Los Natas - Ciudad de Brahman

Viime viikkojen helteiden aikana allekirjoittanut on levyjen sijasta kuunnellut laineiden liplatusta ja kärpästen surinaa. Nyt oli kuitenkin pakko raahautua levyhyllyn ääreen ja kaivaa sieltä musiikkia näihin trooppisiin öihin.

Ensimmäisenä käteen osui Los Natasin Ciudad de Brahman -albumi. Legendaarinen Man's Ruin Records julkaisi tämän argentiinalaistrion toisen pitkäsoiton vuonna 1999 digitaalisena kompaktilevynä. Lähes kymmenen vuotta myöhemmin saksalainen Elektrohasch julkaisi albumista reilun tuhannen kappaleen vinyylipainoksen.

Ciudad de Brahman on tunnelmaltaan juuri sopiva levy helleaallolla surffaamiseen. Siinä itämainen mystiikka sekoittuu avaruusrockin psykedeliaan. Tähtitieteilijä Carl Saganin mukaan nimetty avausraita on raukeaa tähtitaivaalle tuijottelua. Tämän jälkeen albumi vie kuulijan varjoon ränsistyneen basaarin takakujalle, kunnes Alohawaii -biisin kaiutettu kitaraa heittää kujalta palmun alle.

Ciudad de Brahman ilmestyi muutama vuosi Kyussin hajoamisen jälkeen. Kyussin vaikutus kuuluu kuitenkin selvästi levyllä. Etenkin silloin, kun Los Natas heittää raskaamman vaihteen silmään ja musiikki lähtee nytkähtäen vyörymään.

Levyn loppupuolelta löytyy ehkä hieman turhaa tiluttelua. Albumi ikään kuin loppuu suvantoon. Tämä on pieni miinus muuten loistavalle albumille.

Los Natas laittoi pillit pussiin pari vuotta sitten lähes 20 vuotta jatkuneen soittamisen jälkeen. Kaikki loppuu ajallaan. Ehkä tämä hellekin kohta helpottaa.

Osta levyt kaupasta, Stupido

Viikko sitten Stupido Shop ilmoitti lopettavansa levykauppatoiminnan. Vuonna 1995 Helsingin Punavuoreen perustettu Stupido ei päässyt ikääntymään teinivuosia pidemmälle. Kalliossa liike ehti myydä ja olla myymättä levyjä vain vajaan vuoden ennen kuin lappu oli laitettava luukulle. Kauppa se on, joka kannattaa. Paitsi levykauppa.

Olin innoissani, kun Stupido muutti viime syksynä Hesarille. Kalliosta löytyi jo valmiiksi kourallinen levykauppoja, mutta Stupidon kaltainen instituutio on aina tervetullut musiikin ystävän kotikulmille. Moni muukin oli innoissaan. Valitettavasti tämä innostus ei jalostunut levyostoksiksi.

Jälkiviisaana on helppo sanoa ja surkutella. Itsekin olisin voinut käydä Stupidossa useammin. Tuskin se olisi mitään muuttanut. Stupidon kuolema osoittaa sen, että musiikki on irtautunut ruumiistaan. Yhä harvempi haluaa kotiinsa ylimääräistä muovia, kun saman lopputuloksen saa hankkimalla internetistä jonon ykkösiä ja nollia.

Jokainen saa hankkia ja kuunnella valitsemansa musiikin haluamallaan tavalla. Pääasia on, että nauttii siitä. Samalla on kuitenkin pakko sanoa, että vähän epäilyttävältä tämä tiedostovallankumous vaikuttaa. Mitä käy albumeille, kun kaikki kuuntelevat vain kappaleita? Minkälaisen suhteen voi muodostaa levyyn, joka näyttää samalta kuin Word-tiedosto?

Ainakin itse haluan vielä tulevaisuudessakin kävellä levykauppaan, selata levylaareja ja kantaa kassillinen levyjä kotiin kuunneltavaksi. Kysyä myyjältä, mikä biisi soi kaupassa tai onko joku levy oikeasti hypen arvoinen. Samalla itse ostotapahtumasta tulee osa levyä.

Muistan, kun ostin harmaana syyspäivänä Clashin London Callingin käytettynä Black&Whitesta. Rahapulassa perustelin ostoksen sillä, että tyttöystäväni palaisi myöhemmin illalla Lontoon-matkaltaan. Muistan myös vieläkin, kuinka löysin Ghostface Killahin Iron Manin käytettyjen levyjen laarista Funkiestista 35 markalla. Silloin kun Juhan putiikki vielä sijaitsi Urho Kekkosen kadulla Tavastian vieressä. Muistan myös levyt, jotka olen jättänyt hyllyyn ja myöhemmin katunut saituuttani.

Nettikaupoista tilatut levyt eivät saa samanlaista tarinaa. Puhumattakaan netistä ladatusta musiikista.

