Gozu - The Fury of a Patient Man

Bostonilainen Gozu päätti juuri ensimmäisen Euroopan-kiertueensa, joka kiersi Pohjois-Euroopan kaukaa. Mutta jos bändi jatkaa kovien levyjen julkaisemista nykyiseen malliin, nähdään heidät varmasti vielä Tavastian lavalla.

Gozun toinen pitkäsoitto The Fury of a Patient Man julkaistiin digitaalisena äänitteenä reilu vuosi sitten ja 500 kappaleen vinyylipainos ilmestyi kuukausi sitten. Vinyyliversion odottajat palkitaan kolmella bonusbiisillä, joiden joukosta löytyy yllättäen D'Angelo ja Simply Red –coverit. Vanhan ysäriräpin ystävän korvaan etenkin Brown Sugar –coveri kuulostaa helvetin hyvältä.

Covereista huolimatta The Fury of a Patient Man vaati useamman kuuntelukerran ennen kuin levy sai täyden otteen allekirjoittaneesta. Debyyttialbumi Locust Seasoniin verrattuna Gozu on bodannut kitarasoundia, jotta raskaammat riffit saadaan nousemaan penkistä. Flirttailua popin kanssa on karsittu ja biiseihin on haettu enemmän kontrastia raskaan rockin äänimaailmasta. Kaiken ankkuroi Marc Gaffneyn laulumelodiat, jotka ovat puhdasta stoner-hunajaa.

The Fury of a Patient Man jatkaa LocustSeasonin nimeämislinjaa. Biisien nimet eivät välttämättä liity mitenkään itse teokseen, vaan ne on kieli poskessa lätkäisty otsikoiksi. Levyltä löytyy muun muassa biisit Charles Bronson Pinchot, Traci Lords ja Snake Plissken.

The Fury of a Patient Manin päättää (jos bonareita ei oteta mukaan) yli 20 minuuttia kestävä The Ceaseless Thunder Of Surf –jami, joka ei oikein uppoa. Ihan kelpo riffin ympärille rakentuvaa ja purkautuvaa biisiä kuunnellessa tuntuu kuin kuuntelisi kokoamisohjeita. Omalla tavallaan The Ceaseless Thunder Of Surf on mielenkiintoinen kokonaisuus, joka toiston avulla tekee itselleen ruumiinavausta.

Tupla-LP tulee vihreälle ja violetille kiekolle kaiverrettuna. Mulla ei ole mitään värivinyylejä vastaan, jos ne sopivat levyn teemaan ja kansitaiteeseen. Esimerkiksi kopioni Locust Seasonista on painettu savuisen keltaiselle vinyylille, mikä sopii täydellisesti kansitaiteeseen. The Fury of a Patient Manin mustavalkoinen kansitaide olisikin mielestäni ansainnut mustat vinyylit. Mutta onneksi tämä ei vaikuta musiikkiin. Se on värivinyyleistä huolimatta erittäin tyylikästä.

Witch - Witch

Witch on Dinosaur Jr:n kitaristi-laulaja J Mascisin ja hänen basistiystävänsä Dave Sweetapplen 2000-luvun puolivälissä perustama stoner/doom-bändi, joka on tähän mennessä julkaissut kaksi albumia. Bändin nimeä kantava debyyttialbumi ilmestyi vuonna 2006 ja Paralyzed-albumi  pari vuotta myöhemmin. Allekirjoittaneen levyhyllystä löytyy Witch-albumi.

Witchissa J Mascis ei soita kitaraa tai laula vaan hän on siirtynyt rumpusetin taakse. Ennen Dinosaur Jr. -uraa mies soitti rumpuja hc-punkkia soittaneessa Deep Woundissa, joten komppipuolesta ei tarvitse olla huolissaan. Ja onhan Witchin doom-tempo melko paljon verkkaisempaa kuin mihin punk-piireissä on totuttu, joten vanha mies selviää hommasta helposti.

