Kaleidobolt - The Zenith Cracks

Kaleidobolt lävähti tutkalleni ensimmäisen kerran joulukuussa 2014, kun yhtye soitti Blues Pillsin lämppärinä Tavastialla. Tuolloin mieleen jäi tempoileva esitys, jonka rouheus vain korostui pääesiintyjän loppuun asti tyylitellyn keikan alettua. Täytyy myöntää, että pääosin Kaleidoboltin keikka meni olutta juoden parvella, joten kovin tarkkaa analyysia bändin suorituksesta en osaa antaa. Onneksi keikka on kuunteltavissa yhtyeen bandcamp-sivulla.

Viime syksynä törmäsin uudelleen helsinkiläiskolmikkoon Elmussa, kun he lämmittivät yleisöä toiselle ruotsalaisbändille, Greenleafille. Tällä kerralla bändin progressiivinen jytä sai otteen allekirjoittaneesta. Olin ehkä paremmin varautunut tulevaan.

Pari vuotta kasassa ollut Kaleidobolt ei ole aikaillut tuotteensa kanssa. Bändi julkaisi ensimmäisen kokopitkänsä viime vuoden lopulla ja toinen albumi, The Zenith Cracks, ilmestyi heinäkuussa. Mainio debyytti kärsi lievästä levottomuudesta, ja vapaasti hengittänyt levy sortui toisinaan junnaukseen. Toisella albumilla soundi on asteen kypsempää ja bändin progressiivinen psykedelia on muovautunut harmonisemmaksi. Ensimmäinen levy on enemmän Hawkwindia, toinen Black Sabbathia.

Tämä ei tarkoita, että The Zenith Cracks olisi riisuttu kosmisesta trippailusta. Kokonaisuus on vain edeltäjäänsä eheämpi. Se huokuu zenmaista raakuutta. Ehkä tähän vaikuttaa Ilari Larjoston osallisuus albumin äänityksessä ja miksauksessa. Vankilaelektroduo Jessestä tuttu Stiletti-Ana on aiemmin ollut mukana studiopuuhissa muun muassa Tombstonedin ja Death Hawksin levyillä.

The Zenith Cracks on omalaatuinen sekoitus tyylejä, joiden yhteensopivuus on todistettu useiden bändien toimesta. Albumi sisältää tyylikkäitä viittauksia Jimi Hendrixiin, häivähdyksiä Black Sabbathista, vapautuneisuutta jazzista, ja toisinaan Sampo Kurjen laulu tuo mieleen surumielisen Kurt Cobainin. Kaleidobolt on lyhyessä ajassa luonut selkeän oman tyylinsä. Asiaa auttaa, että jokainen soittaja hallitsee instrumenttinsa.

Kuten asiaan kuuluu, Kaleidobolt on keikkaillut ahkerasti. Kesällä bändi kiersi Keski-Eurooppaa iowalaisen psykepumpun Radio Moscow’n kanssa. Tulevia keikkoja ei valitettavasti näytä tällä hetkellä olevan tiedossa. Itse onnistuin näkemään yhtyeen kolmannen kerran kesällä, kun The Zenith Cracksin julkaisua juhlistettiin Siltasessa. Paikka ei aivan kivuttomasti taivu rockluolaksi, mutta ihan mukavasti sävelet vyöryivät ahtaassakin tilassa.

Lakipiste on murtunut.



Kaleidobolt first time appeared on my radar in December 2014 when the band played as a warm-up act for Blues Pills at Tavastia. I spent most of the gig drinking beer on the balcony so I can’t give you a really careful analysis of the performance but what I do remember is a bouncy hard-hitting show that was further emphasize by the stylized and clean-cut show by the main act. Luckily you can find the gig from Kaleidobolt’s bandcamp page.

Last autumn I bumped into Kaleidobolt again at Elmu where they were warming the crowd for another swedish band Greenleaf. This time Kaleidobolt’s progressive fuzz got a hold of yours truly. Maybe I was better prepared for it.

Helsinki-based Kaleidobolt hasn’t hesitated with its product. The trio released its first album about a year ago and the second one, The Zenith Cracks, came out this July. The excellent debut slightly suffered from restlessness. On the second album Kaleidobolt’s sound and song structures are more mature and the band’s progressive psychedelia is more harmonious. The first album is more Hawkwind, the second Black Sabbath.

This doesn’t mean that The Zenith Cracks would be totally stripped of cosmic tripping. It’s just a little more coherent. It radiates zen-like brutality. Maybe Ilari Larjosto who recorded and mixed the album has something to do with it. Also known as Stiletti-Ana of prison electro duo Jesse, Larjosto has previously been involved with bands like Tombstoned and Death Hawks. He might be pinch of slickness that makes everything go down smoothly.

