The Machine - Solar Corona

Vapaamielisestä Hollannista tulee odotetusti useita hyviä psyke- ja stoner-bändejä. Rotterdamilainen The Machine on tällä hetkellä näistä bändeistä yksi vakuuttavimmista. Solar Corona (2009) on vuodesta 2007 lähtien toimineen trion toinen albumi ja toistaiseksi mielestäni yhtyeen paras aikaansaannos.

Kuten jo nimestä voi päätellä, The Machinen raskaasta rockista löytyy industriaalista karkeutta. Samasta koneistosta saadaan tarvittaessa irti herkkää hienosäätöä tai raakaa voimaa. Alas viritetty soundi ja jazzmainen revittely yhdistyvät hypnoottisiksi jameiksi, jotka ryöppyävät ja vyöryvät uomistaan. Jos Jimi Hendrix olisi elänyt tarpeeksi pitkään toteuttaakseen Miles Davisin kanssa suunnitellun levyn, sitä lopputulosta pidettäisiin nyt The Machinen innoittajana.

Solar Corona on tummanpuhuvaa psykedeliaa, jossa vokaaleja on käytetty erittäin säästäväisesti. Suurimmaksi osaksi kyseessä on instrumentaali-ilotulitusta. Biisien kestot vaihtelevat vajaasta kolmesta minuutista reiluun 17 minuuttiin. Vinyylipainoksessa biisijärjestystä on muutamilta osin muokattu, jotta kaikki raidat on saatu mahtumaan tuplalevylle. Samalla tilaa ilmaantui yhdelle raidalle, jota ei cd-versiossa kuulla. Kokonaisuus rullaa yhtä hyvin kummallakin järjestyksellä.

Solar Corona on The Machinen ensimmäinen vinyylipainoksen saanut levy. Itse onnistuin hankkimaan levyn juuri ennen kuin se loppui kaupoista ja hinta nousi älyttömäksi. Bändi on vihjaillut julkaisevansa debyyttialbuminsa Shadow of the Machinen vinyylinä, joten ehkä siinä samalla saadaan uusintapainos Solar Coronasta.

The Machine julkaisi juuri viidennen albuminsa Offblast! En ole vielä ehtinyt tutustua levyyn, mutta videon saanut Coda Sun kuulostaa erittäin lupaavalta.

Free-minded Holland is as expected home for many great psychedelic and/or stoner rock bands. Rotterdam-based The Machine is one of the most impressive ones at the moment. Active since 2007 the trio released its second album, Solar Corona, in 2009. That is in my opinion the band's best accomplishment to this day.

As the name implies The Machine's heavy rock has industrial roughness. The same machinery produces delicate tuning or raw power when needed. Downtuned sound and jazzy torque combines into hypnotic jams that just washes over you. If Jimi Hendrix had lived long enough to carry out the planned album with Miles Davis, that record would now be considered the main influence on The Machine.

Solar Corona is an album full of dark psychedelia. There are vocals here and there, but mainly it's an instrumental ride. Songs clock from little under three minutes to over 17 minutes. The vinyl version has a modified track list so that all the song fit on the double album. Because of this there's room for one bonus song that isn't on the cd. The album 

Solar Corona is the first album from The Machine that got a vinyl release. I got my copy just before it sold out and the price soared. The band has hinted that they might release their debut album Shadow of the Machine on vinyl. Maybe at the same time Solar Corona gets a repress.

The Machine just released its fifth album, Offblast! I haven't got to listen to it yet, but the first treat from the album, Coda Sun, sounds really promising.

Fuck the Fitzroy Doom Scene - Facing the Ruin

Fuck the Fitzroy Doom Scene sijoittuu korkealle erikoisimpien bändinimien listalla. Se sijoittuu korkealle myös erittäin kovien stoner-bändien listalla. Muutaman vuoden ajan samaan tahtiin soittanut melbournelaisyhtye julkaisi ensimmäisen Facing the Ruin -albuminsa viime keväänä ja se on ollut tässä nyt niin sanotussa hevirotaatiossa.

Facing the Ruin on seitsemän biisiä hiekkapuhallettua rock'n'rollia. Biisien pintakäsittely vaihtelee ulvovasta punkista psykedelissävytteiseen riffirockiin. Nättejä rytminvaihdoksia, hyvä bassosoundi, kunnon momentumilla rullaavaa stonerrockia. Biisit ovat syntyneet koko yhtyeen toimesta, mikä kuuluu siinä, että jokainen nelikosta soittaa täysiä. Ja jokainen laulaa.

Levy alkaa Dream, White Crystal Lady ja Better off Dead -kombolla, matkalla jonkin sortin addiktion läpi. A-puolen päättää väkeviä santanaviboja henkivä Blind Faith. Kääntöpuolella vyörytetään jopa sankariprogen rajalle asti. Lähes 10-minuuttiseksi paisuva nimikkobiisi runttaa sanoman selväksi ja levy päättyy pinkfloydmaisen seesteiseen Leavingiin, joka on muuten albumin toiseksi pisin kappale.

Facing the Ruinilla ei ole vielä jakelijaa Euroopassa, joten levy piti tilata Australiasta. Vinyylin tilaaminen maapallon toiselta puolelta on aina vähän kuumottavaa puuhaa, mutta toisella lähetyksellä levy saapui Helsinkiin. Muutama kulma oli vähän matkalla ryttääntynyt, mutta olen vuosien varrella oppinut olemaan levyilleni armollinen.

Facing the Ruinista tehtiin 300 kappaleen vinyylipainos. Oman kappaleen voi ja kannattaa tilata Fuck the Fitzroy Doom Scenen nettisivuilta. Hintaa levylle kertyy päivän kurssista riippuen postikuluineen noin 35 euroa. Mielestäni ihan sopiva hinta.

Fuck the Fitzroy Doom Scene ranks high on the list of peculiar band names. It also ranks high on the list of tight stoner rock bands. Melbourne-based Fuck the Fitzroy Doom Scene has been active for a few years and last spring the quartet released their debut album Facing the Ruin. It's been on heavy rotation. 

Facing the Ruin is seven songs of sandblasted rock'n'roll. The coating varies from howling punk to sweetly psychedelic riff rock. There's pretty rhythm changes, nice bass sound, stoner rock with full momentum. All the song have been written as a band which you can hear on the record. Everyone plays at full speed. And everyone sings.

The album starts with a Dream, White Crystal Lady and Better off Dead -combo, a trip through some kind of an addiction. A-side ends with a heavy santana-vibes oozing Blind Faith. On the flip side the onslaught comes close to hero-prog. Almost 10-minute-long Facing the Ruin makes sure that the band's message has been heard. The records ends with a soothing Pink Floyd-esque Leaving which by the way is the second longest track on the album.

Facing the Ruin doesn't have a distributor in Europe yet so I had to order the record straight from Australia. Buying vinyl from the other side of the Earth is always little bit stressing. But on the second try the record arrived to Helsinki. Few corners had took a little hit but that's now part of the records mojo.

There are 300 vinyl copies of Facing the Ruin. You can, and you should, order one from the band's website. Depending on the daily exchange rate it costs you about 35 euros, including postage. I'd say it sounds pretty much right.

Fuzz - s/t

Melko tasan kaksi vuotta sitten asunnossamme oli vesivahinko, jonka takia jouduimme muutamaksi viikoksi hätämajoittumaan Etelä-Haagaan. Majapaikan ainoa äänentoistolaite oli vanha kelloradio, josta hetken säätämisen jälkeen sain Radio Helsingin kuulumaan. Eräänä sangen syksyisenä iltana New Music Show'ta sivukorvalla kuunnellessani havahduin laiskasti svengaavaan särötuuttaukseen. Kappaleen päätyttyä Nick Triani ilmoitti kyseessä olevan Fuzz-yhteen What's in my Head -kappale.

Fuzz on länsirannikon autotallirockin kultapojan Ty Segallin projekti. Vasta 28-vuotias Segall on ehtinyt julkaista jo kahdeksan sooloalbumia ja kymmeniä lyhyempiä äänitteitä. Lisäksi hän on ollut merkittävässä roolissa useissa yhtyeissä, joista yksi viimeisimmistä on Fuzz.

