spanish word for sand. The second reason is that Arenna's debut album is just pure stoner rock goodness. Listening to these tunes is a great way to end any year.

The Basque quintet released Beats of Olarizu in 2011. The album has a dark atmosphere which can be sensed from the first moments when the church bell ring as a respectful nod at Black Sabbath. It's full of heavy riffs that seductively sway through auditory cannals to the brain where they create feelings of melancholy and hope. And it all sounds so good.

Beats of Olarizu comprises six songs that span from five minutes to almost 20 minutes. There are psychedelic trips to space and boogie that makes you move like Elvis. There is doom and there is groove. And it all sounds so good.

The vinyl release has three bonus songs from Arenna's demo era. I have to say I don't flip to d-side that often. The songs aren't bad, but they don't really flow with the album's stream. Maybe it's because Billy Anderson's mastering work is once again phenomenal. It makes the album sound silky smooth... so good.

According to Arenna's Facebook page the second album is on its way. I'm pumped. It's going to be a good year.

Blues Pills - Bliss

Uusi viikko ja uusi bändi Örebrosta kiertää Suomea. Tällä kertaa valmistaudutaan monikansallisen Blues Pillsin keikkaan. Bändin Suomi-rundi käynnistyy tänään Jyväskylän Lutakosta ja jatkuu huomenna Tavastialla ja lauantaina Turun Klubilla. Tavastia on myyty loppuun, Turkuun on lippuja enää muutamia jäljellä, mutta Lutakon keikka näyttää Tiketissä vielä vihreää.

Nokkelimmat päättelivät jo nimestä, että nyt rokataan psykedeelistä bluesia. Lisätään määritelmään vielä retro-liite, niin saavutetaan melko tarkka sanallinen kuvailu Blues Pillsin musiikista.

Blues Pills sai alkunsa 2011, kun ruotsalainen laulajatyttö Elin Larsson tapasi Kaliforniassa psykerockbändi Radio Moscow'n rytmiryhmän, Corry Berryn ja Zack Andersonin. Löytyi paljon puhuttu yhteinen sävel, mutta kitaristi puuttui. Berry ja Anderson muistivat ranskalaisen teinikitaristin, joka oli tehnyt miehiin vaikutuksen Radio Moscow'n keikkaillessa Ranskassa. Pian vasta 16-vuotias Dorian Sorriaux täydensi Blues Pillsin kvartetiksi.

Bändin ensimmäinen EP, Bliss, ilmeistyi vuonna 2012. Se tuo väkevästi mieleen leveät lahkeet, läskipohjaiset kengät ja rockin kapinallisuuden. 70-luvun henki soi vahvana. Larssonin sielukkaasti mouruava ääni sopii täydellisesti tähän fiilikseen.

Kymppituumaisen EP:n avaa ruotsiksi laulettu Bliss, joka päätyi bändin esikoisalbumille englanniksi käännettynä ja Jupiteriksi uudelleen nimettynä. Muutenkin EP:n kaikki neljä biisiä päätyivät muodossa tai toisessa bändin heinäkuussa ilmestyneelle albumille. Bliss EP on huomattavasti rosoisempi albumiin verrattuna ja ehkä juuri siitä syystä ainakin allekirjoittaneen suosikki.

Blues Pillsin nykyisessä kokoonpanossa André Kvarnström on korvannut Berryn rummuissa. Kvarnström on stonereille tuttu Truckfightersista, jossa hän soitti vuoden verran, ennen bändin nykyistä rumpalia Axel Larsson (en tiedä, onko sukua Elinille).

Multa on kaksi kertaa kysytty Discogsissa, olisinko valmis myymään kopioni Blissistä. Minkään muun levyn kohdalla näin ei ole käynyt kertaakaan. Blissin myyntihistoriasta selviää, että joku on onnistunut myymään sen sadalla eurolla. Selkeä merkki siitä, että uusintapainokselle olisi kysyntää.