The Zenith Cracks is a unique blend of styles that have been blended many times before by many different bands. The album includes references to Jimi Hendrix, shades of Black Sabbath, freedom from jazz, and at times Sampo Kurki’s voice reminds of Kurt Cobain’s melancholy. In a short period of time Kaleidobolt has created its own style. It helps that all three guys master their instruments.

Kaleidobolt has been playing shows quite extensively. In summer the band toured the Central Europe with Iowan psychedelic rock group Radio Moscow. There are no new dates announced but when they are you should go and see them.

The zenith is cracked.

Unida - Coping with the Urban Coyote

Autiomaalla on ääni ja se kuuluu John Garcialle. Ruosteinen, keskipäivän auringon korventama ääni, joka tekee kappaleesta kuin kappaleesta aavikkorockia. Ääni, joka lempeästi kertoo tulevista turpakäräjistä.

Pari vuotta sitten soolouransa vihdoin käynnistänyt Garcia oli Kyussin hajoamisen jälkeen mukana perustamassa useita yhtyeitä, joista useimmat jäivät varsin lyhytikäisiksi. Kyussin jälkeen hetken aikaa kärynneen Slo Burnin hälvettyä Garcia perusti kitaristi Arthur Seayn, rumpali Miguel Cancinon ja basisti Dave Dinsmoren kanssa Unidan.

Kun Slo Burnin katalogi jäi vinyyli-EP:seen ja CDr-albumiin, Unida ehti julkaista yhden splitti-EP:n, yhden kokopitkän ja nauhoittaa toisen valmiiksi, kunnes levy sopimusongelmien vuoksi hyllytettiin. For the Working Man (2001) on yhä ilman virallista julkaisua. Internetistä se kyllä löytyy, muun muassa nimellä El Coyote.

Slo Burniin verrattuna Unida on askel kohti perinteisempää raskasta rockia. Samalla sen musiikki vaikuttaa ainakin allekirjoittaneen korvaan edeltäjäänsä (kun tätä nyt käsiellään garcialähtöisesti) eheämmältä. Soundi on toki yhä tomuista, rytmi rullaavaa ja turhat kikkailut on riisuttu pois.

Coping with the Urban Coyote ilmestyi loppuvuodesta 1999. Queens of the Stone Agen ensimmäinen levy oli ilmestynyt edellisenä syksynä ja ilmeisesti Coping with the Urban Coyotelta löytyvä If Only Two on jonkinlainen vastaus Queens of the Stone Age -albumin If Only –kappaleeseen. Nokittelu Garcian ja Josh Hommen välillä oli alkanut.

Garcia ja Homme ovat muuten ainoat jäsenet, jotka pysyvät Kyussin riveissä koko sen olemassaolon ajan. Toistaiseksi parivaljakon viimeiseksi yhteiseksi biisiksi on jäänyt raita Nick Oliverin Mondo Generatorin parin vuoden takaiselta levyltä. Sekin ilmeisesti nauhoitettiin ennen Kyuss Lives -vääntöä. Vahvasti näyttää siltä, että herrojen yhteiset laulut on laulettu.

Ja vielä Kyussista puheenollen, Kyuss-basisti Scott Reeder hoiti bassottelut Unidan For the Working Man –albumilla. Olisi mielenkiintoista tietää, mistä johtuu stoner-yhtyeiden jatkuva tarve vaihtaa basistia. Se tuntuu olevan kaikista epävakain pesti aavikolla.

Unidan jälkeen Garcia keskittyi Hermano-yhtyeeseen. Kitaristi Arthur Seay ja rumpali Miguel Cancino perustivat Unidassakin bassoa soittaneen Eddie Plascencia kanssa House of Broken Promises –yhtyeen. Lauluhommat hoitaakseen ottanut Plascencia kuulostaa ihan köyhän miehen Garcialta, mikä kuvaa hyvin yhtyeen mielikuvituksellisuutta.

Viime vuosina Unida on osoittanut virkoamisen merkkejä. Ehkä niistä intoutuneena kalifornialainen Cobraside Distribution julkaisi Coping with the Urban Coyotesta uusintapainoksen vuonna 2014. Bonuksena painokseen lisättiin Lontoon Desertfestilla 2013 nauhoitettu keikka. Ihan pätevä lisä, vaikkakaan ei mitenkään pakollinen. Aika harvoin tulee kakkoslevy laitettua levylautaselle. Bassoa muuten tuolla keikalla soitti kitaristi Arthur Seayn sukulaispoika Owen Seay.