Fuzz on sekoitus 70-luvun avaruusrockia, räkäistä autotallirockia ja riffin palvontaa. Se on nimensä mukaisesti lämpimän tunkkaista rockia. Tavallisesti kitaristin roolissa esiintyvä Segall on Fuzzissa ottanut rumpalin osan, mikä toimii erittäin leppoisasti. Kitaran surisuttamisesta vastaa Charles Moothart ja bassossa on Roland Cosio. Molemmat ovat tuttuja Segallin muista projekteista.

Parhaillaan Eurooppaa kiertävä Fuzz julkaisee toisen albuminsa lokakuussa. Jälleen kerran Suomeen saapuu ainoastaan levy.

Two years ago our apartment suffered water damage and we had to evacuated to the sleepy neighborhood of Etelä-Haaga. For a few weeks the only sound system we had was an old clock radio that fortunately was able to receive Radio Helsinki's frequencies. On a rather autumnal evening I was listening to New Music Show when this lazily swinging fuzz caught my attention. After the song ended Nick Triani told that that was What's in my Head from a band called Fuzz.

Fuzz is Ty Segall's project. The 28 years old golden boy of west coast garage rock has already released eight solo albums and dozens of other records. He's been a prominent figure in many bands, Fuzz being one of them.

Fuzz is a mixture of 70's space rock, snotty garage rock and riff worship. It's fuzzy just like the band's name let's you assume. Usually Segall is doing the work of guitarist but on Fuzz he is playing the part of the drummer. It works really well, it's easy-going. Charles Moonhart is on the guitar and Roland Cosio on bass. Both of them are old acquaintances of Segall.

Fuzz is touring Europe at the moment and the second album is coming out in October. Only the record is going to reach Finland.

Trippy Wicked and the Cosmic Children of the Knight - Going Home

Kaksikymmentä vuotta sitten skeittipunk oli todella kova juttu ja allekirjoittaneelle kovinta siinä oli kalifornialainen Pennywise. Lapsuudessa puhkisoitetut Pennywise-kasetit rullasivat mieleen, kun muutama vuosi sitten törmäsin Trippy Wicked and the Cosmic Children of the Knightiin. Huuruisesti nimetyn yhtyeen ilmeisesti toinen kokopitkä Going Home on doom-vaihteella ryömivää skeittipunkkia. Melodista, raskasta ja tervehenkisen itsevarmaa.

Päädyin Trippy Wicked and the Cosmic Children of the Knightin jäljille seuratessani Mos Generatorin Tony Reedin edesottamuksia musiikkimaailmassa. Muun muassa Saint Vitusin paluulevyn Lillie: F65:n tuottanut Reed on vastuussa myös Going Home -albumin äänimaiseman harmonisuudesta. Reed on onnistunut tallentamaan yhtyeen orgaanisen paukutuksen ja energian nauhalle ja samalla säilyttämään järjestyksen läpi levyn.

Lontoon lähistöltä tulevan Trippy Wicked and the Cosmic Children of the Knight -trion basisti Peter Holland ja rumpali Chris West muodostavat myös psykerockyhtye Stubbin rytmisen selkärangan. Stubbin hapokas groove kiteytyy Trippy Wicked and the Cosmic Children of the Knightin vyörytyksessä bitumin katkuiseksi sykkeeksi.

Vuonna 2012 ilmestynyt Going Home on ainoa vinyylijulkaisun saanut levy Trippy Wicked and the Cosmic Children of the Knightin katalogissa, joka koostuu ainakin kahdesta kokopitkästä ja kourallisesta ep:itä. Yksi näistä vinyyleistä löytyy muuten Kuopion Äx:stä. Hinta on tosin aika suolainen.



Twenty years ago skate punk was the shit, at least in Finland, and for me the best part of this shit was California-based Pennywise. All those worn out Pennywise tapes rolled back into my mind when few years ago I stumbled upon Trippy Wicked and the Cosmic Children of the Knight. With its apparently second full-length album Going Home this hazily named band delivers doom-paced skate punk. It's melodic, heavy and confident.

I bumped into Trippy Wicked and the Cosmic Children of the Knight while I was checking out all the different projects Mos Generator's Tony Reed had involved himself. The producer of Saint Vitus' comeback album Lillie: F65 is also responsible for the harmony of Going Home's soundscape. Reed manages to get all the organic banging and energy of the band on the tape and still maintain a peaceful order throughout the album.

Almost London-based Trippy Wicked and the Cosmic Children of the Knight shares its bassist Peter Holland and drummer Chris West with Stubb, the psychedelic blues act. Trippy Wicked and the Cosmic Children of the Knight takes Stubb's trippy groove and crystallizes it into bitumen smelling pulse. There's no time for stargazing.

Released in 2012 Going Home is the only record from Trippy Wicked and the Cosmic Children of the Knight's catalog that has a vinyl pressing. If your life's tempo has slowed down since the 90's I urge you to get yourself a copy.

Jess and the Ancient Ones - s/t

Okkultismista on viime vuosina ammennettu runsaasti viboja rockmusiikkiin. Osa bändeistä saarnaa salaoppia kieli poskessa, osa taas verhoutuu siihen ilman venkoilevaa ironiaa. Kuopiolainen Jess and the Ancient Ones kuuluu jälkimmäiseen ryhmään.

Jess and the Ancient Ones julkaisi psykedeelisesti rullaavan debyyttialbuminsa Svart Recordsin kautta vuonna 2012. Seitsemänhenkinen orkesteri vakuutti allekirjoittaneen välittömästi progerockin alkujuurien seasta versoavalla musiikillaan. Enkä ole ainoa. Itse King Diamond valitsi yhtyeen lämmittelijäkseen viimevuotiselle Pohjois-Amerikan kiertueelleen. Jonkinlainen ympyrä sulkeutui, sillä Diamondin hevimetalli on varmasti yksi syy Jess and the Ancient Onesin olemassaoloon.

The Ancient Onesiin kuuluu muun muassa deathmetal-yhtye Deathchainin jäseniä, mutta tuplabasareita, kurkkulaulua tai säkättäviä kitaroita ei nyt kuulla. Sen sijaan Jess and the Ancient Ones on täynnä kiirastulen polttamaan bluesia, jossa on häivähdys voimaballadien tunnelmaa. Tukahduttavien kitaravallien sijaan kolmen kitaristin soitto nivoutuu levollisesti yhteen. Puhtaat kosketinsoundit toimivat erinomaisesti ja kaiken tämän kaiken kruunaa Jessin tumma ääni.

Jess and the Ancient Onesia voisi pitää suomalaisena vastineena ruotsalaiselle Blues Pillsille. Se on vähän totisempi, melankolisempi ja pidättyväisempi kuin naapurin veto, mutta samoissa sfääreissä liikutaan.

Ensimmäisen kokopitkän jälkeen JATAO:n diskografia on täydentynyt yhden ep:n ja yhden sinkun verran. Lista saa jatkoa vielä tämän vuoden aikana Second Psychedelic Coming: The Aquarius Tapes -levyn muodossa. Uudella levyllä kitaristien määrä on kutistunut kahteen. Lisäksi Jess yhdessä neljän muinaisen kanssa julkaisi juuri levyllisen astetta suoraviivaisempaa rockia The Exploding Eyes Orchestra -nimen alla.

Jess and the Ancient Onesin vinyyliversiosta puuttuu biisi nimeltään 13th Breath Of The Zodiac, joka julkaistiin ennen albumia sinkkuna. Itse olen sen verran tottunut vinyyliversioon, etten pahemmin kaipaa biisiä levylle. Mutta on hyvä tietää, että sellainenkin kappale löytyy.



In the recent years rock music has drawn a lot of vibes from occultism. Some bands preach the secret doctrine with a smirk. Others shroud themselves in it without the twisting irony. Jess and the Ancient Ones belongs to the latter group.