Dinosaur Jr. ei ole oikein koskaan herättänyt allekirjoittaneessa sen kummempia tuntemuksia, mutta kun kuulin ensimmäisen kerran Witchin The Seer -biisin riffin, olin heti myyty. Uskallan väittää, että kyseessä on yksi viime vuosikymmenen parhaimmista riffeistä. Kitaristi Graham Clise ja kitaristi-laulaja Kyle Thomas kasvattavat kitaravallin riffille juuri sopivan kokoiseksi.

Mutta eivät levyn muut biisit jää The Seer -avausraidan varjoon. Seitsemän biisin joukkoon ei mahdu yhtään biisiä, jonka kohdalla tekisi mieli nostaa neula pois urasta. Witch-nelikko on onnistunut tekemään eheän levyn, joka ei kuitenkaan sorru kaavamaisuuteen, yhteen stonerrockin helmasynneistä. Kuten jo bändin nimestä voi päätellä, lyriikat ovat okkultismin täyteisiä. Thomasin nasaali laulusaundi vielä vahvistaa niiden tunnelmaa.

Witchin musiikkia kuvaillessa on mahdotonta olla viittaamatta Black Sabbathiin, jonka vaikutus kuuluu selvästi debyyttilevyllä. Doomin ja 70-luvun psykerockin ystävien kannattaankin ehdottomasti tutustua bändiin.

Witchin toinen albumi, Paralyzed, ei muutaman kuuntelukerran perusteella nouse lähellekään ensimmäistä albumia. Levyllä tempoa on lisätty huomattavasti ja suoraviivaisuus on vienyt riffeiltä parhaan terän. Mutta Witch on ainakin allekirjoittaneen mielestä erittäin mainio levy.

A Band Called Death -dokkari Areenassa

Yle Teema esitti sunnuntaina mielenkiintoisen dokumentin detroitilaisesta protopunk-bändistä, joka Motown-ajan autokaupungissa pysyi tiukasti omalla kaistallaan. Kolmen mustan veljeksen perustama Death ei taipunut kompromisseihin, mikä sulki ovia ja tyrkkäsi bändin unholaan. Tinkimättömyys kuitenkin teki bändistä kulttisuosikin 35 vuotta myöhemmin. A Band Called Death -dokumentti on vielä vajaan kuukauden päivät katseltavissa Areenassa. Kannattaa ehdottomasti käyttää puolitoista tuntia elämästä tähän. Dokkarin jälkeen voi suunnata levykauppaan ja hankkia bändin ...For the Whole World to See -albumi.

Dokumentin esittely Teeman nettisivuilla:

Ennen Bad Brainsia, Sex Pistolsia ja Ramonesia oli - Death! A Band Called Death on dokumenttielokuva kolmen veljeksen Detroitissa 1970-luvun alussa perustamasta bändistä, joka oli kaikkien aikojen ensimmäinen musta punkbändi.

Teini-ikäiset Hackneyn veljekset Dannis, Bobby ja David perustivat vuonna 1971 Alice Cooperin ja Whon innoittamana rockbändin, joka pian sai nimen Death. Maallikkosarnaajaisän poikien treenikämppänä toimi makuuhuone ja keikkoja tehtiin naapurustossa. Yhtye painatti myös singlen Politicians in My Eyes omakustanteena levydiilin toivossa. Tyyliltään Death oli edellä aikaansa, punkkia ennen punkkia. Diskokuumeen valtaamassa Detroitissa yhtyeen nimi ja musiikki olivat kuitenkin levy-yhtiöille liikaa, menestystä ei tullut ja yhtye hajosi 1970-luvun lopulla.

Veljekset jatkoivat musiikintekoa gospelin ja reggaen merkeissä. Uraauurtanut punkbändi unohtui vuosikymmeniksi.

2000-luvulla muutama levynkeräilijä löysi Deathin ainoan singlen kirpputorilta, ja rockkirjoittaja Ben Blackwell julkaisi singlen nettisivullaan. Sana alkoi kiiriä. Lopulta Bobby Hackneyn poika kuuli isänsä laulavan vanhalla punk-singlellä: "Isä! Miksi et kertonut minulle!", totesi muusikoksi ryhtynyt poika, joka soittaa nykyisin omassa bändissään Deathin biisejä.