Desert has a voice and that voice belongs to John Garcia. That rusty, scorched by the midday sun voice makes any song desert rock any time of the day. At the same time it whispers ’everything is ok’ and ’I kick your ass’.

Garcia finally started his solo career few years ago. After Kyuss broke-up and before his solo career Garcia took part in many projects of which many were short-lived. First came Slo Burn that peaked and faded away in a year. After that Garcia formed Unida with guitarist Arthur Seay, drummer Miguel Cancino and bassist dave Dinsmore.

Slo Burn’s discography spans from one vinyl EP to an album burned to a CDr. Unida stepped up the game and released one split EP, one full-length album and recorder another. The second one never got an official release because of some legal problems. For the Working Man is available on the internet though. It goes by the name El Coyote.

Compared to Slo Burn Unida is a step towards more conventional hard rock. At the same time the music sounds a little bit more coherent. The sound is still dusty, the rhythm has a steady roll and there’s no cheap gimmicks.

Coping with the Urban Coyote was released at the end of 1999. Queens of the Stone Age’s first album had been released the previous fall and apparently the song If Only Two from Coping with the Urban Coyote is some kind of a response or rebuttal to Queens of the Stone Age’s If Only. First punches were thrown.

By the way Garcia and Homme are the only Kyuss members that were on-board the whole ride. At least for now the last joint project for these two is a song from Nick Oliver's Mondo Generator album few years back. And that probably was recorded before all that Kyuss Lives ruckus. It strongly looks like these guys have sang their songs.

And while we’re still on the subject of Kyuss, Scott Reeder played bass on Unida’s For the Working Man album. I really would like to know where all these stoner bands get the urge to change their bass player so frequently. It seems to be the least stable job in the desert.

After Unida Garcia focused on Hermano. Guitarist Arthur Seya and drummer Miguel Cancino formed a new group with a bassist Eddie Plascencia who also played for a while in Unida. Plascencia takes care of singing duties in House of Broken Promises, and I have to say that he sounds like a poor man’s Garcia. It pretty much sums up the band imaginativeness.

Unida has shown sings of revival in the past few years. Maybe that’s why Californian Cobraside Distribution reissued Coping with the Urban Coyote in 2014. As bonus they made it a double album with a live recording from Desertfest London 2013. It's a nice bonus but not necessary. Quite seldom that second record ends up spinning on my turntable. Apropos, guitarist Arthur Seay's nephew played bass on that gig.

Goatsnake - Black Age Blues

Goatsnake. Vuohikäärme. En tiedä mistä tämä raamatullista vimmaa uhkuva nimi on peräisin, mutta se toimii erinomaisena otsakkeena tämän kalifornialaisyhtyeen musiikille. Doomjyrä The Obsessedin raunioista 90-luvun puolivälissä noussut Goatsnake on perikadon partaalla kieppuvaa stonerrockia, jossa etelävaltioiden palvontamenojen tunnelma on vahvasti läsnä.

Allekirjoittaneen ensikosketus yhtyeeseen tapahtui vuonna 2004 julkaistun Trampled Under Hoof EP:n myötä. EP:llä basson varressa on entinen Kyuss-basisti Scott Reeder, mikä varmaankin toimi johdatuksena Goatsnaken huomaan. Vielä tuolloin Goatsnake kuulosti omaan korvaani liian tahmaiselta, enkä tutustunut yhtyeen tuotantoon sen syvemmin. Vuosia jatkunut altistuminen doom-pörinälle on kuitenkin tehnyt tehtävänsä ja nykyään Trampled Under Hoof kuulostaa mahtavalta.

Trampled Under Hoofia edeltää kaksi legendaarisen Man's Ruin -levylafkan kautta julkaistua kokopitkää. Vuosituhanteen taitteen molemmin puolin ilmestyneiden levyjen välillä basisti vaihtui ja Trampled Under Hoofilla alkuperäisestä miehityksestä jäljellä oli enää puolet. Ensimmäisen kokoonpanon rungon muodosti The Obsessedin rytmiryhmä, eli basisti Guy Pinhas ja rumpali Greg Rogers. Kitaraosuuksista vastasi ja vastaa yhä dronejumitusbändi Sunn O))):n kitaristi Greg Andersson ja vokaaleista muun muassa earthlingins?:sta tuttu Pete Stahl.

Pitkään vaikutti siltä, että Trampled Under Hoof jäisi Goatsnaken viimeiseksi julkaisuksi. Andersson, Stahl ja hetkeksi riveistä poistunut rumpali Greg Rogers palasivat kuitenkin studioon ja yhtyeen kolmas albumi Black Age Blues näki päivänvalon viime vuonna.