Kuopio-based Jess and the Ancient Ones released their hazy debut album through Svart Records in 2012. The seven-piece band convinced me right away with its sound that sprouts amongst the roots of early progressive rock. And I'm not the only one. King Diamond chose Jess and the Ancient Ones to be the opening act for his North American tour last year. It was some kind of a conclusion for the band that probably wouldn't exist without Diamond's heavy metal.

Some of the Ancient Ones play in a death metal group called Deathchain. But here you won't hear double bass drumming, throat growling or sharply stabbing guitars. Instead Jess and the Ancient Ones is full of blues that has been scorched in the fires of purgatory. The psychedelia is dark but not intimidating. Here and there the album has a traces of power ballad which weirdly enough doesn't bother me at all.

Jess and the Ancient Ones could be considered as the Finland's response to Sweden's Blues Pills. It's a little bit more serious, a little bit more melancholic and a little bit more reserved. But still it operates in the same sphere.

After the self-titled debut album JATAO has released one ep and one single. The second LP which is named Second Psychedelic Coming: The Aquarius Tapes will be released later this year. In addition Jess and four of the Ancient Ones have formed a group called The Exploding Eyes Orchestra which just released its first album, I. The Exploding Eyes has a more straightforward grip on rock'n'roll than JATAO. It's worth to check it out.

The vinyl version of Jess and the Ancient Ones lacks one song from the full digital album, 13th Breath Of The Zodiac. I'm so used to the vinyl that I really don't miss it. And it was released as a single before the album so it is available on vinyl if needed.

Brant Bjork & The Low Desert Punk Band - Black Power Flower

Brant Bjork, tuo autiomaan Pelle Miljoona, julkaisi viime vuonna Brant Bjork & The Low Desert Punk Band -nimen alla dullantuoksuisen Black Power Flower -albumin. Vaikka Bjork on kiistatta operaation pääjefe, muut jäsenet osoittavat taidoillaan ja tyyleillään, ettei kyseessä ole Brant Bjorkin uusi soololevy.

The Low Desert Punk Band on hardcore punkia Voidissa 80-luvulla räiminyt kitaristi Bubba DuPree, Fatso Jetson -rumpali Tony Tornay sekä Unidassa ja myöhemmin Bjorkin kanssa yhden albumin verran kasassa olleessa Chéssä bassoa soittanut Dave Dinsmore. Autiomaan tuulet ovat siis tulleet jokaiselle tutuksi, mikä kuuluu erittäin hyvin nivoutuvassa soitossa.

Black Power Flower käynnistyy sabbathmaisen doomahtavasti, mutta nytkähtää lähes välittömästi bjorkmaisen tarttuvaksi rantastoneriksi. Kokonaisuudessaan Black Power Flower on Bjorkin edellistä Gods & Goddesses (2010) -albumia äkäisempi, vaikkakin levyltä paistaa läpi Bjorkin tuotantoa hallitseva rentous. Black Power Flower tuntuu kuitenkin olevan enemmän jatkoa Vista Chinon Peace (2013) -albumille kuin yksi etappi herran soolotuotannossa.

Black Power Flower  on omistettu viime vuonna kuolleille punk-rumpaleille, The Stoogesin Scott Ashetonille ja Ramonesin Tommy Ramonelle. Nyökkäys legendojen suuntaa kuuluu myös musiikissa, onhan sentään kyseessä The Low Desert Punk Band.

Black Power Flowerin vinyylipainoksesta on jätetty pois levyn kaksi viimeistä biisiä, Hustler's Blues ja Where You From, Man? Toisaalta tykkään vinyylin kahdeksan biisin napakuudesta, mutta etenkin Hustler's Blues on helvetin kova biisi. Ja kahdeksanminuuttinen Where You From, Man? on hyvä psykedeelinen levynlopetus-jami.

Kun miettii mitä kaikkea John Garcia, Brant Bjork, Scott Reeder ja Josh Homme ovat viime vuosina saaneet aikaan - yhdessä tai erikseen, niin jonkilainen yhteistyö miesten kesken olisi erittäin toivottavaa. Nyt, kun Queens of the Stone Age on tauolla ja Kyuss Lives! -pelleilystä on kulunut jo jonkin aikaa. Tosin Nick Oliveri kertoo, että Vista Chinon tarina on päättynyt erimielisyyksiin. Aika heikosti tulevat kaverukset tällä hetkellä toimeen keskenään.

Toisaalta niin kauan, kun miehet tekevät Black Power Flowerin kaltaisia levyjä, niin kaikki on ok. Oliverin Antiquietille lausumiin sanoihin, täältä tähän.

Yeah. Maybe Kyuss wouldn’t have been as important if the band had done eight records. Maybe people wouldn’t be stoked about it, or even care about it anymore fifteen years later. Also, if Kyuss had never broken up, think of the bands that wouldn’t have happened.

Brant Bjork is indisputably the shaman of desert rock. Be he behind a drum kit or playing guitar in front of the stage Bjork has access to the world of desert gods. He has gained the knowledge of fuzz but in his heart he's a punk rocker.

Last year Bjork released an album under the moniker, Brant Bjork & The Low Desert Punk Band. Even though Bjork is El Jefe of the group Black Power Flower is a solid band album. That's mainly because The Low Desert Punk Band is a bunch of experienced players. On guitar you have Bubba DuPree who in the 80s played in the hardcore punk band Void. Dave Dinsmore from Unida and short-lived Ché plays bass and Fatso Jetson drummer Tony Tornay forms the other half of the rhythm section.

Black Power Flower starts with a sabbath-esque doom riff but it quickly transforms into bjork-like beach stoner rock. It's snarkier than Bjork's previous album, Gods & Goddesses (2010), but still you can feel the laidbackness that is Bjork's trademark. Instead of Bjork's solo work Black Power Flower feels more like a continuation of Vista Chino's Peace (2013).

The vinyl edition of Black Power Flower is two songs shorter than the digital version. I like the intensity of the vinyl but at the same time I miss those two songs. Hustler's Blues has a great boogie and the eight minute long Where You From, Man? is just the psychedelic ending the album deserves.

When you think about all the stuff that John Garcia, Brant Bjork, Scott Reeder and Josh Homme have made together or separately in the last few years you kinda wish for a some kind of collaboration. Especially now when Queens of the Stone Age is on hiatus and Kyuss Lives! nonsense should be water under the bridge. But Nick Oliveri has told that Vista Chino is also over because of some disagreement. These guys just don't seem to get along.

On the other hand as long as they keep making records like Black Power Flower it's alright. Or as Oliveri told Antiquiet:

Yeah. Maybe Kyuss wouldn’t have been as important if the band had done eight records. Maybe people wouldn’t be stoked about it, or even care about it anymore fifteen years later. Also, if Kyuss had never broken up, think of the bands that wouldn’t have happened.

Clutch - Robot Hive/Exodus

Clutch on ollut lempibändini jo useamman kuukauden ajan. Yhtyeen kymmenestä kokopitkästä ainoastaan kolme löytyy levyhyllystäni (Strange Cousins from the West pyöri hieman aiemmin levylautasella), mutta ne ovat pyörineet levylautasella koko katalogin edestä. Muiden kohdalla käytän toistaiseksi digitaalisia korvikkeita. Hyllystä löytyvistä kolmesta levystä juuri tässä kesän käynnistelyssä eniten allekirjoittanutta on miellyttänyt kymmenen vuotta sitten ilmestynyt Robot Hive/Exodus.

Clutchmaisen terävästi alkava albumi on paikoin niin funkahtavaa, että heviparrat pamahtavat afroiksi. Se on silkinpehmeää groovea pajavasaralla taottuna. Tämä omaperäinen blendi on osittain seurausta urkuri Mick Schauerin mukaantulosta. Schauerin hammond ja Clutchin raskas rämeikköblues nivoutuvat täydellisesti toisiinsa.

Urkugrooven myötä Clutchin bluesrokki ei muutu venkoiluksi, vaan biisit ja koko albumi hengittävät vapaasti eteenpäin vyöryessään. Sisäkansitaiteessa luodun dystooppisen tunnelman kruunaa Neal Fallonin välitöntä uhkaa huokuva saarna. Ribonucleic acid freak out, the power of prayer. Long halls of science and all the lunatics committed there. Robot Lords of Tokyo, SMILE TASTE KITTENS!

