Unida - Coping with the Urban Coyote

Autiomaalla on ääni ja se kuuluu John Garcialle. Ruosteinen, keskipäivän auringon korventama ääni, joka tekee kappaleesta kuin kappaleesta aavikkorockia. Ääni, joka lempeästi kertoo tulevista turpakäräjistä.

Pari vuotta sitten soolouransa vihdoin käynnistänyt Garcia oli Kyussin hajoamisen jälkeen mukana perustamassa useita yhtyeitä, joista useimmat jäivät varsin lyhytikäisiksi. Kyussin jälkeen hetken aikaa kärynneen Slo Burnin hälvettyä Garcia perusti kitaristi Arthur Seayn, rumpali Miguel Cancinon ja basisti Dave Dinsmoren kanssa Unidan.

Kun Slo Burnin katalogi jäi vinyyli-EP:seen ja CDr-albumiin, Unida ehti julkaista yhden splitti-EP:n, yhden kokopitkän ja nauhoittaa toisen valmiiksi, kunnes levy sopimusongelmien vuoksi hyllytettiin. For the Working Man (2001) on yhä ilman virallista julkaisua. Internetistä se kyllä löytyy, muun muassa nimellä El Coyote.

Slo Burniin verrattuna Unida on askel kohti perinteisempää raskasta rockia. Samalla sen musiikki vaikuttaa ainakin allekirjoittaneen korvaan edeltäjäänsä (kun tätä nyt käsiellään garcialähtöisesti) eheämmältä. Soundi on toki yhä tomuista, rytmi rullaavaa ja turhat kikkailut on riisuttu pois.

Coping with the Urban Coyote ilmestyi loppuvuodesta 1999. Queens of the Stone Agen ensimmäinen levy oli ilmestynyt edellisenä syksynä ja ilmeisesti Coping with the Urban Coyotelta löytyvä If Only Two on jonkinlainen vastaus Queens of the Stone Age -albumin If Only –kappaleeseen. Nokittelu Garcian ja Josh Hommen välillä oli alkanut.

Garcia ja Homme ovat muuten ainoat jäsenet, jotka pysyvät Kyussin riveissä koko sen olemassaolon ajan. Toistaiseksi parivaljakon viimeiseksi yhteiseksi biisiksi on jäänyt raita Nick Oliverin Mondo Generatorin parin vuoden takaiselta levyltä. Sekin ilmeisesti nauhoitettiin ennen Kyuss Lives -vääntöä. Vahvasti näyttää siltä, että herrojen yhteiset laulut on laulettu.

Ja vielä Kyussista puheenollen, Kyuss-basisti Scott Reeder hoiti bassottelut Unidan For the Working Man –albumilla. Olisi mielenkiintoista tietää, mistä johtuu stoner-yhtyeiden jatkuva tarve vaihtaa basistia. Se tuntuu olevan kaikista epävakain pesti aavikolla.

Unidan jälkeen Garcia keskittyi Hermano-yhtyeeseen. Kitaristi Arthur Seay ja rumpali Miguel Cancino perustivat Unidassakin bassoa soittaneen Eddie Plascencia kanssa House of Broken Promises –yhtyeen. Lauluhommat hoitaakseen ottanut Plascencia kuulostaa ihan köyhän miehen Garcialta, mikä kuvaa hyvin yhtyeen mielikuvituksellisuutta.

Viime vuosina Unida on osoittanut virkoamisen merkkejä. Ehkä niistä intoutuneena kalifornialainen Cobraside Distribution julkaisi Coping with the Urban Coyotesta uusintapainoksen vuonna 2014. Bonuksena painokseen lisättiin Lontoon Desertfestilla 2013 nauhoitettu keikka. Ihan pätevä lisä, vaikkakaan ei mitenkään pakollinen. Aika harvoin tulee kakkoslevy laitettua levylautaselle. Bassoa muuten tuolla keikalla soitti kitaristi Arthur Seayn sukulaispoika Owen Seay.

Desert has a voice and that voice belongs to John Garcia. That rusty, scorched by the midday sun voice makes any song desert rock any time of the day. At the same time it whispers ’everything is ok’ and ’I kick your ass’.