Red Fangin Whales and Leeches -albumi sai oman tarinansa. Se jäi viimeiseksi levyksi, jonka hankin Stupidosta. Soikoon se nyt hienon levykaupan muistoksi.

Älä jätä levyjä hyllyyn. Tue paikallista ja osta levyjä.

Radar Men from the Moon - Echo Forever

Nomen est omen. Tämä muinaisten roomalaisten heitto pätee täydellisesti hollantilaiseen Radar Men from the Mooniin. Eindhovenilaiskolmikon instrumentaalinen avaruusrock vie kuuntelijan jonnekin aurinkokuntamme reunalle tai ainakin tutkakantaman ulkopuolelle.

RMFTM pisti ulos ensimmäisen EP:nsä, Intergalactic dada & Space trombonesin, omakustanteena vuonna 2011. Vuosi myöhemmin debyyttialbumi Echo Forever ilmestyi ensin omakustanne-CD:nä ja pian sen jälkeen vinyylinä brittiläisen Fuzz Club Recordsin kautta.

Tutkamiesten seesteinen trippailu kosmoksessa on juuri sopivaa musiikkia tähän sateiseen ja koleaan säähän. Nopeimmillaankin bändin musiikki kuulostaa verkkaiselta. Raskaat kohdat leijuvat painottomassa tilassa samalla tavalla kuin kevyemmätkin osuudet. Seassa on stonerrockia ja äänipätkiä scifi-elokuvista ikään kuin kosmisena taustasäteilynä.

Echo Forever on eheä albumi, josta ei löydy tylsää hetkeä. Soittajat antavat toisilleen tilaa, mikä luo hengittävän kokonaisuuden. RMFTM tuo mieleen toisen hollantilaisen instrubändin, The Machinen, tai sveitsiläisen Monkey3:n. B-puolen aloittava Darkness kuulostaa siltä kuin Yawning Man olisi lähetetty Kuuhun soittamaan aavikkokeikka.

Vinyylipainoksesta on tilanpuutteen vuoksi jätetty pois 11-minuuttinen Avant-Garde Luxury. Vaikka kyseessä on hyvä biisi, ei tämä kokonaisuuden kannalta ole suuri menetys.

Kun kirjoitin kuukausi sitten Gozun uusimmasta albumista, totesin etteivät värivinyylit sopineet levyn teemaan tai kansitaiteeseen. Echo Foreverin mustavalkoinen kiekko sen sijaan kruunaa koko paketin. Levystä tehtiin myös sadan kappaleen painos punaiselle vinyylille, mutta omasta mielestäni tämä peruspainos on paljon tyylikkäämpi.

Steak - Disastronaught

Lontoon musiikkiskeneä miettiessä ei ensimmäisenä tule mieleen raavas stonerrock, mutta näinkin voisi olla. Jostain Big Benin varjosta nimittäin kuuluu rupista aavikkorockia, joka raapii korvakäytäviä kuin kolmen päivän sänki.

Steak tarjoilee erittäin tyylipuhdasta stoneria, josta löytyy juuri tarvittava määrä psykedeliaa. Bändin soundissa on tuttua ja perinteistä, mutta se on silti omalaatuinen ja tunnistettava. Kuten hyvässä pihvissä, Steakin musiikissa pinnat on poltettu kiinni ja sisälmys jätetty mehukkaan raa'aksi.

Lontoolaisen nelikon ensimmäinen EP, Disastronaught, ilmestyi omakustanteena vuonna 2012. Niin kansitaiteellisesti kuin temaattisesti sarjakuvamaailmasta ammentava levy sijoittuu intergalaktisten sotien runtelemalle Tellukselle, missä Steak taistelee Lazarus-nimistä orjapäällikköä vastaan. Soitossa on avaruudellista väljyyttä ja partasuuhuumoria.

Disastronaught on tiivis levy. Levyllä on viisi raitaa, joista neljä ensimmäistä on täyteläistä stoner-paahtoa. Levyn päättävällä Peyote-instrumentaalibiisillä jalka on jo nostettu kaasupolkimelta ja homma rullaa tyylikkäästi vapaalla loppuun.

Steak ehti julkaista kaksi omakustanne-EP:tä ennen kuin itävaltalainen Napalm Records tarjosi sopimusta viime kesänä. Heti allekirjoittamisen jälkeen kumpikin EP uudelleenjulkaistiin ensimmäistä kertaa vinyylillä. Steakin ensimmäinen albumi ilmestyy Napalmin kautta syksyllä.

Kummankin EP:n vinyylipainokset ovat todella hienoja paketteja. Tästä syystä onkin sääli, että katkeamattomien biisien väleihin on jostain syystä jäänyt hiljaiset tauot. Siis sellaiset tauot, joita löytyy kotipolttoisista cd-levyistä. Toivottavasti vastaavanlaisilta mokilta vältytään uuden levyn paketoinnissa. Joka tapauksessa Steakin lätyt kannattaa hankkia omaan levyhyllyyn.

