A Band Called Death -dokkari Areenassa

Yle Teema esitti sunnuntaina mielenkiintoisen dokumentin detroitilaisesta protopunk-bändistä, joka Motown-ajan autokaupungissa pysyi tiukasti omalla kaistallaan. Kolmen mustan veljeksen perustama Death ei taipunut kompromisseihin, mikä sulki ovia ja tyrkkäsi bändin unholaan. Tinkimättömyys kuitenkin teki bändistä kulttisuosikin 35 vuotta myöhemmin. A Band Called Death -dokumentti on vielä vajaan kuukauden päivät katseltavissa Areenassa. Kannattaa ehdottomasti käyttää puolitoista tuntia elämästä tähän. Dokkarin jälkeen voi suunnata levykauppaan ja hankkia bändin ...For the Whole World to See -albumi.

Dokumentin esittely Teeman nettisivuilla:

Ennen Bad Brainsia, Sex Pistolsia ja Ramonesia oli - Death! A Band Called Death on dokumenttielokuva kolmen veljeksen Detroitissa 1970-luvun alussa perustamasta bändistä, joka oli kaikkien aikojen ensimmäinen musta punkbändi.

Teini-ikäiset Hackneyn veljekset Dannis, Bobby ja David perustivat vuonna 1971 Alice Cooperin ja Whon innoittamana rockbändin, joka pian sai nimen Death. Maallikkosarnaajaisän poikien treenikämppänä toimi makuuhuone ja keikkoja tehtiin naapurustossa. Yhtye painatti myös singlen Politicians in My Eyes omakustanteena levydiilin toivossa. Tyyliltään Death oli edellä aikaansa, punkkia ennen punkkia. Diskokuumeen valtaamassa Detroitissa yhtyeen nimi ja musiikki olivat kuitenkin levy-yhtiöille liikaa, menestystä ei tullut ja yhtye hajosi 1970-luvun lopulla.

Veljekset jatkoivat musiikintekoa gospelin ja reggaen merkeissä. Uraauurtanut punkbändi unohtui vuosikymmeniksi.

2000-luvulla muutama levynkeräilijä löysi Deathin ainoan singlen kirpputorilta, ja rockkirjoittaja Ben Blackwell julkaisi singlen nettisivullaan. Sana alkoi kiiriä. Lopulta Bobby Hackneyn poika kuuli isänsä laulavan vanhalla punk-singlellä: "Isä! Miksi et kertonut minulle!", totesi muusikoksi ryhtynyt poika, joka soittaa nykyisin omassa bändissään Deathin biisejä.

Deathin debyyttialbumi ilmestyi vuonna 2009 ja yhtye lähti levynjulkaisukeikoille. Yllättävä menestys 35 vuoden jälkeen on katkeransuloista, sillä Deathin perustaja ja sielu David Hackney kuoli vuonna 2000. Elokuva onkin paitsi jännittävä kappale unohduksista kaivettua musiikin historiaa myös tarina veljeksistä ja veljesrakkaudesta.

Jeff Howlettin ja Mark Covinon ohjaama dokumenttielokuva valmistui vuonna 2012. Teeman esitys 27.4. on elokuvan Suomen-ensi-ilta.

The :Egocentrics - Love Fear Choices And Astronauts

Romanialaisen The :Egocentricsin ensimmäinen albumi Love Fear Choices And Astronauts on allekirjoittaneelle hyvä esimerkki levystä, joka kuulostaa paremmalta fyysiseltä kopiolta. Tässä tapauksessa vinyyliltä. Kun ensimmäisen kerran kuuntelin levyn läpi kuulokkeilla tietokoneelta, en oikein saanut mitään otetta musiikkiin. Kuulin kyllä hienoja juttuja, mutta kokonaisuudesta jäi sumuinen kuva.