Garcia finally started his solo career few years ago. After Kyuss broke-up and before his solo career Garcia took part in many projects of which many were short-lived. First came Slo Burn that peaked and faded away in a year. After that Garcia formed Unida with guitarist Arthur Seay, drummer Miguel Cancino and bassist dave Dinsmore.

Slo Burn’s discography spans from one vinyl EP to an album burned to a CDr. Unida stepped up the game and released one split EP, one full-length album and recorder another. The second one never got an official release because of some legal problems. For the Working Man is available on the internet though. It goes by the name El Coyote.

Compared to Slo Burn Unida is a step towards more conventional hard rock. At the same time the music sounds a little bit more coherent. The sound is still dusty, the rhythm has a steady roll and there’s no cheap gimmicks.

Coping with the Urban Coyote was released at the end of 1999. Queens of the Stone Age’s first album had been released the previous fall and apparently the song If Only Two from Coping with the Urban Coyote is some kind of a response or rebuttal to Queens of the Stone Age’s If Only. First punches were thrown.

By the way Garcia and Homme are the only Kyuss members that were on-board the whole ride. At least for now the last joint project for these two is a song from Nick Oliver's Mondo Generator album few years back. And that probably was recorded before all that Kyuss Lives ruckus. It strongly looks like these guys have sang their songs.

And while we’re still on the subject of Kyuss, Scott Reeder played bass on Unida’s For the Working Man album. I really would like to know where all these stoner bands get the urge to change their bass player so frequently. It seems to be the least stable job in the desert.

After Unida Garcia focused on Hermano. Guitarist Arthur Seya and drummer Miguel Cancino formed a new group with a bassist Eddie Plascencia who also played for a while in Unida. Plascencia takes care of singing duties in House of Broken Promises, and I have to say that he sounds like a poor man’s Garcia. It pretty much sums up the band imaginativeness.

Unida has shown sings of revival in the past few years. Maybe that’s why Californian Cobraside Distribution reissued Coping with the Urban Coyote in 2014. As bonus they made it a double album with a live recording from Desertfest London 2013. It's a nice bonus but not necessary. Quite seldom that second record ends up spinning on my turntable. Apropos, guitarist Arthur Seay's nephew played bass on that gig.

Goatsnake - Black Age Blues

Goatsnake. Vuohikäärme. En tiedä mistä tämä raamatullista vimmaa uhkuva nimi on peräisin, mutta se toimii erinomaisena otsakkeena tämän kalifornialaisyhtyeen musiikille. Doomjyrä The Obsessedin raunioista 90-luvun puolivälissä noussut Goatsnake on perikadon partaalla kieppuvaa stonerrockia, jossa etelävaltioiden palvontamenojen tunnelma on vahvasti läsnä.

Allekirjoittaneen ensikosketus yhtyeeseen tapahtui vuonna 2004 julkaistun Trampled Under Hoof EP:n myötä. EP:llä basson varressa on entinen Kyuss-basisti Scott Reeder, mikä varmaankin toimi johdatuksena Goatsnaken huomaan. Vielä tuolloin Goatsnake kuulosti omaan korvaani liian tahmaiselta, enkä tutustunut yhtyeen tuotantoon sen syvemmin. Vuosia jatkunut altistuminen doom-pörinälle on kuitenkin tehnyt tehtävänsä ja nykyään Trampled Under Hoof kuulostaa mahtavalta.

Trampled Under Hoofia edeltää kaksi legendaarisen Man's Ruin -levylafkan kautta julkaistua kokopitkää. Vuosituhanteen taitteen molemmin puolin ilmestyneiden levyjen välillä basisti vaihtui ja Trampled Under Hoofilla alkuperäisestä miehityksestä jäljellä oli enää puolet. Ensimmäisen kokoonpanon rungon muodosti The Obsessedin rytmiryhmä, eli basisti Guy Pinhas ja rumpali Greg Rogers. Kitaraosuuksista vastasi ja vastaa yhä dronejumitusbändi Sunn O))):n kitaristi Greg Andersson ja vokaaleista muun muassa earthlingins?:sta tuttu Pete Stahl.