Lo-Pan - Salvador

Yksi stonerrockin helmasynneistä on vanhoihin kaavoihin jumiutuminen. Treenikämpällä kuunnellaan vähän Black Sabbathia, pajautellaan ja väännetään vahvistimesta säröt kaakkoon. Biisit ovat omia, mutta voisivat yhtä hyvin löytyä joltain unohdetulta Sabbath-demolta. Perinteistä ammentaminen on ok ja jopa suotavaa, mutta jotain uutta pitää saada mukaan nauhalle.

Yhdysvaltain Keskilännestä tuleva Lo-Pan ei ole jäänyt toistelemaan vanhoja stoner-kaavoja, vaan bändi vie genreä uuteen suuntaan. Ohiolaiskvartetti luottaa stonerrockin peruspilareihin, paksuun kitarasoundiin ja groovaavaan rytmiin, mutta se muovaa niistä omaleimaisen kokonaisuuden. Vaikutteita on otettu, mutta ne eivät kuulu musiikista läpi.

Vuonna 2011 ilmestynyt Salvador on Lo-Panin kolmas albumi ja ensimmäinen Small Stone -levymerkillä. Detroitilainen Small Stone on tunnettu vahvasta stoner-katalogista, ja Salvador menee mielestäni heittämällä levymerkin parhaimpien julkaisujen joukkoon.

Salvador on monipuolinen albumi, jolla raivo ja tyyneys kulkevat sulassa sovussa. Laulaja Jeff Martinin voimakas ääni pitää otteessaan koko levyn ajan. Ensikuuntelulla itselleni jäi levyltä mieleen Bird of Prey, joka on yhä suosikkini levyltä. Mutta hiljalleen muut kappaleet ovat nousseet sen rinnalle. Joka kuuntelukerralla Salvador kasvaa ja antaa jotain uutta.

Lo-Panin korkeaoktaaninen stonerrock on täydellistä musiikkia kruisailuun tyhjillä maanteillä lämpiminä kesäöinä.

All Them Witches - Our Mother Electricity

All Them Witchesin Our Mother Electricity -albumi oli ensimmäinen levy, jonka laitoin levylaukkuuni, kun sain kutsun viime perjantaiseen radiovierailuun. Albumin avaava Heavy/Like a Witch oli ilmiselvä valinta ensimmäiseksi biisiksi. Miehekkäällä hyräilyllä alkava biisi potkaisee voimalla perseelle, muttei pelota rauhallisempaan illanviettoon tottuneita.

Tennesseen tasangoilta Nashvillesta tulevan trion soitosta kuuluu vanhan kyläpäällikön asenne. Vaikka vuonna 2012 ilmestynyt Our Mother Electricity on bändin ensimmäinen albumi, siinä on iän tuomaa varmuutta. Yksitoikkoisuudesta ei ole tietoakaan, vaan levy on täynnä eri tunnelmia. Tämä takia albumia jaksaa kuunnella monta kertaa peräkkäin.

Our Mother Electricity kasvaa rauhallisesti koko a-puolen ajan. Kääntöpuolen ensimmäinen biisi Until it Unwinds runnoo albumin aallonharjalle, jonka jälkimainingeissa ajelehditaan seuraavat pari biisiä. Right Hand päättää levyn samalla hyräilyllä kuin millä tämä alkoikin. Ikään kuin alleviivatakseen, että esitys on nyt päättynyt.

All Them Witches kutsuu lähestymistapaansa musiikkiin psychedelta rockiksi. Kuvaus on hyvä. Vaikka bändi on kiillottanut kenkänsä, niiden pohjista löytyy rämeikön mutaa. Pinkfloydmainen psykedeelisyys sekoittuu americanaan, jota bändi käsittelee eurooppalaisella rentoudella. All Them Witches onkin ensimmäinen yhdysvaltalainen bändi, joka julkaisee levyn saksalaisella Elektrohasch-levymerkillä.

Yksi siisteimmistä jutuista All Them Witchesissa on kitaristi Ben McLeodin ja basisti Michael Parksin vokaalien sulautuminen yhteen. Kaksikon laulusoundit tukevat toisiaan niin hyvin, että alussa en tajunnut laulajia olevan kaksi.

All Them Witches on hyvää musiikkia etenkin juurevan rockin ystäville, jotka ovat kyllästyneet voimissaan olevaan retroveivaukseen.

Perjantaimoodissa piru irti

Ilmoitus kaikille Radio Helsingin kuuluvuusalueen asukkaille ja nettistreamin kuuntelijoille. Mä kannan hetken kuluttua raskaan levylaukkuni teurastamolle, missä VG houstaa perjantaimoodia.

Tunkkaisin doom jää varmaankin hyllyyn, mutta laukusta löytyy matskua, jota ei varmastikaan ole aikaisemmin näillä taajuuksilla soitettu. Kannattaa olla kuulolla, kello 19-22.