The Machine & Sungrazer

Hollantilaisen särinärockin sanansaattajat The Machine ja Sungrazer julkaisivat viime vuonna splittilevyn, jonka piti olla kummallekin bändille välietappi. The Machine julkaisee viidennen albuminsa joskus lähitulevaisuudessa, mutta Sungrazerille splitistä tuli päätepysäkki. Kitaristi-vokalisti Rutger Smeets ilmoitti viime vuoden kesäkuussa jättävänsä bändin, neljä kuukautta splitin julkaisun jälkeen. Ei auta mutristella, täytyy vaan iloita siitä, mitä on ollut.

The Machine ja Sungrazer ovat hyvä ja tasavertainen pari jakamaan kiekko. Kumpikin osoittaa omanlaista dynaamisuutta stonerrockin parissa. The Machinella on raskaampi, suoraviivaisempi ote aiheeseen, kun taas Sungrazer lähestyy sitä raukeammin, unenomaisemmin.

Rotterdamilainen The Machine aloittaa a-puolen huojuvalla kitarariffillä, joka saattaa tuoda joillekin kuuntelijoille mieleen Tenacious D:n One Note Songin. Nyt ei kuitenkaan jäädä vain venyttelemään kieliä, vaan kun Awe rysähtää käyntiin, se jättää pelkän pölypilven leijailemaan. Biisi paahtaa kuin vanha ruosteinen muskeliauto, jonka konepellin alta kuuluu epämääräistä kolinaa. Bändi ei välitä tästä, vaan runttaa kaasua koneeseen. Kymmenen minuuttia myöhemmin auto lipuu moottori savuttaen tienpientareelle. Tätä seuraa reilut pari minuuttia kestävä Not only, joka on hyvä stonerpunk-rykäisy ennen syvältä merenpohjasta möyrivää Slipfacea.

Sungrazerin puoliskolla on ehkä hieman hyvästien makua. Puoli alkaa erittäin sungrazermaisella biisillä. Myrskynopeuksilla puhaltava Dopo heittää kuuntelijan veden alle, jonka rauhasta aina välillä noustaan pintaan haukkaamaan happea. Myrskyn jälkeen kuuntelija ajelehtii yawningmanilaisen Yo La Tengon tahdissa Sungrazer-puolen päättävään Flow Through a Good Storyyn, joka jää hienon bändin viimeiseksi biisiksi. Tarina on päättynyt.

Kingston Wall - We Cannot Move

Svart Records tekee vuosikymmenen kulttuuriteon julkaisemalla Kingston Wallin trilogian ensikertaa vinyylinä. Viime perjantaina turkulaiset tarjosivat innokkaimmille esimakua seiskatuumaisen muodossa. We Cannot Move / Between The Trees sai psykedeelisen 400 kappaleen splatter-painoksen, joka myytiin loppuun samantien. Tyhjin käsin jääneitä kuitenkin lohduttanee, että julkaisu saa vielä kaksi 400 kappaleen painosta, yhden mustalle ja yhden kirkkaalle vinyylille.

Yleensä olen enemmän perinteisten mustien kiekkojen ystävä, mutta We Cannot Moven splatter-versio tuntui sopivan paremmin teemaan. Muutenkin Kingston Wallin vinyylipainokset ovat herättäneet minussa erikoispainoksia metsästävän keräilijän. Nyt jo jännittää, minkälaisia painoksia Svartissa ollaan keksitty itse albumeille.

Seiskaa Keltaisesta Jäänsärkijästä hakiessa mieleeni tuli vähän aikaa sitten kuuntelemani Tommi Liimatan podcast CD-bokseista. Pappa jaksaa lähteä Helsingin keskustaan saadakseen vinyylikopion biisistä, jonka on kuullut sata kertaa. Sitä on sitten mukava hypistellä pakkaspäivinä. Muutenkin useat Liimatan ajatukset osuvat oikeaan myös vinyyliharrastajien kohdalla. Suosittelen kuuntelemaan.

CD:istä puheenollen, alkuperäinen vuonna 1993 julkaistu We Cannot Move -sinkku on Discogsissa myynnissä 200 eurolla. Tarjouksiakin ilmeisesti otetaan vastaan.

Itse seiskasta sen verran, että omaan korvaan se kuulostaa erittäin hyvältä. Jyllin ja Kuoppamäen rytmiryhmän soundi kuulostaa eloisalta ja Wallin kitara kirkkaammalta ja ikään kuin vanhemmalta kuin alkuperäisessä masteroinnissa. Muuten erot jäävät mielestäni melko pieniksi, mikä on erittäin hyvä. Jaime Gomez Arellanon masterointi olisi varmasti miellyttänyt myös Wallia.