Nyt kun neula uppoaa levyn uraan, psykedeelinen instrumentaalirock naulitsee ensimmäisistä soinnuista lähtien. Levyn avaa kolmiosaiseksi jaettu Spacewolf, jota kuunnellessa tulee fiilis, että bändi soittaa oman soundimaailmansa äärirajoilla. Biisiä kasvatetaan juuri niin massiiviseksi kuin mahdollista hyvän soundin rajoissa.

Jazz-vaikutteet tuovat The :Egocentricsin raskaaseen riffittelyyn vastapainoa. Musiikki on paikoin todella kevyttä. Kitaristi Brennin soitto johtaa musiikkia, mutta ei sorru kukkoiluun. Romanialaistrio hallitsee jammailun kaaoksen ja pysyy ihailtavan hyvin polulla. Sen sijaan, että odottaisi lempiriffiin pääsemistä, The :Egocentricsia kuunnellessa odottaa mielenkiinnolla sitä, mihin bändi on biisiä viemässä.

Berliiniläisen Nasoni Recordsin kautta julkaistu debyytti on 12-tunnin jamittelusession tulos. Albumi julkaistiin keväällä 2010. Love Fear Choices And Astronauts sai jatkoa seuraavana vuonna Center Of The Cyclone -albumin myötä.

The :Egocentrics on juuri sopivan karkea timantti. Jos oikeat kulmat hioutuvat, luvassa on vielä erinomaisempaa avaruusrockia. Jos alla oleva musiikki yhtään kuulostaa hyvältä, kannattaa suunnata levykauppaan.

Red Fang - Hyvä syy lähteä oluelle

Yksi tämän hetken parhaista stoner-paahdoista, portlandilainen Red Fang on saapunut Suomeen soittamaan neljä keikkaa. Kaksi vuotta sitten Tavastialla soittaneen Red Fangin Suomen-kiertue alkaa tänään Tampereelta ja päättyy Turun sekä Jyväskylän kautta Helsinkiin perjantaina. Melkein enempää ei voi Suomen kaupunkeja vetää edestakaisin kuin tällä rundilla vedetään.

Tampereella, Turussa ja Helsingissä lämppääjänä soittaa karhulalainen Demonic Death Judge. Jyväskylässä lämppää paikallinen fubear. Itseäni enemmän kiinnostaisi kuulla fubearin veto. Demonic Death Judge on mun makuun liian heviä. Se tuo mieleen hevin, jota 90-luvulla yläasteen mustatukat kuuntelivat juurikasvunsa kanssa suut mutrussa. Mä en ole kähinähuutolaulun ystävä ja Demonic Death Judge on vähän liikaa sitä. Musiikin psykedeeliset suvantokohdat ja rouheat kitarariffit kyllä toimivat mulle täysin. Hyppysellinen lisää avaruusrockin väljää psykedeelisyyttä ja laulusta kurkkua puolet pois, niin mä varmaan kuuntelisin mielelläni.

Fubearin dieselinkatkuinen metalli tuo niin ikään mieleen 90-luvun yläasteen ja flanelipaidat. Bändin soundi on vaihtoehtomusiikin pehmentämää rockia. Tässäkin tapauksessa laulusoundi tuottaa mulle vähän vaikeuksia. Kähinähuudon lisäksi sankarihevi ei varsinaisesti sytytä. Mutta ihan tarttuvaa soittoa.

Joka tapauksessa varmasti on luvassa kovat vedot. Ja Red Fang toimii taatusti.

Sasquatch - Isojalat enkelten kaupungista

Jos tekee mieli kuunnella luotettavaa vanhan koulukunnan stoneria, kannattaa etsiä käsiinsä kopioita losangelelaisen Sasquatchin tuotannosta. Vuodesta 2001 lähtien musisoineen voimatrion repertuaarista löytyy toinen toistaan tarttuvampia biisejä, jotka vyöryvät kuulijan yli pehmeästi kuin karvainen isojalka. Soundi on stonerrockin täyteläisimmästä päästä.