Robot Hive/Exodus -levyn päättävät kaksi blues-koveria, Mississippi Fred McDowell'in Gravel Road Blues ja Howlin' Wolf'in Who's Been Talking. Aika usein albumin päättävä koveri ei sulaudu täydellisesti levyyn. Robot Hive/Exodus'in kohdalla kumpikin sopii paikalleen täydellisesti. Kuten sopii albumin a-puolelle perseitä potkimaan sijoitettu Burning Beard.

Clutch has been my favorite band for a while now. I only got three of the band's ten long plays on my shelf (a few months ago I was spinning Strange Cousins from the West) but they have served me well. For the rest I have to use a digital substitutes. Of these three albums I've been lately spinning ten years old Robot Hive/Exodus

Robot Hive/Exodus starts intensely, like a Clutch album should. But after a-side it grows more mellow and soon the increasing funk blast heavy beards into Afro. Clutch forges silky smooth grooves with a sledgehammer. This unique blend is achieved by combining Mick Schauer's hammond with Clutch's heavy swamp blues.

Fortunately the Schauer's organ groove doesn't turn Clutch's rock into squirming. All the songs and actually the whole record breaths freely as it rolls ahead. The dystopian atmosphere that is depicted in the album art is heightened by Neil Fallon's sermon that radiates imminent danger. Ribonucleic acid freak out, the power of prayer. Long halls of science and all the lunatics committed there. Robot Lords of Tokyo, SMILE TASTE KITTENS!

Robot Hive/Exodus ends with two blues covers, Mississippi Fred McDowell's Gravel Road Blues and Howlin' Wolf's Who's Been Talking. Pretty often covers that end a record don't really blend with the rest of the album. On Robot Hive/Exodus both songs fit perfectly. As does every song on this magnificent record.

Orange Goblin - Frequencies from Planet Ten

Kalenterin mukaan levylautaselle on syytä laittaa kesäistä musiikkia, joten olen kaivanut hyllystä brittibändi Orange Goblinin ensimmäisen kokopitkän houkuttelemaan auringon esiin. Jo albumin kansitaiteesta voi päätellä, että Frequencies from Planet Ten on täynnä galaktista psykedeliaa ja Tolkien-doomia.

Vuonna 1997 ilmestynyt Frequencies from Planet Ten sai ensimmäisen vinyylipainoksensa vasta muutama vuosi sitten, kun Rise Above Records päätti julkaista jo levymerkin jättäneen bändin vanhat levyt uudessa muodossa. Vinyylipainokset tehtiin houkuttelevimmiksi (ja kalliimmiksi) bonarilevyillä. Frequencies from Planet Tenin mukana tulee seiskatuumainen, jolta löytyy Orange Goblinia edeltäneen Our Haunted Kingdomin aihiot albumin kahdesta biisistä. Aika harvoin näitä lättyjä tulee pyöriteltyä, mutta joku näistä kai tykkää.

Uusintapainoksen mukana tulevalla lehdykällä bändin jäsenet muistelevat lyhyesti ensimmäisen levyn nauhoituksia. Suhtautuminen esikoisalbumiin on melko vaatimatonta. Lähinnä kaverit pitävät sitä kokemattoman bändin hyvänä aloituksena. Tosin bändin nykyisessä tuotannossa stonergroove on vaihtunut jyräävään hevimetalliin ja sitä vasten peilattuna kaaottisuuden kanssa flirttaileva Frequencies from Planet Ten varmasti kuulostaakin viattomalta jammailulta. Allekirjoittaneeseen tämä kuitenkin uppoaa huomattavasti paremmin kuin bändin uuden vuosituhannen tuotanto.

Frequencies from Planet Teniin ja sitä seuranneeseen Time Travelling Blues -levyyn kannattaa ehdottomasti tutustua, jos brittipubilta tuoksuva stoner-riffittely kiinnostaa lainkaan. Nyt siihen on hyvä hetki. Orange Goblinin raskaasti huojuva groove sopii mainiosti vielä hieman koleilla kesälaitumilla kirmailuun.

According to my calendar it's time to play some summery tunes so I've been spinning Orange Goblin's debut album, Frequencies from Planet Ten. This record full of galactic psychedelia mixed with Tolkien doom should lure the sun out. You can tell that just by looking at the album artwork.

Frequencies from Planet Ten was originally released in 1997 but got its first vinyl pressing only a few years ago when Rise Above Records decided to released Orange Goblin's first two albums on wax. The new releases were made more alluring (and expensive) by adding a bonus disc in the bundle. On Frequencies from Planet Ten it's a 7" that contains demo versions of Aquatic Fanatic and Saruman's Wish by Our Haunted Kingdom, the proto-Orange Goblin. I rarely spin these bonus records, but I guess some people like them.

The vinyl press comes with a leaflet on which the band members reminisce the recording sessions of their debut album. They are pretty humble about it. They see Frequencies from Planet Ten more like a good start for an inexperienced band than a great record that it is. Nowadays Orange Goblin's sound has shifted from stoner grooves to rolling heavy metal so comparing to that Frequencies from Planet Ten's chaotic jamming might sound innocent and laid-back. But I prefer that over the band's newer stuff.

If wobbling british stoner grooves are your thing I recommend listening Frequencies from Planet Ten and also Orange Goblin's second album Time Travelling Blues. Keeps your head nodding while you're frolicing in the meadow.

Greenleaf - Trails & Passes

On äänilevyjä, joita voi pyörittää levylautasella yhtä soittoa lähes loputtomasti. Ruotsalaisen Greenleafin viime vuonna julkaisema Trails & Passes on yksi näistä albumeista, joiden a- ja b-puolet käyvät myös c-, d-, e- ja f-puolista. Hyvä ominaisuus, joka nousee arvoon esimerkiksi autiolla saarella. Greenleafin viides albumi kuuluu ehdottomasti viime vuoden parhaimpien levyjen top-3:een.

Stoner-bändi Dozerin kitaristin Tommi Holapan sivuprojektina alkaneen Greenleafin riveissä on viidentoista vuoden aikana soittanut tusinan verran muusikoita. Mukana on ollut muusikoita Dozerista, Lowriderista, Demon Cleanerista ja Truckfightersista. Ainoastaan Holappa ja basisti Bengt Bäcke ovat pysyneet mukana alusta asti. Trails & Passes -albumin myötä sivuprojektista on kuitenkin muodostumassa täysin omaehtoinen bändi. Holapan Dozer on ollut käytännössä telakalla yli viisi vuotta, eikä Greenleaf tunnu olevan sivuprojekti yhdellekään nykyisistä jäsenistä.

Trails & Passes on rock'n'roll -sekoitus tutuista aineksista. Siinä on skandinaavista stonerrockia, modernia psykedeliaa, 70-luvun raskasta rockia ja bluesin värittämää tunnelmaa. Soitto on todella tiukkaa, etenkin Holapan ja Bäcken välillä. Uuden laulajan Arvid Jonssonin skidisti nasaali ääni sopii erittäin hyvin keitokseen. Greenleafin edelliseen Nest of Vipers -albumiin (2012) verrattuna Trails & Passes on tyyni. Soittajavaihdosten myötä rujous ja raakuus on kypsynyt tiiviiksi ja tyylikkääksi stonerrockiksi. Jos All Them Witches miellyttää, Greenleaf toimii varmasti.

Nyt kun Greenleaf on noussut sivuprojektista päätyöksi, tätä herkkua on luvassa lisää niin levyillä kuin lavoilla. Yhtye purkittaa paraikaa seuraavaa albumiaan, joka tulee ulos itävaltalaisen Napalm Recordsin kauttan. Muutaman viikon päästä bändi lähtee kiertämään Eurooppaa ja syksyllä Greenleaf vetää kolme keikkaa Suomessa. Ovat muuten aika varmasti kovia keikkoja.



In the known universe there are records that a man can play on repeat almost indefinitely. Greenleaf's Trails & Passes is one of those records. According to quantum physics Greenleaf's fifth album has infinite number of sides. It's a good record to have. Easily in the top-3 of last year's albums.