Kingston Wallin albumit ilmestyvät yksitellen. I näkee päivän valon marraskuussa ja trilogia täydentyy ensi vuoden alkupuolella. Vinyyliversioihin on luvattu bonareita aikaisemmin julkaisemattomasta materiaalista. Niitä odotellessa tuskin malttaa liikahtaa.

Baby Woodrose - Third Eye Surgery

Viime viikon Docventures-pätkä, American: The Bill Hicks Story, teki vaikutuksen allekirjoittaneeseen. Haluan-tehdä-vähän-kaikkea -tyyppisenä ihmisenä arvostan niitä, jotka ovat Hicksin lailla löytäneet tarkoituksensa ja ajavat tuota päämäärää kohti ilman kiertoteitä.

Bill Hicks on tehnyt vaikutuksen myös tanskalaiseen Lorenzo Woodroseen, jonka yhtyeen viimeisimmältä studioalbumilta löytyy Hicksin "maailma on vain huvipuistoajelu" -ajatelman innoittama It's Just a Ride -biisi. Rouheeta psykedeelistä poppia soittavan Baby Woodrosen musiikissa on samaa hapokkuutta kuin Hicksin standupissa. Se on hauskaa ja innostavaa, mutta samalla se sisältää runsaasti tummia sävyjä (Hicksin kohdalla joku saattaa kutsua niitä totuudeksi).

Kööpenhaminassa 2000-luvun alussa alkunsa saanut Baby Woodrose julkasi kahdeksannen albuminsa, Third Eye Surgeryn, pari vuotta sitten. Se on osittain aikamatka Yhdysvaltain länsirannikolle hippiajan aattoon. Osittain se on matka avaruuden halki oman tajunnan tuolle puolen. Tietyt osat tuovat mieleen eri yhteyksiä, jotka muodostavat levyn kokonaisuuden.

Baby Woodrose on vanhasti psykedeelinen bändi, mikä käy ilmi jo pelkästään levyjen kansitaiteesta (yksi hyvä syy hankkia levyt vinyylinä). Woodrosen psykedelia ei ole usvaista, silmät-viiruina-sohvan-pohjalla -psykedeliaa, vaan enemmänkin kukkaseppele-hiuksissa -psykedeliaa. Lorenzo Woodrose osaa kirjoittaa vaivattomasti soljuvia kappaleita, joihin ihastuu heti.

Third Eye Surgery on loistavaa musiikkia syksyyn, kun lehdet roikkuvat viimeisillä voimillaan puissa.

Colour Haze - Tempel

Colour Haze on yksi eurooppalaisen stoner- ja psykerockin isoista nimistä. Saksalaisbändin voidaan sanoa vaikuttaneen vanhan mantereen, etenkin Keski-Euroopan, soundiin yhtä paljon kuin Kyussin. Tästä huolimatta 1990-luvun puolivälissä Münchenissä syntynyt Colour Haze on pysynyt maan alla.

Colour Hazen muodostavat kitaristilaulaja Stefan Koglek, basisti Philipp Rasthofer ja rumpali Manfred Merwald. Bändillä on tunnistettava soundi, jonka perustan muodostavat Koglekin käheänä ulvova kitara ja rytmiryhmän alapainotteinen groove. Se on autiomaan tuulten kuivattamaa psykerockia.

Vuosien saatossa trio on hionut jammailevan soittonsa saumattomaksi. Tästä saa esimakua kymmenen vuotta sitten julkaistulta Tempel-albumilta. Colour Hazen kahdeksas studioalbumi toimii hyvin astinkivenä bändin musiikkiin. Se on raukea levy, joka sopii niin sohvalla vietettyihin viikonloppuaamuihin kuin taustamusiikiksi arkeen. Raskaat vyörytykset eivät hukuta kuulijaa, vaan bändi pitää soitollaan tämän koko ajan aallonharjalla. Henkeä ei tarvitse pidättää.

Colour Hazen kummisetämäiseen asemaan stonerrock piireissä on vaikuttanut Koglekin toiminta bändin ulkopuolella. Mies johtaa Elektrohasch Schallplatten -levymerkkiä, joka on julkaissut muun muassa Sungrazerin, Causa Suin ja All Them Witchesin musiikkia.

Tämän lisäksi Koglek on mukana järjestämässä salaperäisiä Dunajam -bileitä, joihin pääsee ainoastaan kutsulla. Käsittääkseni kyseessä on enemmänkin ystävien kokoontuminen hyvän musiikin parissa kuin jokaisen karvanaaman festivaali. Jos kutsun onnistuu hankkimaan, viikonpäivät kestävään juhlaan osallistumisesta saa maksaa useita satoja euroja.

Tosin ehkä jotain tällaista varten voisi muutaman kuukauden ajan talvella säästää.