Black Age Blues jatkaa siitä, mihin viisitoista vuotta aiemmin ilmestynyt Flower of Disease -albumi jäi. Kirjaimellisesti. Kakkoslevyn päättäneen River-biisin loppujollotus soljuu uuden albumin puolelle, kunnes Anderssonin kitaravyöry hukuttaa sen River to Cross -biisiin. Jatkuvuutta on myös tuotannossa, josta vastaa Flower of Disease -levyn tuottaja Nick Raskulinecz. Tässä välissä hän on istunut äänipöydän ääressä muun muassa Mastodonin ja Foo Fightersin laskuun.

Muutenkin Black Age Blues on tuttua, laiskasti rullaavaa Goatsnakea. Reilun kymmenen vuoden tauko kuuluu ehkä hieman levollisempana otteena.  Enää ei ole tarvetta ryskiä kuistilta jokaisen rasahduksen perään. Muutamalla kappaleella vieraileva Dem Preachers’ Daughters -kuoro tuo levylle vanhan ajan gospel-boogieta, mikä ennestään pehmentää tunnelmaa.

Black Age Blues kuuluu ehdottomasti allekirjoittaneen suosikkeihin viime vuoden julkaisuista. Aika harvoin raaskin maksaa jenkki-importeista täyttä hintaa, mutta tämän levyn kohdalla asiaa ei edes tarvinnut miettiä. Ja löytyyhän vinyylipainokselta kaksi bonusbiisiä: Deathwish ja Breakfast With the King.

Greg Andersson muuten saapuu Sunn O))):n kanssa Helsinkiin elokuussa. Jos vahvistimen palvonta kiinnostaa, kannattaa vääntäytyä Tavastialle.



Goatsnake. There’s some serious biblical fury in that name but it’s a perfect header for the band’s take on stoner rock. It’s heavy, it’s fiery and it has a strong ambience of southern adoration while at the same time it swings on the brink of Harmageddon.

Goatsnake rose from the ashes of The Obsessed when the doomroller disbanded second time in 1995. My introduction to Goatsnake happened through Trampled Under Hoof EP that came out in 2004. Former Kyuss-bassist Scott Reeder lent his groove for the EP and that probably was the reason that led me to Goatsnake. At the time Goatsnake sounded a little too sticky for my taste. Now that I’ve been exposed to blustering doom for years Trampled Under Hoof sounds terrific.

Prior to Trampled Under Hoof Goatsnake had released two full-length albums via legendary Man’s Ruin Records. Both of those albums came around Millennium and for a long time it seemed that that would be it. Guitarist Greg Andersson had his own thing going on with the heavy drone doom band Sunn O))) and running his record label Southern Lord. Singer Pete Stahl was busy with earthlings? and managing bands like Rival Sons, and along the way the obsessed rhythm section had vanished from the line-up, first the bassist Guy Pinhas and then the drummer Greg Rogers. 

But there was more to come. Andersson, Stahl and Rogers returned together to studio and last year Goatsnake’s third album, Black Age Blues, came to be. Black Age Blues carries on from where the second album Flower of Disease had finished. Literally. The last song on Flower of Disease, River, had this wailing ending that overflows to the first song on Black Age Blues. Conveniently it’s named River to Cross. We are now on the other side. That took only 15 years.

But it doesn’t feel that long. Black Age Blues is a solid Goatsnake album. Maybe there’s a little bit of tranquility that comes with time. There’s no need to rush out from the porch after every rustle. And to soften the blow even more there's Dem Preachers' Daughters, a small background choir that radiates old-timey gospel boogie on several tracks.

Black Age Blues is definitely one of my favorite albums from last year. I usually don't pay the full price on American imports but this time it wasn't even an issue. And the vinyl release got two bonus songs: Breakfast with the King and Deathwish.

By the way Greg Andersson brings Sunn O))) to Helsinki in next month so if amplifier worshipping is your thing I recommend that.

Earthless - From the Ages

Electric Ladyland [Redux] innoitti kaivamaan levyhyllystä lisää kitaravetoista musiikkia. Jälkihendrixiläiseen mielentilaan sopivin kiekko kokoelmastani on Earthlessin viimeisin pitkäsoitto From the Ages muutaman vuoden takaa.

San Diegosta kotoisin oleva kolmihenkinen Earthless on tarjoillut hyökyvää psykedeliaa jo viidentoista vuoden ajan. Loppuvuodesta 2013 ilmestynyt From the Ages on bändin kolmas kokopitkä, eli julkaisutahti on ollut sangen verkkainen. Edellisestä Rhythms from a Cosmic Sky –levystäkin oli ehtinyt kulua kuusi vuotta.