Greenleaf started as a side project but after fifteen years and dozen different musicians it seems to be evolving into the highest form of bandhood. Only Dozer-guitarist Tommi Holappa and bassist Bengt Bäcke have stayed the whole ride. There have been players from Dozer, Lowrider, Demon Cleaner and Truckfighters. Now Greenleaf is Holappa, Bäcke, drummer Sebastian Olsson and singer Arvid Jonsson. Oh yeah, it's a Swedish thing.

Trails & Passes is a unique blend of familiar ingredients. It has Scandinavian stoner rock, modern psychedelia, 70's hard rock and a feeling of blues. Greenleaf plays tight rock'n'roll and Jonsson's gently nasal voice fits perfectly on the soundscape. The going isn't as rough as on the previous album, Nest of Vipers (2012).

Greenleaf hits the roads of Europe in a few weeks. They are also recording their next album which will be released on Napalm Records. And in autumn Greenleaf will play three shows in Finland. This is the perk of being situated next to Sweden.

Warp Transmission - Accidents and Madness 7"

Brooklynilainen psykerock-pumppu NAAM kävi viime syksynä Helsingissä, mutta jo nyt unohtuneesta syystä en itse ollut tuolloin paikalla. Flaijerista jäi kuitenkin mieleen lämppäribändin nimi, Warp Transmission. Internetissä tekemieni tutkimusten perusteella kyseessä on raskasta avaruusrockia soittava viisihenkinen bändi Tampereelta.

Warp Transmission on julkaissut vasta yhden äänitteen, Accidents and Madness -seikan. Viime vuonna ilmestynyt kahden biisin seiska on erittäin väkevä sisääntulo. Se on tuulessa huojuvaa auringon kuivattamaa psykerockia, joka tuo mieleen vanhojen kaitafilmien kahisevan kuvan. 

A-puolen Freak Accident on kruisailua autiomaassa, kun taas b-puolen Confusion on konepellin päällä makailua ja tähtitaivaan tuijottelua. Warp Transmissionilla on omalaatuinen sähköisesti värisevä soundi, joka purkautuu välillä groovesta vain palatakseen uomaansa. Suoraviivainen rullailu pirstoutuu häröksi jammailuksi ja huuhtoutuu kosmokseen.

Olen yrittänyt keksiä jotain, jolla sitoa Warp Transmission tamperelaiseen rock-kaanoniin, mutta korvani eivät havaitse selkeää yhtymäkohtaa. Oikeastaan Accidents and Madness 7" on lähempänä Etelä-Kalifornian autiomaita kuin Pirkanmaan havumetsiä. Warp Transmission voisi hyvin purkittaa ensimmäisen kokopitkänsä Rancho de la Lunassa.

Brooklyn-based psych rockers NAAM played a gig in Helsinki last autumn but for reasons that have already escaped my mind I wasn't there. But the name of the support band stuck in my mind from the flyer. Warp Transmission. My internet investigations have revealed that the band in question is a heavy space rocking quintet from Tampere.

Warp Transmission has so far released one record, Accidents and Madness 7" (2014). It's a really strong introduction. It's wobbling sunburnt psychedelic rock that brings in mind the grainy image of Cine film. Warp Transmission's sound pulsates electronically and occasionally bursts out of the groove only to return there.

Freak Accident on a-side rolls head-on like it's punching a hole in the desert scenery and cruising through it to the other side. There, on the b-side, the Confusion sets in. It's like laying on the warm hood and gazing into the stars. It's a ride.

Warp Transmission doesn't remind me of anything from Tampere's rock scene. The band feels more barren desert than green forest. Their debut album should be recorded in Rancho de la Luna.

Clutch - Strange Cousins from the West

Viime lauantaina vietetyn Record Store Dayn ainoa allekirjoittanutta kiinnostanut julkaisu oli vinyylipainos amerikkalaisen rämeikköstonerin kuninkaan Clutchin From Beale Street To Oblivion -albumista. RSD:n hengessä painos oli rajattu tuhanteen kappaleeseen, joista muutama saapui Suomeen. Koska en ole niin keräilijä, että jaksaisin herätä lauantaiaamuna levykauppaan, levyt päätyivät joidenkin toisten levyhyllyihin.

Onneksi omasta levyhyllystäni löytyy muutama Clutch-albumi, joten täydessä hiljaisuudessa ei tappiota tarvitse surra. Heti From Beale Street To Oblivionin (2007) jälkeen Clutch-katalogista löytyy Strange Cousins from the West (2009), joka on edeltäjäänsä verrattuna suoraviivaisempi ja äkäisempi. Juuri sopivaa mökää helpottamaan FBSTO:n kokoisen aukon aiheuttamaa harmitusta.

Strange Cousins from the West on tavallaan Clutchin paluu juurille, raskaasti groovaavaan öljyiseen bluesiin. Ei kiertoteitä tai poskisuudelmia. Selkein syy paluuseen on urkuri Mick Schauerin poistuminen yhtyeen riveistä. Jos parilla albumilla urkuja vinguttanutta Schaueria ei lasketa, Clutch on soittanut samalla kokoonpanolla kohta neljännesvuosisadan ajan. Levy levyltä yhtyeen soitto on kehittynyt saumattomammaksi.

Strange Cousins from the West on Clutchin yhdeksäs studioalbumi ja ensimmäinen sellainen yhtyeen Weathermaker-levymerkillä. Nyt vaan odotellaan, että Weathermaker painaa FBSTO:n mustalle vinyylille, jonka voi hakea levykaupasta ilman aikaista herätystä ja jonottamista.

Last Saturday was a Record Store Day. The only release that sparked my interest was vinyl pressing of swamp stoner monster Clutch's From Beale Street To Oblivion. In the spirit of RSD the pressing was limited to a thousand copies and of those only a handful made it to Finland. Yes, I collect records but I'm not going to wake up early on a Saturday morning just so I can go shopping for records. Those few copies ended up on someone else's shelves.

Fortunately I already got few Clutch albums in my collection, so I'll survive. Straight after From Beale Street To Oblivion Clutch (2007) released Strange Cousins from the West (2009) which is more straightforward and ill-tempered than it's predecessor. It's perfect noise to help me cope with my lost.

On Strange Cousins from the West Clutch digs deeper into its heavy grooving gritty blues roots. There's no roundabouts or kisses on the cheeks. The biggest reason for this change is organist Mick Schauer's department from the band. If you don't count Schauer, who played on two albums, Clutch has been rocking with the same crew almost quarter of century. Record by record they are getting tighter and more seamless. By now it's pretty tight.

Strange Cousins from the West is the ninth Clutch album and the first they released on their own label Weathermaker. Now we just have to wait that they release FBSTO on black vinyl that you can pick up from your local record shop without early wake-up and waiting in a queue.

earthlings? - earthlings?

Joshua Treen autiomaassa Kaliforniassa sijaitsee aavikkorockin pääkallopaikka, Rancho De La Luna. Tuulen ja hiekan hioma studio, jossa pitkälti luotiin aavikkosoundin 90-luvulla. Fred Draken ja Dave Catchingin vuonna 1993 perustamassa Rancho De La Lunassa on nauhoitettu muun muassa Josh Hommen aavikkosessiot, jotka kokosivat kirjavan joukon artisteja musisoimaan yhdessä autiomaahan.

Kelanauhat olivat pyörineet vuoden verran Rancho De La Lunassa, kun Drake ja Catching perustivat yhdessä hc-punkkari Pete Stahlin kanssa earthlings? -bändi kanavoidakseen musiikillisia viestejään maailmalle. Ensimmäiset viestit kuultiin Desert Sessions 3 & 4:llä.

Earthlings? jatkoi aavikkosessioiden hengessä vuonna 1998 julkaistulla ensimmäisellä kokopitkällään, jolle päätyi vierailemaan muun muassa Dave Grohl, Kyuss-basisti Scott Reeder ja tietenkin Josh Homme.  Earthlings? ei kuitenkaan ole mitään fuzz-rymistelyä, vaan enemmänkin juuri sellaista avaruusrockia, jota tehdään kalifornialaisen autiomaan taivaan alla. Se on krautrock-vaikutteista unenomaista desert rockia, jossa kuuluu tuhansien satelliittien kohina ja piipitys. Ehkä Velvet Underground olisi saanut jotain tämänkaltaista aikaan, jos New York olisi vaihtunut autiomaahan.

