Uncle Acid and the Deadbeats ja miten se uppoaa ensikertalaiseen

Brittiläinen psykedoom-ryhmä Uncle Acid and the Deadbeats keikkailee paraikaa Suomessa. Kolmesta keikasta ensimmäinen oli lauantaina Tavastialla, jonne sain taivuteltua paremman puoliskoni. Ihan helppoa se ei ollut, sillä esimerkiksi Black Sabbath (jota bändi on lämpännyt) ei herätä kummoisiakaan tunteita hänessä. Taivutteluoperaatioon kuului Uncle Acidin vuonna 2011 ilmestyneen Blood Lust -albumin kuunteleminen, josta alla tiivistelmä.

I’ll Cut You Down soi

Citi Roën: Mä tykkään tuosta taustalla junnaavasta kitarasta. Tää on sellaista musiikkia, jota voisi kuunnella autossa matkalla mökille. Vaikka aika tummaa soundia, niin sopii tähän vuodenaikaan.

Death’s Door soi

C: Aika junnaavaahan tää on. En mä tätä välttämättä jaksaisi kuunnella putkeen yli kymmentä biisiä. Taustalla tää varmaan menee ihan hyvin. No problem.
L: Mä ymmärrän tuon, etenkin kun doom-junttaus ei ole tuttua.
C: Mutta onhan tässä aika omalaatuinen soundi. Laulajan tunnistaa ainakin heti.
L: Koko levyllä on aika rupinen äänimaailma. Ja mun mielestä tämän tyyppisen musiikin pitääkin kuulostaa vähän hiomattomalta.
C: Tätä on varmaan hyvä keikalla jammailla olut kädessä.

Over And Over Again soi

C: Minkä purkin läpi se laulaa? Miten se kuulostaa tuolta?
L: Sama juttu on rummuissa ja oikeastaan koko paketissa.
C: Enemmän Särö kuin April.
L: Jep.

Curse of the Trees soi

C: Levynkannessa lukee psychedelic doom group, mutta ei tämä mun mielestä niin psykedeelistä ole.
L: Ei, jos verrataan Kingston Walliin (joka on soinut meillä viimeisen kuukauden aikana lähes tauotta). Mutta kyllä tämä luokitellaan psykedeeliseksi doomiksi.
C: Ok. Olisko kuitenkin levynkantta pitänyt vähän hioo.
L: Ei, kun sehän sopii tuollaisena hyvin tähän b-luokan kauhun ja okultismin kanssa flirttailevan musiikin paketiksi.
C: Hyväksyn selityksen.

I’m Here to Kill You soi

C: Nyt alkoi erilailla. Tässä on hyvä meno.

13 Candles soi

C: Nämä biisien nimet ovat aikamoisia, mutta tämä mystisyys toimii. Siistii, että näillä on tällainen oma fantasiamaailma. Se tekee tähän ihan oman fiiliksen. Tässä ei ole sellaista rockstara-meininkiä, mikä on todella jees.
L: Totta.
C: Ja kun ei muutenkaan rock-lyriikka aina ole kovinkaan kummoista, niin kiva, että on oma juttu.
L: En ole ihan varma, mutta Uncle Acid and the Deadbeats on saattanut esiintyä joskus kaapuihin verhoutuneinta. Sekin sopisi kuvaan.
C: Se olisi ihan hienoa. Toisaalta siinä on vaarana, että menee liian fantasian puolelle. Tätä harrypotter-porukkaa riittää.

Ritual Knife soi

C: Nyt se junnaaminen alkoi taas. Täytyy sanoa, että biisit ovat aika samankaltaisia keskenään. En mä näitä erota toisistaan ainakaan tämän ensimmäisen kuuntelun perusteella.
L: Se on se oma soundi. Mä itse tykkään siitä, eikä se siksi mua haittaa.

Withered Hand of Evil soi

C: Okei. Mä voin lähteä mukaan. Kyllä tätä nyt ainakin yhden keikan kuuntelee.