This week we got another band from Örebro touring Finland. This time it's Blues Pills. Again I recommend that if for some reason you are here, you should go and see the show. Hefty dose of retrospective psychedelic blues rock is good for you this time of year.

Blues Pills was born when swedish Elin Larsson met the rhythm section of Radio Moscow in California 2011. Soon they picked up a 16 years old guitarist from France and recorded their first EP, Bliss.

Blues Pills' debut 10" hits you immediately. It has the free-spirited atmosphere of the 70's rock music with modern bluesy riffs. Larsson's soulfully growling voice is just perfect. The four song EP has a gentle feeling even though these are some heavy tunes.

Two times I've been asked via Discogs to sell my copy of Bliss. That hasn't happened with any other record I own. According to Discogs' sales history Bliss has been sold one time for 100 euros. I think these are pretty clear signs that there should be repress.

Truckfighters vs. Firestone - Fuzzsplit of the Century

Truckfighters aloittaa tänään neljän keikan Suomen-kiertueensa Turusta. Länsirannikolta matka jatkuu Helsingin ja Joensuun kautta Tampereelle. Kannattaa ehdottomasti pyrkiä paikalle, sillä tämän tason stonerrockista ei joka päivä pääse nauttimaan livenä näillä leveysasteilla. Ja lippujen hinnatkin ovat kohtuullisella tasolla.

Örebron pojat ovat viime vuosina keikkailleet ahkerasti ympäri maailmaa ja arvostusta on alkanut kertyä. Sen takia onkin mahtavaa, että bändi jaksaa tasaisin väliajoin saapua Suomeen ja vetää tiukkoja keikkoja myös Helsingin ulkopuolella. Edellisestä Suomen-kiertueesta ei ole kulunut vielä vuottakaan. Viimeksi Truckfighters nähtiin Itämeren tällä puolen helmikuussa (päivitys: helsinkikeskeinen kirjoittaja ei nyt muistanut, että bändi veti keikan kesällä Jyvääskyläässä). Tuolloin muuten bändillä oli sama itävaltalainen lämppäri, kitara-rumpu -duo White Miles mukanaan kuin tälläkin kertaa.

Allekirjoittanut valmistautuu tällä kertaa keikkaan pyörittämällä levylautasella Truckfightersin alkupään tuotantoa, Firestonen kanssa julkaistua splittilevyä, Fuzzsplit of the Centurya. Truckfightersille vuonna 2003 ilmestynyt splitti oli ensimmäisiä voimannäytteitä, mutta Firestonen kohdalla se jäi muutamasta EP:stä koostuvan diskografian viimeiseksi levytykseksi. Bändejä muuten yhdistää TF-vokalistibasisti Oskar Cedermalm (Mr. Ozo), joka soitti Firestonessa kitaraa.

Fuzzsplit of the Centurylla Truckfightersin basso pörisee ja kitara ulvoo myöhemmin totuttuun tapaan. Soundi on paksua ja efektilaudalta löytyvillä särkijöilläkin on varmaan särkijät. FUZZZZZ! Biisit eivät kuitenkaan jää pelkäksi pöristelyksi, vaan niissä on ruotsalaista rentoutta. Firestonen puoli tuo mieleen kaikuineen 70-luvun psykerockin. A-puoleen verrattuna tempoa on nostettu muutaman pykälän verran, mutta äänimaailma pysyy samana.

Fuzzsplitti sai odotetun uusintapainoksen tänä vuonna. Sitä ennen levyä oli lähes mahdotonta löytää edes CD:n muodossa. Fuzzorama Recordsilla on muuten jouluale käynnissä. Koodilla FUZZFORSANTA lähtee tilauksesta 15 pinnaa pois. Nyt levykaupan kautta keikalle.

Truckfighters are playing four shows in Finland this week. The tour starts tonight in Turku and moves from there to Helsinki, Joensuu and Tampere. If you're here Finland, you should definitely go.