Pitkään vaikutti siltä, että Trampled Under Hoof jäisi Goatsnaken viimeiseksi julkaisuksi. Andersson, Stahl ja hetkeksi riveistä poistunut rumpali Greg Rogers palasivat kuitenkin studioon ja yhtyeen kolmas albumi Black Age Blues näki päivänvalon viime vuonna.

Black Age Blues jatkaa siitä, mihin viisitoista vuotta aiemmin ilmestynyt Flower of Disease -albumi jäi. Kirjaimellisesti. Kakkoslevyn päättäneen River-biisin loppujollotus soljuu uuden albumin puolelle, kunnes Anderssonin kitaravyöry hukuttaa sen River to Cross -biisiin. Jatkuvuutta on myös tuotannossa, josta vastaa Flower of Disease -levyn tuottaja Nick Raskulinecz. Tässä välissä hän on istunut äänipöydän ääressä muun muassa Mastodonin ja Foo Fightersin laskuun.

Muutenkin Black Age Blues on tuttua, laiskasti rullaavaa Goatsnakea. Reilun kymmenen vuoden tauko kuuluu ehkä hieman levollisempana otteena.  Enää ei ole tarvetta ryskiä kuistilta jokaisen rasahduksen perään. Muutamalla kappaleella vieraileva Dem Preachers’ Daughters -kuoro tuo levylle vanhan ajan gospel-boogieta, mikä ennestään pehmentää tunnelmaa.

Black Age Blues kuuluu ehdottomasti allekirjoittaneen suosikkeihin viime vuoden julkaisuista. Aika harvoin raaskin maksaa jenkki-importeista täyttä hintaa, mutta tämän levyn kohdalla asiaa ei edes tarvinnut miettiä. Ja löytyyhän vinyylipainokselta kaksi bonusbiisiä: Deathwish ja Breakfast With the King.

Greg Andersson muuten saapuu Sunn O))):n kanssa Helsinkiin elokuussa. Jos vahvistimen palvonta kiinnostaa, kannattaa vääntäytyä Tavastialle.



Goatsnake. There’s some serious biblical fury in that name but it’s a perfect header for the band’s take on stoner rock. It’s heavy, it’s fiery and it has a strong ambience of southern adoration while at the same time it swings on the brink of Harmageddon.

Goatsnake rose from the ashes of The Obsessed when the doomroller disbanded second time in 1995. My introduction to Goatsnake happened through Trampled Under Hoof EP that came out in 2004. Former Kyuss-bassist Scott Reeder lent his groove for the EP and that probably was the reason that led me to Goatsnake. At the time Goatsnake sounded a little too sticky for my taste. Now that I’ve been exposed to blustering doom for years Trampled Under Hoof sounds terrific.

Prior to Trampled Under Hoof Goatsnake had released two full-length albums via legendary Man’s Ruin Records. Both of those albums came around Millennium and for a long time it seemed that that would be it. Guitarist Greg Andersson had his own thing going on with the heavy drone doom band Sunn O))) and running his record label Southern Lord. Singer Pete Stahl was busy with earthlings? and managing bands like Rival Sons, and along the way the obsessed rhythm section had vanished from the line-up, first the bassist Guy Pinhas and then the drummer Greg Rogers. 

But there was more to come. Andersson, Stahl and Rogers returned together to studio and last year Goatsnake’s third album, Black Age Blues, came to be. Black Age Blues carries on from where the second album Flower of Disease had finished. Literally. The last song on Flower of Disease, River, had this wailing ending that overflows to the first song on Black Age Blues. Conveniently it’s named River to Cross. We are now on the other side. That took only 15 years.

But it doesn’t feel that long. Black Age Blues is a solid Goatsnake album. Maybe there’s a little bit of tranquility that comes with time. There’s no need to rush out from the porch after every rustle. And to soften the blow even more there's Dem Preachers' Daughters, a small background choir that radiates old-timey gospel boogie on several tracks.

Black Age Blues is definitely one of my favorite albums from last year. I usually don't pay the full price on American imports but this time it wasn't even an issue. And the vinyl release got two bonus songs: Breakfast with the King and Deathwish.

By the way Greg Andersson brings Sunn O))) to Helsinki in next month so if amplifier worshipping is your thing I recommend that.