Earthlessilta löytyy kuitenkin hyvä syy julkaisujen venähtämiseen. Kitaristi Isaiah Mitchell on pitänyt itsensä kiireisenä toisen yhtyeensä Golden Voidin kanssa ja rumpali Mario Rubalcaba on Earthlessin ohella hakannut tahtia useissa yhtyeissä, muun muassa punkpoppoo Off!issa.

Eivätkä varttitunnin pituisia biisejä fiilistelevät fanit välttämättä muodosta kaikista malttamattominta kuulijaryhmää. Hyvää on jaksettu odottaa.

Neljän biisin From the Ages on allekirjoittaneen suosikki yhtyeen diskografiasta. Se on jatkuvasta muutoksesta kasvava albumi, jossa eurooppalainen eleganssi yhdistyy amerikkalaiseen runttaamiseen. Kolmikon soitto nivoutuu hypnoottisesti yhteen, kun Mike Egintonin basso raivaa tilaa Mitchellin ryöppyäville kitarasooloille Rubalcabon takoma rytmin seassa.

Earthlessin musiikkia voi hyvin kuvata nestemäiseksi. Pitkät kappaleet muuttavat jatkuvasti muotoaan, joskus tipoittain, joskus hyökyaallon lailla, mutta aina kohti jotain päämäärää. Rubalcaba totesi From the Agesin julkaisun yhteydessä antamassaan haastattelussa, ettei bändi jammaile vaan improvisoi. Ero on siinä, että kun jammailu on päämäärätöntä tiluttelua, improvisointi on hetkessä säveltämistä.

From the Ages, kuten bändin muukin tuotanto, vaatii kuulijaa keskittymään ja uppoutumaan musiikkiin. Albumin nimikkobiisi (joka löytyy jo huhtikuussa 2008 taltioidulta Live at Roadburn -levyltä) venyy yli puoleen tuntiin, joten uppoutuminen on perusteellista. Vinyylipainoksella biisi on jaettu kakkoskiekon molemmin puolin, mikä pakottaa hetkeksi nousemaan syvyyksistä kääntämään levy.

Uudempaakin musiikkia Earthlessilta on ilmestynyt. Viime tammikuussa bändi julkaisi End to end –nimisen biisin The Baker Skateboards EP:llä, ja poiketen aikaisemmasta instrumentaalilinjasta biisi omaa vokaaliosuuden. Hieman myöhemmin keväällä Earthless julkaisi kahden biisin splittilevyn toisen sandiegolaisyhtyeen Harsh Token kanssa. Santanamaisen psykedeelinen Acid Crusher on poikkeuksellisen rento kappale Earthlessin tuotannossa. Ehkä seuraavalla albumilla bändi höllentää kaasujalkaa ja rullaa ikkunat alas.



Electric Ladyland [Redux] inspired me to excavate some potent guitar music from my hazy archive. The best album suited for this Post-Hendrixian state of mind is Earthless' latest long play From the Ages from a few years back.

San Diegan Earthless has served its own blend of psychedelic influx for a fifteen years now. From the Ages is the trio's third album which means the release rate has been quite comfortable. The previous album Rhythms from a Cosmic Sky was released in 2007.

The band has a good reason for this laid back pace though. Guitarist Isaiah Mitchell has kept himself busy with his other band Golden Void and drummer Mario Rubalcaba has kept tempo for several other bands, including punk group Off!

But fans who enjoy tracks that last over fifteen minutes aren’t the most impatient bunch. And From the Ages was definitely well worth the wait. For me it’s the best Earthless album. It consist of four tracks that fuse into perfect fuzz storm. It  grows from constant change in which European elegance meets American brute force. Mike Eginton’s bass clears way for Mitchell’s gushing solos among Rubalcaba’s beat.

Fluidity is a key element in Earthless’ music. Long songs are constantly transforming, sometimes in drops, sometimes like a tidal wave but always towards a certain point. At the time of From the Ages’ release Rubalcaba said in an interview that the band doesn’t jam, they improvise. The difference is that jamming is aimless dabble when improvisation is composing in the moment.

Like the other Earthless albums From the Ages requires your full attention. The song From the Ages takes a little over half an hour so immersing in it really requires you to open your third eye. Because of its length the song is split on two sides of the second vinyl. This forces the listener to resurface for a moment to flip the record.