I'm preparing my ear canals for tomorrow's gig by listening Fuzzsplit of the Century. This split-EP was recorded by Truckfighters and Firestone in 2003. For Truckfighters it is one of the band's first tour de forces, but for Firestone it ended up being their terminal point. There's a link between these two bands and it is TF-bassist/vocalist Oscar Cedermalm (Mr. Ozo), who played guitar in Firestone.

Fuzzsplit of the Century is just what it says it is. FUZZZZZ! Truckfighters has this really thick fuzzing sound that has later become their trademark. But it's not just ramming tunes out of those Orange amps, there is this swedish laid-backness that as a Finn I can appreciate. Firestone's side echoes 70's psychedelic rock. Tempo is taken up a notch, but overall the soundscape remains the same as on side a.

Fuzzsplit of the Century had a repress earlier this year. Before that it was almost impossible to get your hands on a copy, even CD. By the way Fuzzorama Records has a little Christmas sale going on. With the code FUZZFORSANTA you get 15 points discount.

Slo Burn - Amusing the Amazing EP

Nyt on väkevä levy lautasella. Neljään biisiin pakattu autiomaan timantin hämyisä loisto. Slo Burnin Amusing the Amazing EP ei ala kyllästyttää, vaikka sitä on tullut viime päivinä kuunneltua jatkuvalla toistolla. Chris Gossin tuottama EP on täydellisen karkea levy, jolta pystyy aistimaan autiomaan tuuleen. Yksinkertaista, suoraviivaista ja vähän tunkkaista stonerrockia. Kaiken kruunaa John Garcia, joka on kovimpia stoner-vokalisteja tällä kivipallolla.

Tähän väliin lyhyt historiikki bändistä, koska pitkään historiikkiin tarinaa ei riitä. Kun Kyuss hajosi loppuvuodesta 1995, Garcia perusti Slo Burnin kitaristi Chris Halen, basisti Damon Garrisonin ja rumpali Brady Houghtonin kanssa. Bändi ehti olla kasassa reilun vuoden, jonka aikana se julkaisi yhden EP:n ja yhden CDr:n, kiersi Ozzfestin mukana ja pisti pillit pussiin.

Slo Burnin jälkeen Garcia on siirtynyt bändistä toiseen. Ensin Unidaan, sitten Hermanoon ja lopulta Vista Chinon kautta soolouralle. Slo Burnin kitaristi Chris Hale ja basisti Damon Garrison puolestaan vaikuttavat nykyään Brave Black Sea -nimisessä orkesterissa. Rumpuja Brave Black Seassa muuten paukuttaa Kyussissakin tahtia lyönyt Alfredo Hernandez.

Vaikka Slo Burn nimestään huolimatta hiisattiin finaaliin nopeasti, se jätti jälkeensä kaksi kourallista loistavia biisejä. Kymppituumaisen lisäksi julkaistulta CDr:ltä löytyy neljän EP-biisin lisäksi viisi muuta kipaletta. Tuhannen CD:n painoksesta näkee erittäin harvoin kopioita myynnissä ja silloin, kun näkee, hinta on pilvissä. Satunnaisen foorumitiedon perusteella jonkinlainen vinyylipainos tästäkin levystä on suunnitteilla. Niin tosiaan, oma kopioni Amusing the Amazingista on aikaisemmin tänä vuonna julkaistusta uusintapainoksesta. Tämä säästi muutaman kympin.

Slo Burn and four-song EP called Amusing the Amazing. I just can't get enough of this record. You can feel the desert breeze on these rugged straightforward jams. And there is John Garcia, one of the best stoner vocalist on this piece of rock.

For those of you who aren't familiar with the band I'll write a short history. Short because there isn't enough story for a long one. When Kyuss broke up in the end of 1995 Garcia formed Slo Burn with guitarist Chris Hale, bassist Damon Garrison and drummer Brady Houghton. They played together for about year in which time they released one EP and one CDr, toured with Ozzfest and called it quits.