Tämä kirjoitus piti alunperin saada blogiin jo lauantaina, mutta tunnit kuluivat ennen keikkaa liian nopeasti. Sunnuntai piti pyhittää lepäämiseen, joten tämä tulee vasta nyt. Itse keikasta sen verran, että itse diggasin siitä todella paljon. Citin kommentti oli, että "ihan jees, mutta Red Fang oli parempi". Jukka Hätisen keikka-arvion voi lukea Rumbasta. Uncle Acid and the Deadbeatsin ehtii muuten vielä tänään näkemään Turussa.

Mos Generator - Kun perusasiat riittää

Lupaus aikaisesta keväästä vedettiin tylysti takaisin, ja lämpötila laski maaliskuisiin lukemiin. Optimismista oppitunnin saaneena on hyvä palata perusasioiden ääreen. Tätä orientaatiota helpottaakseni olen kaivanut levyhyllystä esille amerikkalaisen Mos Generatorin tuotantoa.

Seattlen naapurista Port Orchardista pikkukaupungista tulevan Mos Generatorin musiikki on kaikesta turhasta riisuttua rock'n'rollia, jonka juuret ovat syvällä 70-luvun raskaassa rockissa. Mos Generatorin nauttimat vaikutteet ovat samoja kuin lähes kaikkien stoner/doom/psyke-bändien, mutta jotenkin yhtye on onnistunut imemään musiikkiinsa ajattomuutta jokaiselta menneeltä aikakaudelta. Mos Generator ei soita retrorockia, vaikka sen levyt olisi voitu julkaista 40 vuotta sitten.

Vuodesta 2000 asti kasassa ollut trio on julkaissut viisi studioalbumia, joista viimeisin, Electric Mountain Majesty, ilmestyy näillä näppäimin kauppojen hyllyille. Lisäksi bändin diskografiasta löytyy demokokoelmaa ja livelevyä. Omasta levyhyllystäni löytyy järjestyksessään toinen ja kolmas albumi.

Hankin vuonna 2007 julkaistun Songs For Future Gods -albumin pelkästään yhden biisin perusteella. Lumbo Rock ja neuvostofuturistinen levynkansi vakuuttivat tekemään ostopäätöksen. Kun ensimmäisen kerran pääsin kuuntelemaan levyn läpi, totesin tehneeni oikean päätöksen.

Songs For Future Gods on sellainen levy, jota voi soittaa faijalle, jonka levyhyllystään löytyy Black Sabbathin lisäksi vaikkapa Deep Purplea tai Thin Lizzya. Kyseessä on todella helposti lähestyttävä albumi. Musiikki on raskasta, muttei aggressiivista. Perinteiseen stoner-soundiin verrattuna Mos Generator kuulostaa sangen puhtaalta, mikä miellyttänee klassisemman rockin ystäviä.

Saksalainen Nasoni Records uudelleenjulkaisi Mos Generatorin toisen albumin, The Late Great Planet Earthin, vuonna 2008. Alunperin levy ilmestyi vuonna 2005. Laitoin tämänkin levyn tilaukseen melko sokkona, parin biisin perusteella. Kun sitten ensimmäisen kerran laskin neulan levylle, huomasin, että tämä teos vaatii vähän enemmän pureskelemista.

The Late Great Planet Earth on paljon synkempi levy kuin sitä seurannut Songs For Future Gods tai ylipäätään mikään levy bändin tuotannosta. Maailmanlopun meiningistä kertovalla levyllä suoraviivainen rock on saanut proge-piirteitä. Biisit sulautuvat toisiinsa ilman taukoa, mikä tarkoittaa, että levyltä löytyy paljon maalailua. Tästä huolimatta musiikin tunnistaa Mos Generatoriksi, jo pelkästään laulaja-kitaristi Tony Reedin soundista.

Omasta mielestäni tutustuminen Mos Generatorin tuotantoon kannattaa ehdottomasti aloittaa Songs For Future Gods -levyllä. Siitä vain järjestyksessä, yksi kerrallaan.