Deathin debyyttialbumi ilmestyi vuonna 2009 ja yhtye lähti levynjulkaisukeikoille. Yllättävä menestys 35 vuoden jälkeen on katkeransuloista, sillä Deathin perustaja ja sielu David Hackney kuoli vuonna 2000. Elokuva onkin paitsi jännittävä kappale unohduksista kaivettua musiikin historiaa myös tarina veljeksistä ja veljesrakkaudesta.

Jeff Howlettin ja Mark Covinon ohjaama dokumenttielokuva valmistui vuonna 2012. Teeman esitys 27.4. on elokuvan Suomen-ensi-ilta.

The :Egocentrics - Love Fear Choices And Astronauts

Romanialaisen The :Egocentricsin ensimmäinen albumi Love Fear Choices And Astronauts on allekirjoittaneelle hyvä esimerkki levystä, joka kuulostaa paremmalta fyysiseltä kopiolta. Tässä tapauksessa vinyyliltä. Kun ensimmäisen kerran kuuntelin levyn läpi kuulokkeilla tietokoneelta, en oikein saanut mitään otetta musiikkiin. Kuulin kyllä hienoja juttuja, mutta kokonaisuudesta jäi sumuinen kuva.

Nyt kun neula uppoaa levyn uraan, psykedeelinen instrumentaalirock naulitsee ensimmäisistä soinnuista lähtien. Levyn avaa kolmiosaiseksi jaettu Spacewolf, jota kuunnellessa tulee fiilis, että bändi soittaa oman soundimaailmansa äärirajoilla. Biisiä kasvatetaan juuri niin massiiviseksi kuin mahdollista hyvän soundin rajoissa.

Jazz-vaikutteet tuovat The :Egocentricsin raskaaseen riffittelyyn vastapainoa. Musiikki on paikoin todella kevyttä. Kitaristi Brennin soitto johtaa musiikkia, mutta ei sorru kukkoiluun. Romanialaistrio hallitsee jammailun kaaoksen ja pysyy ihailtavan hyvin polulla. Sen sijaan, että odottaisi lempiriffiin pääsemistä, The :Egocentricsia kuunnellessa odottaa mielenkiinnolla sitä, mihin bändi on biisiä viemässä.

Berliiniläisen Nasoni Recordsin kautta julkaistu debyytti on 12-tunnin jamittelusession tulos. Albumi julkaistiin keväällä 2010. Love Fear Choices And Astronauts sai jatkoa seuraavana vuonna Center Of The Cyclone -albumin myötä.

The :Egocentrics on juuri sopivan karkea timantti. Jos oikeat kulmat hioutuvat, luvassa on vielä erinomaisempaa avaruusrockia. Jos alla oleva musiikki yhtään kuulostaa hyvältä, kannattaa suunnata levykauppaan.

Red Fang - Hyvä syy lähteä oluelle

Yksi tämän hetken parhaista stoner-paahdoista, portlandilainen Red Fang on saapunut Suomeen soittamaan neljä keikkaa. Kaksi vuotta sitten Tavastialla soittaneen Red Fangin Suomen-kiertue alkaa tänään Tampereelta ja päättyy Turun sekä Jyväskylän kautta Helsinkiin perjantaina. Melkein enempää ei voi Suomen kaupunkeja vetää edestakaisin kuin tällä rundilla vedetään.

Tampereella, Turussa ja Helsingissä lämppääjänä soittaa karhulalainen Demonic Death Judge. Jyväskylässä lämppää paikallinen fubear. Itseäni enemmän kiinnostaisi kuulla fubearin veto. Demonic Death Judge on mun makuun liian heviä. Se tuo mieleen hevin, jota 90-luvulla yläasteen mustatukat kuuntelivat juurikasvunsa kanssa suut mutrussa. Mä en ole kähinähuutolaulun ystävä ja Demonic Death Judge on vähän liikaa sitä. Musiikin psykedeeliset suvantokohdat ja rouheat kitarariffit kyllä toimivat mulle täysin. Hyppysellinen lisää avaruusrockin väljää psykedeelisyyttä ja laulusta kurkkua puolet pois, niin mä varmaan kuuntelisin mielelläni.