After Slo Burn Garcia has been affiliated with bunch of bands, Unida, Hermano, Vista Chino. Nowadays Hale and Garrison play in a band called Brave Black Sea. The drummer of Brave Black Sea is by the way Alfredo Hernandez, old Kyuss-drummer.

Even though Slo Burn didn't burn slow it left behind bunch of great tracks. The CDr has all the EP's songs and additional five song. It's quite rare and valuable for a CDr. But according to a random internet forum information there might be vinyl release of that record. We'll see. Amusing the Amasing had a repress earlier this year so if you want to save a few bucks get that.

Tuber - EP

Post-rockiksi nimetty genre ei ole tehnyt kummoistakaan vaikutusta allekirjoittaneeseen siitäkin huolimatta, että kyseinen rockin alalajityyppi flirttailee estottomasti avaruus- ja krautrockin kanssa. Liian usein post-rock kuulostaa korvaani ontolta ja puisevalta, turhanpäiväiseltä rämpytykseltä.

Sääntöön löytyy aina poikkeus ja tässä tapauksessa se on kreikkalainen Tuber, jonka post-rockiin sekoittuu tarvittava määrä autiomaan tomua ja kosmista psykedeliaa. Bändin musiikissa raskaasti vyöryvät kitarat tasapainottavat post-rockmaisen heleää äänimaailmaa, mikä antaa biiseille täyteläisyyttä, jos viinitermejä käytetään. Musiikki värähtelee staattisesti aavikkopoljennan rytmissä. Pinnan alla on jotain koskettavaa, kaihomielistä, herkkää.

Tuber on instrumentaalibändi, kuten post-rockissa on tapana. Bändin pari vuotta sitten julkaisema debyytti-EP kuulostaa siltä, miltä päiviä auringonporotuksessa kylpenyt hiekka tuntuu kesän karaisemissa jalkapohjissa. Paikoin musiikki tuo mieleen hidastetun kohtauksen, jossa selkäänsä saanut sankari nousee vetämään henkeä ennen lopullisia turpakäräjiä. Tuber on musiikkia haaveiluun.

Tuber julkaisi viime vuonna jatkoa EP:lle Desert Overcrowded -levyn muodossa. Vähän harmittaa, että levy jäi vitkastelun takia hankkimatta. Muutaman sadan painos meni kaupaksi nopeasti. Eikä ihme, sillä hyvän musiikin lisäksi levyllä on helvetin hieno kansi. Bändi on kuitenkin vihjaillut uutta painosta levystä, joten ehkä sekin löytää tiensä levyhyllyyn.



I'm not a huge fan of post-rock. Even though it openly flirts with krautrock and space rock it just doesn't appeal to me. Too often it sounds hollow and woody to my ears. I don't switch the channel but neither do I turn up the volume.

There is always an exception to the rule and in this case it's Tuber. This greek band mixes just enough desert dust and cosmic psychedelia in their post-rock that it tickles the right spot. Heavy rolling guitars balance the bright post-rock sound. Using wine terms you could say that Tuber's music has body. It vibrates statically in the desert strut rhythm.

Tuber is an instrumental band as post-rock acts usually are. They released their first untitled EP in 2012. The five song EP is music for dreaming. Your mind starts wandering immediately when the needle hits the groove.

Tuber 's sophomore release Desert Overcrowded saw the light of day last year. I hesitated and the pressing of 250 copies sold out. Well, you can't have them all. And I heard that there might be second pressing of the album. In the meanwhile I spin the EP.

Polanski - Between This and Hate

Tällä kertaa levylautasella ei pyöri vinyyli. Ehkä tulevaisuudessa Polanski julkaisee viime kuussa ilmestyneen debyyttialbuminsa vinyylinä, mutta sitä odotellessa tyydymme CD:hen. Tärkeintä on kuitenkin musiikki, oli se tallennettu mihin formaattiin tahansa.