Lonely Kamel - Blues, grooves and a bottle of booze

Norjasta tulee turskan, öljyn ja kirkonpolttometallin lisäksi väkevää stoner rockia. Omasta levyhyllystäni löytyy kaksi todistetta tästä. Ne ovat oslolaisen Lonely Kamelin diskografian ensimmäinen ja kolmas albumi. Bändi itse kutsuu musiikkiaan stoner bluesiksi, joka on ihan pätevä etiketti tälle groovaavalle rockille.

Kymmenisen vuotta kasassa ollut kvartetti julkaisi ensimmäisen levynsä vuonna 2008. Nimeämättömällä albumilla on vahva bluesrunko, johon Lonely Kamel ripustaa perinteitä kunnioittavia riffejä ja särjettyä kitarasoundia. Mitään mieltä räjäyttävää tai rajoja rikkovaa musiikkia tämä ei ole, mutta jos tarkoituksena on juoda olutta kavereiden kanssa, Lonely Kamel on hyvä vaihtoehto levylautaselle.

Levyn sanoitukset on raapustettu sopivasti kieli poskessa. Juhlitaan, ryypätään ja poltetaan pilveä (vaikka paholaisen kanssa). B-puolen avaava Damn you're Hot on kutustoneria parhaimmillaan. Biisissä on niin hyvä boogie, että itse Barry White olisi voinut tuottaa biisin.

Lonely Kamelin toinen albumi, Blues for the Dead, näki päivänvalon vuonna 2010. Tällä hetkellä vinyylikopiosta saa pulittaa reilusti yli 100 euroa, joten olen tyytynyt odottamaan mahdollista uusintapainosta.

Vuonna 2011 ilmestynyt kolmas albumi, Dust Devil, löytyy hyllystä. Se on debyyttiin verrattuna huomattavasti tummempi, niin soundiltaan kuin sanoituksiltaan. Jos ensimmäisellä levyllä pajautettiin paholaisen kanssa, Dust Devilillä hypätään viikatemiehen kyytiin ja lähdetään kylälle tasaamaan tilejä. Samalla biisien kontrasti on kaventunut spektrin raskaampaan päähän.

Lonely Kamel vieraili Suomessa reilu vuosi sitten The Swordin lämppärinä. Omasta mielestäni norjalaisten veto oli ehdottomasti illan paras esitys. The Swordin vyörytys oli liian tukahduttavaa verrattuna Lonely Kamelin groovaavaan stoner bluesiin.

Lonely Kamelin tuotanto löytyy koko komeudessaan Youtubesta. Nyt ei tarvitse kainostella, jos vähän olutta roiskuu rinnuksille.

ÖfÖ Am - Instrumentaalirockin ja b-luokan elokuvien ystäville

ÖfÖ Am on instrumentaalijytinää soittava trio Montpellierista Etelä-Ranskasta. Samasta kaupungista, josta tulee stoner rockia rouhiva Mudweiser. Allekirjoittaneen tietoisuuteen ÖfÖ Am nousi Karma to Burnin kanssa julkaistun splittiseiskan myötä. Bändit jakavat mainiosti vinyylikiekon. Sillä aikaa kun Karma to Burn kittaa kaljaa stetsoni päässä kuistilla, ÖfÖ Am katselee b-luokan kauhuelokuvia pimeässä huoneessa. Ja kittaa kaljaa. Vuonna 2010 julkaistusta splitistä tehtiin näppärästi 666 kappaleen painos.

Ennen splittiseiskaa ÖfÖ Am julkasi kymppituumaisen EP vuonna 2009. Bändi kutsuu biisejään musiikillisiksi teoksiksi, jotka on kirjoitettu elokuvien ääniraidoiksi. Tämän kuulee. Joihinkin biiseihin on helppo kuvitella elokuvakohtauksia, joissa kääritään hihat, lyödään auton takaluukku kiinni ja annetaan palaa.