Sasquatchin ensimmäinen nimettömäksi jätetty albumi ilmestyi vuonna 2004 ja kaksi vuotta myöhemmin se sai jatkoa II-albumin muodossa. Tällä hetkellä levyhyllystäni löytyy ainoastaan II, mutta tarkoitus olisi jostain metsästää sen viereen vuonna 2010 julkaistu III ja viime vuonna ulos tullut IV. Debyytistä odottelen vinyylipainosta.

Sasquatchin historiaan perehtyessä ilmenee, että yleisesti II:a pidetään bändin läpimurtoalbumina ja III:a yhtyeen mestariteoksena. II on alusta loppuun tasaisesti möyrivä albumi, jonka biisit kuulostavat heti tutuilta. Kitaristi-vokalisti Keith Gibbsin lauluääni toimii särisevää kitaravallia vasten helvetin hyvin. Trio soittaa hyvin yhteen ja musiikki on kaikessa yksikertaisuudessaan loistavaa.

II:n b-puolelle mahtuu muutama akustinen biisi, jotka mukavasti rauhoittavat a-puolen älyttömän tykityksen jälkeen. Mun on vaikea valita II:lta lempibiisiä, mutta The Judge varmasti antaa hyvän kuvan siitä, mistä Sasquatchissa on kyse.

Uncle Acid and the Deadbeats ja miten se uppoaa ensikertalaiseen

Brittiläinen psykedoom-ryhmä Uncle Acid and the Deadbeats keikkailee paraikaa Suomessa. Kolmesta keikasta ensimmäinen oli lauantaina Tavastialla, jonne sain taivuteltua paremman puoliskoni. Ihan helppoa se ei ollut, sillä esimerkiksi Black Sabbath (jota bändi on lämpännyt) ei herätä kummoisiakaan tunteita hänessä. Taivutteluoperaatioon kuului Uncle Acidin vuonna 2011 ilmestyneen Blood Lust -albumin kuunteleminen, josta alla tiivistelmä.

I’ll Cut You Down soi

Citi Roën: Mä tykkään tuosta taustalla junnaavasta kitarasta. Tää on sellaista musiikkia, jota voisi kuunnella autossa matkalla mökille. Vaikka aika tummaa soundia, niin sopii tähän vuodenaikaan.

Death’s Door soi

C: Aika junnaavaahan tää on. En mä tätä välttämättä jaksaisi kuunnella putkeen yli kymmentä biisiä. Taustalla tää varmaan menee ihan hyvin. No problem.
L: Mä ymmärrän tuon, etenkin kun doom-junttaus ei ole tuttua.
C: Mutta onhan tässä aika omalaatuinen soundi. Laulajan tunnistaa ainakin heti.
L: Koko levyllä on aika rupinen äänimaailma. Ja mun mielestä tämän tyyppisen musiikin pitääkin kuulostaa vähän hiomattomalta.
C: Tätä on varmaan hyvä keikalla jammailla olut kädessä.

Over And Over Again soi

C: Minkä purkin läpi se laulaa? Miten se kuulostaa tuolta?
L: Sama juttu on rummuissa ja oikeastaan koko paketissa.
C: Enemmän Särö kuin April.
L: Jep.

Curse of the Trees soi

C: Levynkannessa lukee psychedelic doom group, mutta ei tämä mun mielestä niin psykedeelistä ole.
L: Ei, jos verrataan Kingston Walliin (joka on soinut meillä viimeisen kuukauden aikana lähes tauotta). Mutta kyllä tämä luokitellaan psykedeeliseksi doomiksi.
C: Ok. Olisko kuitenkin levynkantta pitänyt vähän hioo.
L: Ei, kun sehän sopii tuollaisena hyvin tähän b-luokan kauhun ja okultismin kanssa flirttailevan musiikin paketiksi.
C: Hyväksyn selityksen.

I’m Here to Kill You soi

C: Nyt alkoi erilailla. Tässä on hyvä meno.