Earthless has released few new tunes after From the Ages. Last January a song titled End to end appeared on The Baker Skateboards EP. Exceptionally the song featured lyrics. A little bit later in this spring Earthless released a two-track split record with another San Diegan band Harsh Toke. Earthless’ Acid Crusher is unusually mellow track that has a Santana-esque psychedelia all over it. Maybe on the next album Earthless eases the throttle and rolls down the windows.

Electric Ladyland [Redux]

Ei, levyt eivät loppuneet kesken. Kylppäriremontin aiheuttama tauko venähti ajateltua pidemmäksi, kun kämppään ilmestyi uusi korvapari kuuntelemaan lastenlauluja ja -loruja. Pikkuhiljaa äänentasoja uskaltaa nostaa, joten on aika puhaltaa pölyt levyhyllystä ja laskea neula mustalle uralle.

Newyorkilainen Magnetic Eye Records käynnisti syksyllä 2014 joukkorahoituskampanjan Jimi Hendrixin Electric Ladyland -tribuuttialbumille. Lähes puoli vuosisataa vanhalle klassikolle oli suunnitteilla stoner-käsittely, mikä totta kai herätti allekirjoittaneen mielenkiinnon. Hendrixin hiekkapesu ei varsinaisesti sytytä suuria odotuksia innovatiivisuudesta, mutta jäin seuraamaan, mitä bändejä Magnetic Eye Records onnistuu houkuttelemaan mukaan.

Ensimmäiset julkistukset olivat levy-yhtiön omia bändejä, muun muassa Summoner, Superchief ja Elephant Tree. Hieman myöhemmin MER ilmoitti, että mukana ovat myös All Them Witches, Mos Generator ja Wo Fat. Ja sitten tuli tieto Earthlessin ja Elderin osallisuudesta. Tässä vaiheessa allekirjoittanut päätti ryhtyä ensimmäistä kertaa rahoittajaksi.

Sijoitukseni poiki reilun vuoden jälkeen paketin, josta löytyivät Electric Ladyland [Redux] ja Best of James Marshall Hendrix -kokoelma. Best of -levy syntyi ilmeisesti Reduxin sivutuotteena, kun kaikille halukkaille ei riittänyt soitettavaa Electric Ladylandilta. Seitsemän biisin kokoelmalta löytyy Electric Ladylandin ulkopuolisten biisien lisäksi pidennetty versio Wo Fatin Gypsy Eyesista. Levyllä on myös ...And the Gods Made Love -¬intron soittaneen Elephant Treen rouhea versio Manic Depressionista. Ehkä koko paketin paras biisi.

Myös itse Electric Ladyland [Redux] on loistava suoritus, joka onnistuu tuomaan esille alkuperäisen albumin monimuotoisuuden. Jokainen biisi kuulostaa esittäjältään, mutta kokonaisuus on eheä. All Them Witchesin versio Voodoo Chilesta on juuri niin utuinen kuin sopii odottaa. Elderin Voodoo Child (Slight Return) taas pysyy juuri ja juuri uomissaan. Ainoa pettymys on Superchiefin kaljamahaversio Crosstown Trafficista. Alkuperäisen biisin groove on lanattu iowalaisbändin toimesta tasaiseksi hardrock¬mäiskeeksi. Muuten levyltä ei löydy heikkouksia. Reduxin erikoisin veto on ruotsalaisen Tunga Molnin versio All Along The Watchtowerista, jonka bändi laulaa ruotsiksi. Toimii.

Reduxin vinyyliversiota saa vielä ainakin mustana, eikä jälkimarkkinoilla väripainoksienkaan hinnat ole ainakaan vielä nousseet huimiksi. Suurin osa myynnissä olevista levyistä sijaitsee Yhdysvalloissa, mikä tarkoittaa vähän muhkeampia postikuluja, jos kiekon halajaa omalle levylautaselle.

***
Bonarina voin kertoa, että vinyylikokoelman voi jättää yli 30 asteiseen asuntoon. Jätin nimittäin omani useaksi viikoksi kuivureiden lämmittämään kämppään. Levyjen suorana säilymistä auttoi varmasti se, että asunnon ilma oli kuivureiden ansiosta kuivaa ja lämpötila pysyi tasaisesti samana. Tämän tahattoman empiirisen kokeen olisin kuitenkin voinut jättää tekemättä.



No, I didn’t run out of vinyl. First there was a bathroom renovation that caused a break. Then that break got extended when a new pair of ears emerged and demanded to hear nursery rhymes. But little by little it’s safe to turn up the volume, blow the dust off the shelves and drop the needle on the black groove.

In the autumn of 2014 New York based Magnetic Eye Records started a Kickstarter campaign for Electric Ladyland tribute album. The plan was to give a stoner treatment to a nearly half-century old classic. Even though stone washing Hendrix doesn’t sound the most innovative thing, I was intrigued to hear what bands would contribute to the album.