Earthlings? ja Rancho De La Luna menettivät Fred Draken keuhkosyövälle vuonna 2002. Tätä ennen bändi ehti julkaista toisen albuminsa, Human Beans (2000). Draken kuoleman jälkeen earthlings? on julkaissut muutamia EP:itä ja sinkkuja.

Oma earthlings? -levyni on viime aikoina useista stoner-albumeista uusintapainoksia julkaisseen Cobrasiden uusintapainos. Tuplalevyltä löytyy bonarina bändin Desert Sessions -biisit ja kolme muuta biisiä. earthlings? on täydellinen levy päiviin, jolloin aurinko alkaa vihdoinkin lämmittää täällä pohjoisessakin.

The birth place of the desert sound is located in Joshua Tree, California. There in the desert stands a recording studio called Rancho De La Luna founded by Fred Drake and Dave Catching in 1993. It's been the home of Josh Homme's Desert Sessions and Foo Fighters chose it to be one of the studios they visited on Sonic Highways. You could call it the epicentre of desert scene.

If you have your own recording studio you might as well have your own band. A year after Luna's birth Drake and Catching formed earthlings? with punk rocker Pete Stahl. Their first songs appeared on Desert Sessions 3 & 4. On their debut album earthlings? (1998) the band continued in the spirit of Desert Sessions and invited friends to join them in the studio. Friends like Dave Grohl, Scott Reeder and Josh Homme.

Eathlings? isn't about heavy fuzz and guitar walls. It's more about the tempo of the desert and the sky below. It's dreamy desert space rock with krautrock vibes. You can hear the peeps from the thousands of satellites that drifts over you while you're laying on the cooling surface of the Earth. Maybe Velvet Underground would have done something like this if they would have left New York and moved out into the desert.

Earthlings? released a second album Human Beans in 2000. Sadly two years later Drake passed away. The band has continued though and they've released a few singles and EP's after Drake's death.

My copy of earthlings? is a repress by Cobraside that has re-released quite many stoner albums in the past few years. The repress is a double album with a few bonus songs, including the Desert Sessions' songs. Earthlings? is a perfect album for these days when you can finally feel the sun up here north.

Egypt - Egypt EP

Pohjoisdakotalainen Egypt teki heti ensimmäisellä demollaan väkevän vaikutuksen stoner-piireihin viime vuosikymmenen loppupuolella. Eikä ihme. Vuonna 2005 julkaistu neljän biisin demo-EP nappaa otteeseensa ensimmäisistä tahdeista lähtien. Se on monipuolinen levy doompainotteista stonerrockia, josta löytyy pakollisen Black Sabbathin lisäksi miehekäs kourallinen Dire Straitsia.

Heti avausraita Valley of the Kings paljastaa bändin omalaatuisen otteen. Klassinen kitarasoundi saa vastapainoksi bassosoundin, joka tuo mieleen munniharpun. Aika harvoin yhtään mistään tulee mieleen munniharppu. A-puolen toinen biisi Queen of All Time (Red Giant) on perinteisempää doomrockia, selkeällä Sleep-vaikutteella. B-puolen avaava Dirty Witch puolestaan funkkaa kuin Grand Funk Railroad parhaina päivinään. EP:n päättää leijaillen alkava Touch Ground, jonka bändi runttaa väkisin kiertoradalle.

Egypt EP sai vinyylipainoksen vuonna 2007, mutta bändi oli jo sitä ennen ehtinyt mennä hajoamaan. Yhtyeen musiikki kuitenkin jatkoi leviämistään, ja ehkä tästä syystä bändi päätti vuonna 2010 palata kehään uuden kitaristin voimin. Ensimmäinen kokopitkä, Become the Sun, ilmestyi pari vuotta sitten ja lisää on luvassa vielä tämän kevään aikana.

Egypt EP:n ensimmäinen vinyylipainos on aikapäiviä sitten myyty loppuun, mutta tsekkiläinen Doomentia Records julkaisi levystä uusintapainoksen viime vuonna. EP on saatavilla neljänä eri värivaihtoehtona, joista jokaista on painettu 125 kappaletta. Suosittelen mitä pikimmiten hankkimaan oman kappaleen, koska nämäkin loppuvat kauppojen hyllyiltä pian.



When Egypt's debut EP got it's vinyl release in 2007 the band had already split up. The North Dakota rockers released four songs and called it quits. But those are great songs that immediately grabs your attention. Egypt EP is a mix of doomy stoner rock and sounds from the early years of hard rock. There's a glimpse of Black Sabbath but also Dire Straits.

Fortunately Egypt decided get back together with new guitarist in 2010. They released their debut album, Become the Sun, in 2013 and there should be more to come this spring.

Egypt EP's first pressing has been sold out for many years so it was nice news when Czech Doomentia Records made repress of the record last year. The second pressing wasn't huge - 4 colors, 125 each - so don't wait if you want to add this record to your collection.

Electric Wizard - Legalise Drugs & Murder

Eduskuntavaalien alla on hyvä kuunnella hieman kantaa ottavaa musiikkia. Levyhyllyni ehkä väkevimmän lainsäädännöllisen kannanoton esittää stoner doomin uranuurtaja Electric Wizard. Lähes tarkalleen kolme vuotta sitten julkaistu Legalise Drugs & Murder -seiska on dänkkiä riffittelyä, joka saa jumiutuneimmatkin pajaripäät nyökkäilemään. Eikä haittaa, vaikka nimikkobiisin riffi on kierrätetty kahdeksan vuoden takaisesta The Chosen Few -biisistä.

Yli 20 vuotta metallista doomia takonut Electric Wizard on vasta myöhemmällä tuotannollaan saanut otteen allekirjoittaneesta. Doom-klassikoiksi nousseet Come My Fanatics... (1997) ja Dopethrone (2000) ovat hieman liian tukahduttavia makuuni. Sen sijaan vuonna 2007 julkaistun kuudennen pitkäsoiton, Witchcult Today, jälkeinen materiaali on sopinut paremmin mieltymyksiini.

Legalise Drugs & Murder esittelee kahdella biisillään omasta mielestäni juuri Electric Wizardin parhaat puolet. On uhkaavasti jyrisevää stoner doomia, joka junnaamisesta huolimatta vyöryy eteenpäin. B-puolen Murder & Madness on puolestaan hämyiseen okkultismiin verhoiltu psykedeelinen välisoitto, jonka tarkoituksena on riivata kuulija. Tämä on kansiaan myöten kunnianosoitus doomin kuninkaille.

Electric Wizardin soittajat ovat vaihtuneet päävelhon Jus Osbornin ympärillä melko tiuhaan, ainoastaan vaimo Liz Buckingham on pysynyt kokoonpanossa useamman vuoden. Osittain muutokset bändin soundissa varmasti johtuvat tästä. Jos EW:n klassikkoalbumit eivät ole kolahtaneet, kannattaa kokeilla lähestymistä uudemman tuotannon suunnasta. Kyllä minäkin vielä joskus Dopethronen tajuan kokonaan.

In advance of Finland's general election it's good to listen to music that makes a stand. The most powerful legislative comment from my record collection comes from a stoner doom pioneer Electric Wizard. Legalise Drugs & Murder EP is perfect music for choosing the right candidate. It puts your priorities in order. It doesn't even matter that the signature song recycles riff from their old song The Chosen Few.

Electric Wizard has pound out it's doom metal for over 20 years now. They've created doom classics like Come My Fanatics... (1997) and Dopethrone (2000) which are little bit too suffocating for my taste. I like more of the band's new stuff. Pretty much everything since their sixth album, Witchcraft Today (2007).

About three years ago released Legalise Drugs & Murder presents the best sides of Electric Wizard, at least for me. It's sinister stoner doom that just rumbles over you. Murder & Madness on the b-side is a psychedelic interlude that tries to possess the listener. What it lacks in heaviness it makes up in atmosphere.