13 Candles soi

C: Nämä biisien nimet ovat aikamoisia, mutta tämä mystisyys toimii. Siistii, että näillä on tällainen oma fantasiamaailma. Se tekee tähän ihan oman fiiliksen. Tässä ei ole sellaista rockstara-meininkiä, mikä on todella jees.
L: Totta.
C: Ja kun ei muutenkaan rock-lyriikka aina ole kovinkaan kummoista, niin kiva, että on oma juttu.
L: En ole ihan varma, mutta Uncle Acid and the Deadbeats on saattanut esiintyä joskus kaapuihin verhoutuneinta. Sekin sopisi kuvaan.
C: Se olisi ihan hienoa. Toisaalta siinä on vaarana, että menee liian fantasian puolelle. Tätä harrypotter-porukkaa riittää.

Ritual Knife soi

C: Nyt se junnaaminen alkoi taas. Täytyy sanoa, että biisit ovat aika samankaltaisia keskenään. En mä näitä erota toisistaan ainakaan tämän ensimmäisen kuuntelun perusteella.
L: Se on se oma soundi. Mä itse tykkään siitä, eikä se siksi mua haittaa.

Withered Hand of Evil soi

C: Okei. Mä voin lähteä mukaan. Kyllä tätä nyt ainakin yhden keikan kuuntelee.

Tämä kirjoitus piti alunperin saada blogiin jo lauantaina, mutta tunnit kuluivat ennen keikkaa liian nopeasti. Sunnuntai piti pyhittää lepäämiseen, joten tämä tulee vasta nyt. Itse keikasta sen verran, että itse diggasin siitä todella paljon. Citin kommentti oli, että "ihan jees, mutta Red Fang oli parempi". Jukka Hätisen keikka-arvion voi lukea Rumbasta. Uncle Acid and the Deadbeatsin ehtii muuten vielä tänään näkemään Turussa.

Mos Generator - Kun perusasiat riittää

Lupaus aikaisesta keväästä vedettiin tylysti takaisin, ja lämpötila laski maaliskuisiin lukemiin. Optimismista oppitunnin saaneena on hyvä palata perusasioiden ääreen. Tätä orientaatiota helpottaakseni olen kaivanut levyhyllystä esille amerikkalaisen Mos Generatorin tuotantoa.

Seattlen naapurista Port Orchardista pikkukaupungista tulevan Mos Generatorin musiikki on kaikesta turhasta riisuttua rock'n'rollia, jonka juuret ovat syvällä 70-luvun raskaassa rockissa. Mos Generatorin nauttimat vaikutteet ovat samoja kuin lähes kaikkien stoner/doom/psyke-bändien, mutta jotenkin yhtye on onnistunut imemään musiikkiinsa ajattomuutta jokaiselta menneeltä aikakaudelta. Mos Generator ei soita retrorockia, vaikka sen levyt olisi voitu julkaista 40 vuotta sitten.

Vuodesta 2000 asti kasassa ollut trio on julkaissut viisi studioalbumia, joista viimeisin, Electric Mountain Majesty, ilmestyy näillä näppäimin kauppojen hyllyille. Lisäksi bändin diskografiasta löytyy demokokoelmaa ja livelevyä. Omasta levyhyllystäni löytyy järjestyksessään toinen ja kolmas albumi.

Hankin vuonna 2007 julkaistun Songs For Future Gods -albumin pelkästään yhden biisin perusteella. Lumbo Rock ja neuvostofuturistinen levynkansi vakuuttivat tekemään ostopäätöksen. Kun ensimmäisen kerran pääsin kuuntelemaan levyn läpi, totesin tehneeni oikean päätöksen.

Songs For Future Gods on sellainen levy, jota voi soittaa faijalle, jonka levyhyllystään löytyy Black Sabbathin lisäksi vaikkapa Deep Purplea tai Thin Lizzya. Kyseessä on todella helposti lähestyttävä albumi. Musiikki on raskasta, muttei aggressiivista. Perinteiseen stoner-soundiin verrattuna Mos Generator kuulostaa sangen puhtaalta, mikä miellyttänee klassisemman rockin ystäviä.