First bands on the list were from MER’s own catalogue, e.g. Summoner, Superchief, and Elephant Tree. Little bit later MER announced that All Them Witches, Mos Generator and Wo Fat are onboard. And then Earthless and Elder were added to the list. At this point first time in my life I decided to become an investor.

After a little over a year my investment paid back. I got a package that included Electric Ladyland [Redux] and Best of James Marshall Hendrix compilation. The Best of seems to be a by-product of Redux. I guess there weren’t enough songs for all the willing. Besided non-EL songs the seven-song compilation has extended version of Wo Fat’s Gypsy Eyes. It also has Elephant Tree’s (who on Electric Ladyland plays intro ...And the Gods Made Love) version of Manic Depression. And that is one of the best performances of the whole package.

The actual Electric Ladyland [Redux] is an ountstanding accomplishment that brings out the diversity of the original album. Every song sounds like its performer but at the same time the album is harmonious. Voodoo Chile by All Them Witches sounds just as hazy as you’d expect. Elder’s take on Voodoo Child (Slight Return) barely stays on tracks as it heavily steams on. The only let-down is Superchief’s beer-bellied version of Crosstown Traffic. The groove of the original song is overridden into a hardrock pulp by the Iowan band. Besides this one track there are no weaknesses. The most peculiar cover is by Swedish Tunga Moln who performs All Along The Watchtower in its native language.

Redux is still available at least on black vinyl and the prices of the color-pressings haven't soured yet on secondary market. Pretty much all copies on sale are in US so the postage can become quite high for us people on other continents.

***
As a bonus point I can tell you that it’s perfectly safe to leave your precious records in temperatures of over 30 degrees C. You see I left mine for several weeks in an apartment that was heated by driers. I think the key issue was that the air was dry and the heat was constant. Still I would’ve survived without this unintentional empirical experiment.

The Machine - Solar Corona

Vapaamielisestä Hollannista tulee odotetusti useita hyviä psyke- ja stoner-bändejä. Rotterdamilainen The Machine on tällä hetkellä näistä bändeistä yksi vakuuttavimmista. Solar Corona (2009) on vuodesta 2007 lähtien toimineen trion toinen albumi ja toistaiseksi mielestäni yhtyeen paras aikaansaannos.

Kuten jo nimestä voi päätellä, The Machinen raskaasta rockista löytyy industriaalista karkeutta. Samasta koneistosta saadaan tarvittaessa irti herkkää hienosäätöä tai raakaa voimaa. Alas viritetty soundi ja jazzmainen revittely yhdistyvät hypnoottisiksi jameiksi, jotka ryöppyävät ja vyöryvät uomistaan. Jos Jimi Hendrix olisi elänyt tarpeeksi pitkään toteuttaakseen Miles Davisin kanssa suunnitellun levyn, sitä lopputulosta pidettäisiin nyt The Machinen innoittajana.

Solar Corona on tummanpuhuvaa psykedeliaa, jossa vokaaleja on käytetty erittäin säästäväisesti. Suurimmaksi osaksi kyseessä on instrumentaali-ilotulitusta. Biisien kestot vaihtelevat vajaasta kolmesta minuutista reiluun 17 minuuttiin. Vinyylipainoksessa biisijärjestystä on muutamilta osin muokattu, jotta kaikki raidat on saatu mahtumaan tuplalevylle. Samalla tilaa ilmaantui yhdelle raidalle, jota ei cd-versiossa kuulla. Kokonaisuus rullaa yhtä hyvin kummallakin järjestyksellä.

Solar Corona on The Machinen ensimmäinen vinyylipainoksen saanut levy. Itse onnistuin hankkimaan levyn juuri ennen kuin se loppui kaupoista ja hinta nousi älyttömäksi. Bändi on vihjaillut julkaisevansa debyyttialbuminsa Shadow of the Machinen vinyylinä, joten ehkä siinä samalla saadaan uusintapainos Solar Coronasta.

The Machine julkaisi juuri viidennen albuminsa Offblast! En ole vielä ehtinyt tutustua levyyn, mutta videon saanut Coda Sun kuulostaa erittäin lupaavalta.

Free-minded Holland is as expected home for many great psychedelic and/or stoner rock bands. Rotterdam-based The Machine is one of the most impressive ones at the moment. Active since 2007 the trio released its second album, Solar Corona, in 2009. That is in my opinion the band's best accomplishment to this day.