There have been quite many changes in the band's line-up so if Electric Wizard's magna opera haven't pleased you I recommend trying a different approach. Start from this EP and proceed from there towards Witchcraft Today. And there beyond.

Café Flesh - Lions Will No Longer Be Kings

Pertti Kurikan Nimipäivien UMK-voiton kunniaksi olen tällä viikolla pyörittänyt levylautasella niitä muutamia punkrock-levyjä, joita hyllystäni löytyy. Yksi näistä levyistä on ranskalaisen Café Fleshin Lions Will No Longer Be Kings -albumi parin vuoden takaa. Kolme kokopitkää julkaissut Café Flesh sijoittuu tarkemmin sanottuna johonkin punkin ja noisen välimaastoon, The Jesus Lizardin jalanjäljille. Se on energistä rämistelyä ja vääntelehtimistä.

Kasariscifipornoleffasta nimensä ottaneen bändin kaksi viimeisintä albumia päätyivät levyhyllyyni erään Ranskasta tehdyn levytilauksen yhteydessä. Pääartikkelien ollessa jo ostoskorissa selailin levylafkan katalogia löytääkseni muutaman levyn kuolettamaan postimaksuja. Vastaan tuli Café Flesh. Pikaisella kuuntelulla mieleen tuli Mclusky saksofonilla (!) vahvistettuna. Pakettiin vaan.

Lions Will No Longer Be Kingsin kaltaiset levyt tekevät kokoelmista hieman mielenkiintoisempia. Aina silloin tällöin on mukava kaivaa hyllystä se "tätä bändiä te ette muuten tiedä" -levy ja laajentaa muutaman raidan verran ystävien musiikkimaailmaa.



After Pertti Kurikan Nimipäivät won the ticket to this year's Eurovision Song Contest I've been spinning the few punk rock records that I own. One of these records is Café Flesh's Lions Will No Longer Be Kings from a few years back. This is a French band that wanders somewhere between punk and noise music. They've listened their Jesus Lizard records, that's for sure.

Café Flesh took it's name from "a 1982 post-apocalyptic cult pornographic science fiction film" as Wikipedia describes it. I found out about the band when I was browsing one online store's selection to find a few records to amortize the postage cost. When I heard the sound that reminded me of Mclusky and was boosted with saxophone (!) I knew I had found the needed records.

Lions Will No Longer Be Kings is an album that makes a record collection a little more interesting. Every now and then it's fun to dig out a record from a band "that you haven't heard of" and expand your friends' musicscape with a few tracks.

3rd Trip & Craneium - Splitti 12"

Aina ABBAsta lähtien Suomessa on kateellisina kuunneltu Ruotsin musiikkimenestystä maailmalla. Perämeren vastarannalta raikui The Final Countdown, kun täällä vielä pyöriteltiin vanhoja Hanoi-levyjä maskarat poskilla. Sitten tuli Roxettea, the Cardigansia, Eagle-Eye Cherrya, Hellacoptersia, the Hivesia... Ja siinä samalla ne ehtivät tuottaa hyllytolkulla sitä helvetin dancea. Olihan meillä vuosituhannen viimeisillä hetkillä Bomfuck MC's ja Sandström [sic] sekä HIM, mutta aika kapeaksi meidän maailmanvalloitus jäi, piiskatukkaheviä lukuunottamatta.

Hieman samankaltainen tilanne on ollut stoner rockin suhteen. Aavikkorockin ystävät ympäri maailmaa tietävät Truckfightersin, Dozerin, Greenleafin tai Graveyardin. Meillä on Small Stonelle levyttänyt Mangoo ja jos genre rajoja venytetään, Circle. Mutta aistin, että tilanne tulee muuttumaan.

Vajaa vuosi sitten helsinkiläinen 3rd Trip ja turkulainen Craneium julkaisivat kahden biisin splittivinyylin, joka antaa viitteitä siitä, että Suomen asema aavikolla väkevöityy. Kumpikin bändi on lyhyen uransa aikana julkaissut muutamia demoja, jotka ennustavat aivan toisenlaista hiekkamyrskyä.

A-puolella porisee 3rd Tripin Bubbles, jonka dekadentti kitarasoundi on yksi siisteimpiä juttuja, joita olen vähään aikaan kuullut. Bubbles on psykedeelinen avaruusmatka, jonka leijumiseen satunnaiset meteorisuihkut antavat lisäkierrettä. Laulaja-basisti Jouni Leppikankaan laulu on jotain Fu Manchun Scott Hillin ja henkeä haukkovan Väinämöisen väliltä. Allekirjoittaneella meni kotvanen tottua vokaalisoundeihin, mutta totuin.

Craneiumin puolella painovoima saa otteen astraalimatkaajasta ja avaruuspöly vaihtuu autiomaan tomuun. Avaruuspolttoaineen sijaan dieselin katkuinen The Gnome on kääntöpuolta raskaampi ja melankolisempi rykäisy. Jumituksen sijaan Craneium laittaa perseellepotkimisvaihteen silmään, mikä on hyvää vastapainoa a-puolen leijailuille.

Pitkäsoittoja odotellessa suosittelen hakemaan Bubbles/The Gnome -splitin omaan levyhyllyyn vielä kun niitä saa.

Ever since ABBA sang about Waterloo Finns have enviously listened to Sweden's success in music business. You could hear The Final Countdown from the opposite shore while we were still spinning old Hanoi Rocks albums with mascara running down our cheeks. Then they had Roxette, the Cardigans, Eagle-Eye Cherry, Hellacopters, the Hives... And at the same time they produced shitloads of that dance music. Sure we had Bomfunk MC's and Sandstorm and HIM at the end of the century, but it really wasn't full-blown world conquest.

The situation is a little bit same with stoner rock bands. Friends of heavy fuzz around the world know bands like Truckfighters, Dozer, Greenleaf or Graveyard. They might have heard of Mangoo that had an album released by Small Stone and if we stretch genre boundaries we can add Circle to our list. That's about it. But I feel there is going to be a change.

Last year two crisp stoner bands released a two song split vinyl which forecasts totally different kind of a sandstorm from Finland. 3rd Trip from Helsinki and Craneium from Turku serve us a diverse dose of fuzz that makes you nod approvingly. Both bands have released few demo tapes before this joint effort but I recommend you to start here.

A side is for 3rd Trip's Bubbles which has a eerily decadent guitar sound that shoots you straight to the dark emptiness. You just float through the space like a bubble. There are meteor showers but that just makes it all the more fun.

On Craneium's side the gravity takes hold and cosmic dust turns into earthy ash. The Gnome is heavier and more melancholic than the flip-side. It rumbles along the desert highway. It's a gnome that has come to chew bubblegum and kick ass. And he's all out of bubblegum.

Whores. - Ruiner

Silloin tällöin levykauppojen laareja selaillessa vastaan tulee levyjä, joihin ei koskaan uskonut törmäävänsä luonnossa, kivijalkaliikkeessä. Usein hieman tuntemattomampien bändien levyjen pieniin painoksiin pääsee käsiksi ainoastaan käymällä keikoilla tai tilaamalla levyt netistä. Jenkkibändien kohdalla kumpikin vaihtoehto muodostuu helposti kalliiksi.

Allekirjoittaneen huuli muotoutuikin pyöreäksi, kun Kampin Äxässä käteeni osui atlantalaisen melurock-bändin Whoresin esikois-ep Ruiner. Kyseessä toki oli toinen painos vuonna 2011 julkaistusta levystä, mutta Whoresin levyjä tuskin liikkuu kovinkaan montaa vanhalla mantereella painoksesta riippumatta. Ainakin discogsissa kaikki myynnissä olevat kopiot sijaitsevat Pohjois-Amerikassa.

Whores tarjoaa helpon reitin lähestyä noise rockin maailmaan, joka muutamaa Melvins-reissua lukuunottamatta on jäänyt allekirjoittaneelle melko tuntemattomaksi maastoksi. Whoresin ruvelle raastavat riffit ja sohjoiset bassot kuulostavat kotoisilta samalla, kun alkukantaisesti ryöppyävä uho kertoo, että aivan omassa korttelissa ei enää olla. Pieni punkkari on hyvä löytyä sisältä, jos aikoo laskea neulan uralle.