Saksalainen Nasoni Records uudelleenjulkaisi Mos Generatorin toisen albumin, The Late Great Planet Earthin, vuonna 2008. Alunperin levy ilmestyi vuonna 2005. Laitoin tämänkin levyn tilaukseen melko sokkona, parin biisin perusteella. Kun sitten ensimmäisen kerran laskin neulan levylle, huomasin, että tämä teos vaatii vähän enemmän pureskelemista.

The Late Great Planet Earth on paljon synkempi levy kuin sitä seurannut Songs For Future Gods tai ylipäätään mikään levy bändin tuotannosta. Maailmanlopun meiningistä kertovalla levyllä suoraviivainen rock on saanut proge-piirteitä. Biisit sulautuvat toisiinsa ilman taukoa, mikä tarkoittaa, että levyltä löytyy paljon maalailua. Tästä huolimatta musiikin tunnistaa Mos Generatoriksi, jo pelkästään laulaja-kitaristi Tony Reedin soundista.

Omasta mielestäni tutustuminen Mos Generatorin tuotantoon kannattaa ehdottomasti aloittaa Songs For Future Gods -levyllä. Siitä vain järjestyksessä, yksi kerrallaan.

Lonely Kamel - Blues, grooves and a bottle of booze

Norjasta tulee turskan, öljyn ja kirkonpolttometallin lisäksi väkevää stoner rockia. Omasta levyhyllystäni löytyy kaksi todistetta tästä. Ne ovat oslolaisen Lonely Kamelin diskografian ensimmäinen ja kolmas albumi. Bändi itse kutsuu musiikkiaan stoner bluesiksi, joka on ihan pätevä etiketti tälle groovaavalle rockille.

Kymmenisen vuotta kasassa ollut kvartetti julkaisi ensimmäisen levynsä vuonna 2008. Nimeämättömällä albumilla on vahva bluesrunko, johon Lonely Kamel ripustaa perinteitä kunnioittavia riffejä ja särjettyä kitarasoundia. Mitään mieltä räjäyttävää tai rajoja rikkovaa musiikkia tämä ei ole, mutta jos tarkoituksena on juoda olutta kavereiden kanssa, Lonely Kamel on hyvä vaihtoehto levylautaselle.

Levyn sanoitukset on raapustettu sopivasti kieli poskessa. Juhlitaan, ryypätään ja poltetaan pilveä (vaikka paholaisen kanssa). B-puolen avaava Damn you're Hot on kutustoneria parhaimmillaan. Biisissä on niin hyvä boogie, että itse Barry White olisi voinut tuottaa biisin.

Lonely Kamelin toinen albumi, Blues for the Dead, näki päivänvalon vuonna 2010. Tällä hetkellä vinyylikopiosta saa pulittaa reilusti yli 100 euroa, joten olen tyytynyt odottamaan mahdollista uusintapainosta.

Vuonna 2011 ilmestynyt kolmas albumi, Dust Devil, löytyy hyllystä. Se on debyyttiin verrattuna huomattavasti tummempi, niin soundiltaan kuin sanoituksiltaan. Jos ensimmäisellä levyllä pajautettiin paholaisen kanssa, Dust Devilillä hypätään viikatemiehen kyytiin ja lähdetään kylälle tasaamaan tilejä. Samalla biisien kontrasti on kaventunut spektrin raskaampaan päähän.

Lonely Kamel vieraili Suomessa reilu vuosi sitten The Swordin lämppärinä. Omasta mielestäni norjalaisten veto oli ehdottomasti illan paras esitys. The Swordin vyörytys oli liian tukahduttavaa verrattuna Lonely Kamelin groovaavaan stoner bluesiin.

Lonely Kamelin tuotanto löytyy koko komeudessaan Youtubesta. Nyt ei tarvitse kainostella, jos vähän olutta roiskuu rinnuksille.