Outo nimeäminen ei rajoitu vain bändin nimeen, vaan myös biisit ovat saaneet erikoisia otsikoista, muun muassa Pötar Krêm ja Oktöplasty. Mukana on myös versiointi Queenin We Will Rock You:sta. Se on nimetty On va te Caillasser. Ei hajuakaan, mitä se tarkoittaa. Mukavana yksityiskohtana kymppituumaisen kummankin puolen loppuun on kaiverrettu päättymättömät raidat. Muutaman kerran levy on jäänyt pyörimään levylautaselle ennen kuin olen tajunnut, että seuraava biisi odottaa toisella puolella.

ÖfÖ Amilta on tullut myös kokopitkä, The Beast Within: A Journey In The Life of Öctaman. Tämä levy on vielä hakusessa. Kaikki bändin tuotokset on ladattavissa ilmaiseksi bandcampista.

Visuaalinen valmistautuminen rekkatappeluun

Örebron lahja stoner rockille, Truckfighters, saapuu huomenna torstaina keikalle Helsingin Nosturiin. Levyjen kuuntelun lisäksi keikkaan voi valmistautua katsomalla Joerg Steineckin ja Christian Maciejewskin dokumentin bändistä.

Joulukuussa 2011 ensi-iltansa saaneen Fuzzomentaryn pääosissa ovat vokalistibasisti Oskar Cedermalm (Mr. Ozo) ja kitaristi Niklas Källgren (Mr. Dango). Nykyään rumpuja Witchcraftissa paukutteleva Oscar Johansson (Mr. Pezo) on kyllä mukana meinigissä, mutta nopeasti tulee selväksi, että Truckfighters on Ozon ja Dangon bändi. Itse asiassa dokumentin loppupuolella Pezo jättää bändin.

Fuzzomentary on sopivasti pilke silmäkulmassa tehty rock-dokumentti, josta ei aina tiedä, kuinka paljon värikynää on käytetty. Se kertoo, minkälaista on kiertää Eurooppaa pakettiautolla ja lämpätä Fu Manchua. Samalla se kuvaa rehellisesti muusikoiden arkea, heidän päivätöitään ja perhe-elämää.

Fuzzomentary oli hetken aikaa kokonaisuudessaan katsottavissa youtubessa, mutta sittemmin pätkä on kadonnut palvelusta. Jotain pätkiä dokkarista voi katsoa täältä. Jos lähikirjaston hyllystä ei tähän hätään löydy Fuzzomentarya, voi Steineckin työtä ihastella Truckfightersin uusimmalla musiikkivideolla, Prophetilla.

Earth - Tukevasti Maan pinnalla

Neljännesvuosisadan ajan surinamattoa kutonut Earth ei kuulu kotitaloutemme vakiorotaatioon, mutta yksi levy drone-doomin pioneereilta löytyy levyhyllystä. Vuonna 1996 julkaistu Pentastar: In the Style of Demons –albumi päätyy levylautaselle aina, kun liian hektiseksi kehittynyt meno pitää ankkuroida tukevasti maahan.

Kitaristi Dylan Carlsonin Seattlessa vuonna 1990 perustama Earth aloitti raskaasti junnaavaa minimalistista vahvistinvyörytystä soittavana kitara-basso -duona. Vuonna 1993 päivänvalon nähnyt kokeellinen Earth 2 -debyyttialbumi on julistettu mestariteokseksi niin kriitikoiden kuin myös fanienkin toimesta. Useista yrityksistä huolimatta en ole vielä päässyt sisälle tähän reilut 73 minuuttia kestävään kolme biisiä sisältävään utuiseen äänimaisemaan.

Sen sijaan Earthin kolmas albumi, Pentastar, on sen verran suoraviivaista ja helposti hahmotettavaa rockia, että sen sulattelussa ei ollut ongelmia. Väkeviin riffeihin luottavalla levyllä kitara ja basso ovat saaneet rummut tuekseen, ja parilla biisillä on jopa laulua. Homma junnaa edelleen, nyt vähän rockimmin. Levyltä löytyy jopa yksi Hendrix-coveri, Peace in Mississippi.

