Gozu - Bostonin parasta

Yksi viime aikoina ehkä eniten levylautasella pyörineistä levyistä on Gozun Locust Season. Bostonilaisbändin debyytti on aivan järjettömän tiukka levy, jossa ei haeta omaa soundia tai tyyliä, vaan tuutataan ulos valmista tavaraa. Kolme vuotta sitten julkaistu levy on täynnä väkeviä riffejä, lämpimiä melodioita ja kaiken kaikkiaan päräyttävää stoner rockia.

Takashi Miiken elokuvasta nimensä ottanut Gozu on todella helposti lähestyttävää musiikkia. Laulaja-kitaristi Marc Gaffneyn aikaisemmista soul-virittelyistä on jäänyt jäljelle laulumelodiat, jotka flirttailevat juuri sopivasti popin kanssa. Monissa blogeissa Gozua on täysin perustellusti verrattu Queens of the Stone Ageen, tosin ehkä 50 kiloa painavampana serkkuna. Tästä pitäisi tykätä, vaikkei raskas rock olisikaan lempimusiikkia.

Gozu julkaisi kevään aikana toisen albumin, The Fury of a Patient Man, joka ensikuuntelun perusteella tulee varmasti hankittua levyhyllyyn. Bändiin tutustuminen kannattaa kuitenkin aloittaa aivan alusta.

Truckfighters - Luultavasti paras bändi maailmassa

Ruotsin Örebrosta jyräävä Truckfighters on 12 vuodessa julkaissut kolme pitkäsoittoa, kourallisen EP:itä ja tänä vuonna pitäisi tulla jatkoa yhden levyn verran. Ensimmäisten julkaisujen tyylipuhdas stoner rock on myöhemmillä levyillä saanut lisäsävyjä, mutta mistään älyttömistä evolutiivisista harppauksista ei ole kyse. Mielenkiintoista kuulla, miten kitara rahisee uudella levyllä.

Ensimmäinen kuulemani rekkatappelubiisi oli Gweedo Weedo, joka putkahti eteeni jostain internetin putkesta muutama vuosi sitten. Se oli jokseenkin pysäyttävä hetki. Ei helvetti mikä särinä, perkele mikä groove. Piti hillitä, ettei tule pilattua biisiä liikasoitolla.

Sama fiilis toistui myöhemmin, kun tutustuin bändin diskografiaan. Jos vähänkään tykkää stoner rockista, diggailee aivan varmasti Truckfightersia.

Vinylisteille tiedoksi, että bändi julkaisee tuhannen kappaleen vinyylipainoksen kahdesta ensimmäisestä albumista kevään aikana. Kolmen vinyylin paketti on nyt ennakkotilattavissa bändin nettikaupasta 350 kruunulla, eli reilulla 40 eurolla. Kuusi euroa lisää ja pojat sutaisevat kultaiset nimmarit kanteen.

The Company Band - Perusasioiden äärellä

Aikaisemmissa postauksissa levyhyllystä on löytynyt vahvasti psykedeelisiä sävyjä maalailevaa stoneria. Välillä on hyvä palata perusasioihin, suoraviivaiseen rock 'n' rolliin.

Jenkkiläinen The Company Band on raskaan rockin superryhmä, eli bändin jäsenistä suurin osa on hankkinut meriittinsä muissa bändeissä. Laulajana on Clutchin kultakurkku Neil Fallon. Bassoa soittaa Fu Manchun Brad Davis. Kitarassa on Fireball Ministryn keulamies James Rota ja rummuissa CKY:n Jess Margera. Toinen kitaristi Dave Bone on ainoa, joka ei soita The Company Bandin lisäksi muissa kokoonpanoissa.

The Company Bandin ensimmäinen EP ilmestyi alkuvuonna 2008 ja ensimmäinen pitkäsoitto marraskuussa 2009. The Company Band -albumi päätyi levyhyllyyni hieman vahingossa, kun Äx tilasi sen mulle Sign Here Here and Here -EP:n sijaan. Mielenkiintoista on se, että vinyyliversio albumista ei ollut, eikä ole, Äxän valikoimassa.

Hyvä näin, koska muuten levy olisi saattanut jäädä hankkimatta. The Company Bandin kaikkien julkaisujen vinyylipainokset on rajattu 1000 numeroituun kappaleeseen, joten ensimmäiset levyt alkavat huveta hyllyistä.

The Company Band on kaasu pohjassa jyräävä dieselveturi, jonka ohjaamossa juodaan halpaa viskiä ja nyrkkitapellaan. Bändi luottaa raskaan rockin klassikoihin, eli riffit saavat pään nyökkäämään. Bändin nimi on sanaleikki uratykkiä tarkoittavasta Company Manista, ja etenkin ensimmäisellä EP:llä Fallonin lyriikat on tukotettu täyteen kritiikkiä silmille räjähtäneestä kapitalismista.

Tässä vinkkejä liike-elämän kyllä-miehille Sign Here Here and Here -EP:n avausraidalta, Company Man.