As the name implies The Machine's heavy rock has industrial roughness. The same machinery produces delicate tuning or raw power when needed. Downtuned sound and jazzy torque combines into hypnotic jams that just washes over you. If Jimi Hendrix had lived long enough to carry out the planned album with Miles Davis, that record would now be considered the main influence on The Machine.

Solar Corona is an album full of dark psychedelia. There are vocals here and there, but mainly it's an instrumental ride. Songs clock from little under three minutes to over 17 minutes. The vinyl version has a modified track list so that all the song fit on the double album. Because of this there's room for one bonus song that isn't on the cd. The album 

Solar Corona is the first album from The Machine that got a vinyl release. I got my copy just before it sold out and the price soared. The band has hinted that they might release their debut album Shadow of the Machine on vinyl. Maybe at the same time Solar Corona gets a repress.

The Machine just released its fifth album, Offblast! I haven't got to listen to it yet, but the first treat from the album, Coda Sun, sounds really promising.

Fuck the Fitzroy Doom Scene - Facing the Ruin

Fuck the Fitzroy Doom Scene sijoittuu korkealle erikoisimpien bändinimien listalla. Se sijoittuu korkealle myös erittäin kovien stoner-bändien listalla. Muutaman vuoden ajan samaan tahtiin soittanut melbournelaisyhtye julkaisi ensimmäisen Facing the Ruin -albuminsa viime keväänä ja se on ollut tässä nyt niin sanotussa hevirotaatiossa.

Facing the Ruin on seitsemän biisiä hiekkapuhallettua rock'n'rollia. Biisien pintakäsittely vaihtelee ulvovasta punkista psykedelissävytteiseen riffirockiin. Nättejä rytminvaihdoksia, hyvä bassosoundi, kunnon momentumilla rullaavaa stonerrockia. Biisit ovat syntyneet koko yhtyeen toimesta, mikä kuuluu siinä, että jokainen nelikosta soittaa täysiä. Ja jokainen laulaa.

Levy alkaa Dream, White Crystal Lady ja Better off Dead -kombolla, matkalla jonkin sortin addiktion läpi. A-puolen päättää väkeviä santanaviboja henkivä Blind Faith. Kääntöpuolella vyörytetään jopa sankariprogen rajalle asti. Lähes 10-minuuttiseksi paisuva nimikkobiisi runttaa sanoman selväksi ja levy päättyy pinkfloydmaisen seesteiseen Leavingiin, joka on muuten albumin toiseksi pisin kappale.

Facing the Ruinilla ei ole vielä jakelijaa Euroopassa, joten levy piti tilata Australiasta. Vinyylin tilaaminen maapallon toiselta puolelta on aina vähän kuumottavaa puuhaa, mutta toisella lähetyksellä levy saapui Helsinkiin. Muutama kulma oli vähän matkalla ryttääntynyt, mutta olen vuosien varrella oppinut olemaan levyilleni armollinen.

Facing the Ruinista tehtiin 300 kappaleen vinyylipainos. Oman kappaleen voi ja kannattaa tilata Fuck the Fitzroy Doom Scenen nettisivuilta. Hintaa levylle kertyy päivän kurssista riippuen postikuluineen noin 35 euroa. Mielestäni ihan sopiva hinta.

Fuck the Fitzroy Doom Scene ranks high on the list of peculiar band names. It also ranks high on the list of tight stoner rock bands. Melbourne-based Fuck the Fitzroy Doom Scene has been active for a few years and last spring the quartet released their debut album Facing the Ruin. It's been on heavy rotation. 

Facing the Ruin is seven songs of sandblasted rock'n'roll. The coating varies from howling punk to sweetly psychedelic riff rock. There's pretty rhythm changes, nice bass sound, stoner rock with full momentum. All the song have been written as a band which you can hear on the record. Everyone plays at full speed. And everyone sings.

The album starts with a Dream, White Crystal Lady and Better off Dead -combo, a trip through some kind of an addiction. A-side ends with a heavy santana-vibes oozing Blind Faith. On the flip side the onslaught comes close to hero-prog. Almost 10-minute-long Facing the Ruin makes sure that the band's message has been heard. The records ends with a soothing Pink Floyd-esque Leaving which by the way is the second longest track on the album.

Facing the Ruin doesn't have a distributor in Europe yet so I had to order the record straight from Australia. Buying vinyl from the other side of the Earth is always little bit stressing. But on the second try the record arrived to Helsinki. Few corners had took a little hit but that's now part of the records mojo.

There are 300 vinyl copies of Facing the Ruin. You can, and you should, order one from the band's website. Depending on the daily exchange rate it costs you about 35 euros, including postage. I'd say it sounds pretty much right.