Helsingissä residenssiään pitävä Polanski on ollut kasassa nelisen vuotta. Jos bändin musiikille pitää lyödä genreleima, niin se on grunge. Tuo repaleiseen flanelipaitaan kiedottu musiikkityyli, joka mielletään niin voimakkaasti 90-luvun musiikiksi, että siitä on tullut kirosana bändeille. Nykyään soitetaan mieluummin "vaihtoehtorockia" tai "melodista raskasta rockia". Grungessa ei kuitenkaan ole mitään vikaa. Etenkin, kun sen tekee oikein. Ja Polanski tekee. Voi jopa sanoa, että Between This and Hate on yksi 2000-luvun parhaista grunge-levyistä.

Koska olen viestinnän ammattilainen avaan sen verran tämän kirjoituksen taustoja, että sain Between This and Hate -levyn haltuuni suoraan bändiltä, korvauksetta. Ensimmäinen askeleeni korruptoituneeseen musiikkijournalismiin. Tämä ei kuitenkaan sumenna arvostelukykyäni, Polanskin debyytti on vaan niin kova.

Grunge on aina ollut lähellä sydäntäni. Se oli portti raskaaseen rockiin. Polanski onnistuu ottamaan kaikki teini-innolta tuoksuvat muistot ja muovaamaan niistä uutta ja virkistävää, mutta samalla tuttua. Jos Between This and Hatea pitää verrata johonkin Seattle-levyyn, niin se olisi mielestäni Soundgardenin Down on the Upside ilman sitä mandoliinisoundia. Levyltä löytyy munaskuissa tuntuvaa vyörytystä ja päähän soimaan jääviä melodioita. Seassa on lyhyitä treenikämpän lattialta raavittuja rykäisyjä, joita kunnon grunge-levyllä pitää olla. Laulaja-kitaristi Anttoni Pikkaraisen vokaalisoundi on jossain Chris Cornellin ja Layne Staleyn alarekisterien välimaastossa. Tätä on paikoin maustettu megafonin läpi vedetyillä lauluosuuksilla, kuten asiaan kuuluu.

Between This and Hate -levy piti lukemani perusteella nauhoittaa kaksi kertaa ennen kuin lopputulos miellytti bändiä. Se teki biiseille hyvää. Aika harvoin tulee vastaan näin hiottua omakustannetta, niin musiikillisesti kuin tuotannollisesti. Nyt vaan pystyyn joku joukkorahoitus, että tämä saadaan ulos vielä vinyylinä.

I'm not spinning vinyl this time. I would if Polanski had released their debut album Between This and Hate on vinyl. Maybe in the future they will do that, but in the meanwhile we have to settle on CD. Anyway, it's the music that counts, not the format.

Polanski was formed about four years ago in Helsinki. If I have to describe Polanski's music in one word it would be grunge. Yes, the genre that is perceived to be so 90's that bands try to avoid it. They rather call their music "alternative rock" or "melodic hard rock". But there's nothing wrong in grunge. Especially if you do it right. And Polanski does it. I even go so far as to say that Between This and Hate is one of the best grunge albums of this century.

Because I'm a professional I have to tell that I got the album straight from the band free of charge. My first steps into the corrupt world of music journalism. But I'm not going to let that cloud my judgement. This album really is the shit.

Grunge has always been close to my heart. It was the gateway to harder rock. Polanski takes all those teen spirit smelling memories and forms new and refreshing - but still familiar - music out of them. I would compare it to Soundgarden's Down on the Upside without the mandolin sound. It has some ballbusting guitars and melodies that stuck in your head. It has those short spurts that have been scrapped from the floor of the rehearsal room. Those tunes that every great grunge album has. Singer-guitarist Anttoni Pikkarainen has a vocal sound somewhere between Chris Cornell's and Layne Staley's sub-registers. And of course it's spiced with singing thru megafone.

The whole album was already recorded when Polanski decided to do it again. You can hear it. It's really quality piece of work, musically and production-wise. Now we just wait for the vinyl.