Now and then when you're digging crates at your local record shop you stumble on a record that you never thought to see in the wild. Quite often the only way to get your hands on a record from a unknown band is to go to a gig or order the record via internet. And when you live in Finland either one of these options can get quite expensive.

So I was quite surprised when I found Whores' debut ep Ruiner in a bin at my local record store. Of course it was the second pressing of the 2011 release but even so I don't think there are many copies of the band's records circling around the Old Continent. At least every copy on sale on discogs is from North America.

Whores offers an easy path to noise rock which isn't that familiar to me. I've listen to my share of Melvins but that's pretty much it. But Whores has these harrowing riffs and muddy bass sounds that makes me feel cozy. Of course the primitive bluster tells you that we're not in Kansas anymore. So it's recommended to have a little punk rocker inside you when you drop the needle on the groove.

Eagles of Death Metal - Peace, Love & Death Metal

Olen palannut matkoiltani levyhyllyni ääreen. Aikaeron ja ulko-oven takana odottavan loskaisen arjen vuoksi olen kaivanut levylautaselle jotain helposti sulateltavaa, kevyttä, hauskaa. Heti QOTSA-levyjen vierestä hyllystä löytyy pari kalifornialaisen ränttätänttä-duon Eagles of Death Metalin albumia. Vähän twistiä kaduilla liukasteluun.

Jesse Hughesin ja Josh Hommen Eagles of Death Metal levitti siipensä ensi kerran Desert Sessions IV:llä 90-luvun loppupuolella. Uudelle vuosituhannelle tultaessa Hommella oli kädet täynnä duunia Queens of the Stone Agen kanssa, joten EoDM:n debyyttialbumia jouduttiin odottaa aina vuoteen 2004 asti.

Peace, Love & Death Metalin laittaminen levylautasella on sama kuin avaisi oven autotalliin, jossa bändi vetää kenraaliharjoituksia illan keikkaa varten. Reilut 40 minuuttia kestävällä rykäisyllä naureskellaan, otetaan biisien aloituksia uusiksi ja soitetaan räkäisellä tavalla naivia rockia. Naisia vongataan ja sormia haistellaan. Musiikissa voi maistaa Los Angelesin katkun ja autiomaan hiekan.

J Devil Hugena esiintyvä Hughes on EoDM:n päähefe viiksineen, viittoineen ja falsettilauluineen. Hommen (alias Baby Duck, alias Carlo Von Sexron) osana on naputtaa riisuttua rytmiä rumpujen takana. Tämä varmasti tuntuu rentouttavalta QOTSA:n ja muiden projektien keulilla kiikkumisen vastapainona. Homme onkin sanonut, että EoDM ei ole hänelle sivuprojekti, vaan hän soittaa kahdessa bändissä. Tosin keikoilla Hommea ei nähdä rummuissa.

Joka tapauksessa tältä Hommen toiselta bändiltä on ilmeisesti lähiaikoina tulossa neljäs albumi. EoDM:n soundi on vankistunut levy levyltä, joten on mielenkiintoista kuulla, miten korkealla kotkat nykyään lentävät.

I've returned from my journey. To soothe the jetlag and grey winter depression I've been listening to Eagles of Death Metal. It's perfect music for these days when your brain isn't in full cooperation mode and you don't really care about that.

Jesse Hughes and Josh Homme are the eagles and they serve some easy-going garage blues rock with a smirk. Hughes (alias J Devil Huge) with his moustache, cape and falsetto voice is the main hefe of the band. Homme's (alias Baby Duck, alias Carlo Von Sexron) job is to keep steady beat behind the drum kit. I guess that's a nice change for him.

Eagles of Death Metal spread their wings first time on Desert Sessions IV in the late 90's. The debut album Peace, Love & Death Metal was released in 2004. Putting Peace, Love & Death Metal on is like opening a door to a garage where the band is going through dress rehearsal. There's laughter, second, third and fourth takes and snottily naive rock'n'roll. Just perfect music for zoning out.

Homme and Hughes have both suggested that the fourth EoDM-album is on its way. Record by record EoDM's sound has become more husky. It's interesting to hear how high are the eagles flying nowadays.

Seremonia - Seremonia

Pääradan varrelta tulee varsin varteenotettavaa vihtahousurockia. Sarjakuvataiteilija Ville Pirisen kaitsema Seremonia soittaa vanhan koulukunnan raskasta rockia, jossa psykedeelinen jumitus saa lisäkierrettä härmäläisestä okkultismista. Nyt vaelletaan vahvasti Black Sabbathin raivaamalla polulla.

Seremonian jytärock luo tunnelman, jossa kissan luita täynnä porisevat padat ja hautausmaalla henkien kanssa jubailu ovat täysin normaaleja juttuja. Noora Federleyn ikään kuin peilin takaa kantautuva laulu vahvistaa kalmaista fiilistä. Vähän erilaista kynttiläillallismusiikkia.

Seremonialla on pieni pilke silmäkulmassa. Se on kuitenkin musta, toivonsa heittänyt pilke. Hymynkare maailmanlopun huulilla. Mistään ironisesta hekottelusta ei ole kyse, vaan lyyrikoissa maalataan vuohen verellä kuva nykymaailmasta. Seremonia näyttää, että pieni salatieteily on aina paikallaan.

Olen päässyt näkemään Seremonian vain kerran livenä, pari vuotta sitten Korjaamon vaunusalissa lämppäämässä ruotsalaista Witchcraftia. Keikka oli hyvä ja bändi pystyi luomaan levyjen tunnelman myös livenä. Ainoa miinus oli meiningille naureskelleet espoolaisinsinöörit, jotka parkkeerasivat viereeni vaihtamaan kuulumisiaan. Nämä kaksi yritysiltarockaria saivat allekirjoittaneen heittämään mielessään pienen pyynnön Luciferille, mutta pimeyden ruhtinas ei vastannut. Turvauduin maallisiin keinoihin ja siirsin itseni alimiehitetyn ja -suoriutuvan baaritiskin kautta lähemmäs lavaa. Älkää ihmiset tulko keikoille jauhamaan paskaa.

Allekirjoittaneen levyhyllystä löytyy ainoastaan Seremonian vuonna 2012 julkaisema bändin nimeä kantava debyyttialbumi. Seuraavana vuonna julkaistu Ihminen on vielä hankinnassa. Seremonian maailmaan tutustuminen kannattaa aloittaa Seinäjoen helluntaiseurakunnan nuorisoryhmän vuonna 1986 julkaiseman c-kasetin inspiroimalla Rock 'n' rollin maailma -biisillä.

"Fuzz-laden guitar riffage, out-of-control drum grooves, spacey synthscapes, eerily beautiful female vocals and esoteric and apocalyptic lyrics sung in Finnish". That's how Seremonia describes its music. And that's how it goes.

Seremonia travels the path that Black Sabbath once cleared. They create an atmosphere where cauldrons full of cat bones and talking with the dead are plain normal things. This is music for a little bit different candlelight dinner.

All the lyrics of Seremonia's self-titled debut album are translated in English on the record sleeve, so you non-Finnish speaking people can get your occultic groove on without the language barrier. For example this is how Rock'n'rollin maailma (The World of rock'n'roll) goes:

Sabbath, purple and zeppelin
Pot, pills and cheap wine
Night after night you just hang on the streets
Already go sacked from your job

You throw away your confirmation cross
when occultism enters the picture
Your familiar world is left behind
as you lose your sanity

World of rock'n'roll
Intoxicants, crime and death
Churchyard or the lunatic asylum
as your last address

A ghost's head gives the orders
Your own will disappear
Your God is Satan
and there's no salvation in sight

You smear pentagrams on the walls
Lucifer wants a greater sacrifice
You promise your soul to Satan
and run under a truck while drunk

World of rock'n'roll!

Yep. This song was inspired by an old cassette tape about the dangers of rock music. The tape named World of rock'n'roll was made by a youth movement of the Pentecostal Church of Seinäjoki in 1986. So now you know.