Päihdeongelmien kanssa paininut Carlson katosi rock-piireistä pian Pentastarin julkaisun jälkeen. Yhtenä syynä tähän pidetään hänen ystävänsä Kurt Cobainin itsemurhaa. Cobain ampui itsensä Carlsonin ostamalla haulikolla.

Vajaan kymmenen vuoden hiljaiselo päättyi vuonna 2005, kun Earth teki paluun aikaisempia levyjä seesteisemmällä Hex; Or Printing in the Infernal Method -albumilla. Tämän jälkeen studiojulkaisuja on ilmestynyt kolme, joista viimeisin pari vuotta sitten.

Täytyy myöntää, että Pentastar: In the Style of Demons –albumin jälkeinen Earthin tuotanto on jäänyt aika etäiseksi. Tätä postausta varten kuuntelin Youtubesta otteita levyistä ja täytyy myöntää, että kuulosti aika hyvältä. Täytynee lisätä ne kuuntelulistalle.

Vinkkinä kaikille fyysisten kopioiden ystäville. Earth on luvannut uusintapainoksia albumeistaan, mikä on mukava kuulla, koska tällä hetkellä bändin vinyylit ovat hyvissä hinnoissa jälkimarkkinoilla.

Royal Thunder - Tyyntä myrskyn edellä

Yhdysvaltain syvästä etelästä, tarkemmin Atlantasta, tulee bluesia, doomia, progea ja stoner rockia yhdistelevä kolmihenkinen Royal Thunder. Yksinkertaisempaa on varmaan puhua raskasta rockia soittavasta yhtyeestä.

Kymmenen vuotta sitten alkunsa saanut Royal Thunder julkaisi ensimmäisen EP:n omakustanteena vuonna 2007. Relapse Records -levylafka havahtui jyrinään ja julkaisi levyn uudelleen vuonna 2010.

Nimettömäksi jätetyn EP:n läpi puskevat vahvat Fleetwood Mac -vibat, mikä on todella mahtavaa. Tämä on vokalistibasisti Mlny Parsonzin ansiota. Parsonz omaa monipuolisen tumman laulusoundin, joka tekee hänestä yhden tämän hetken kovimmista naisvokalisteista metallimusiikin saralla. Ainakin allekirjoittaneen korvakuulon perusteella.

EP:n a-puoli on selvästi vahvempi kuin kääntöpuoli. Eivät b-puolen biisit huonoja ole, mutta levyn ensimmäiset biisit vaan ovat niin kovia. A-puolelta löytyy muun muassa raskaasti laahustava Sleeping Witch, joka kelpuutettiin myös bändin vuonna 2012 ilmestyneelle ensimmäiselle kokopitkälle.

Roomalaisin numeroin nimetty CVI on blacksabbathmaista tummuutta huokuva albumi, jonka kymmenestä biisistä vain kolme kestää reilusti alle kuusi minuuttia. Paikallaan junnaavasta jyystöstä ei kuitenkaan ole pelkoa. Verkkaisesti voimiaan keräävät biisit pitävät sisällään tarpeeksi suunnanvaihtoja.

Royal Thunder laittoi viime vuonna akustiset versiot kolmesta CIV:in biisistä bandcamp-sivuilleen. Kokonaisuus sai nimekseen CIV: A ja sen voi ladata halutessaan ilmaiseksi. Allekirjoittaneeseen versiointi ei tehnyt vaikutusta.

Uutta sähköistä Royal Thunderia saadaan kuulla ehkä piakkoinkin, sillä bändi on vetäytynyt studioon nauhoittamaan toista albumiaan. Levy syntyy samalla porukalla ja samalla tuottajalla. Jos se ei ole rikki, ei sitä kannata korjata.

Saa nähdä, meneekö uusi levy yhtä nopeasti hankintaan kuin edelliset, jotka tilasin välittömästi kuultuani Blue-biisin. Onneksi taskuista löytyi tuolloin sopivasti ylimääräistä.