Fubearin dieselinkatkuinen metalli tuo niin ikään mieleen 90-luvun yläasteen ja flanelipaidat. Bändin soundi on vaihtoehtomusiikin pehmentämää rockia. Tässäkin tapauksessa laulusoundi tuottaa mulle vähän vaikeuksia. Kähinähuudon lisäksi sankarihevi ei varsinaisesti sytytä. Mutta ihan tarttuvaa soittoa.

Joka tapauksessa varmasti on luvassa kovat vedot. Ja Red Fang toimii taatusti.

Sasquatch - Isojalat enkelten kaupungista

Jos tekee mieli kuunnella luotettavaa vanhan koulukunnan stoneria, kannattaa etsiä käsiinsä kopioita losangelelaisen Sasquatchin tuotannosta. Vuodesta 2001 lähtien musisoineen voimatrion repertuaarista löytyy toinen toistaan tarttuvampia biisejä, jotka vyöryvät kuulijan yli pehmeästi kuin karvainen isojalka. Soundi on stonerrockin täyteläisimmästä päästä.

Sasquatchin ensimmäinen nimettömäksi jätetty albumi ilmestyi vuonna 2004 ja kaksi vuotta myöhemmin se sai jatkoa II-albumin muodossa. Tällä hetkellä levyhyllystäni löytyy ainoastaan II, mutta tarkoitus olisi jostain metsästää sen viereen vuonna 2010 julkaistu III ja viime vuonna ulos tullut IV. Debyytistä odottelen vinyylipainosta.

Sasquatchin historiaan perehtyessä ilmenee, että yleisesti II:a pidetään bändin läpimurtoalbumina ja III:a yhtyeen mestariteoksena. II on alusta loppuun tasaisesti möyrivä albumi, jonka biisit kuulostavat heti tutuilta. Kitaristi-vokalisti Keith Gibbsin lauluääni toimii särisevää kitaravallia vasten helvetin hyvin. Trio soittaa hyvin yhteen ja musiikki on kaikessa yksikertaisuudessaan loistavaa.

II:n b-puolelle mahtuu muutama akustinen biisi, jotka mukavasti rauhoittavat a-puolen älyttömän tykityksen jälkeen. Mun on vaikea valita II:lta lempibiisiä, mutta The Judge varmasti antaa hyvän kuvan siitä, mistä Sasquatchissa on kyse.

Uncle Acid and the Deadbeats ja miten se uppoaa ensikertalaiseen

Brittiläinen psykedoom-ryhmä Uncle Acid and the Deadbeats keikkailee paraikaa Suomessa. Kolmesta keikasta ensimmäinen oli lauantaina Tavastialla, jonne sain taivuteltua paremman puoliskoni. Ihan helppoa se ei ollut, sillä esimerkiksi Black Sabbath (jota bändi on lämpännyt) ei herätä kummoisiakaan tunteita hänessä. Taivutteluoperaatioon kuului Uncle Acidin vuonna 2011 ilmestyneen Blood Lust -albumin kuunteleminen, josta alla tiivistelmä.

I’ll Cut You Down soi

Citi Roën: Mä tykkään tuosta taustalla junnaavasta kitarasta. Tää on sellaista musiikkia, jota voisi kuunnella autossa matkalla mökille. Vaikka aika tummaa soundia, niin sopii tähän vuodenaikaan.

Death’s Door soi

C: Aika junnaavaahan tää on. En mä tätä välttämättä jaksaisi kuunnella putkeen yli kymmentä biisiä. Taustalla tää varmaan menee ihan hyvin. No problem.
L: Mä ymmärrän tuon, etenkin kun doom-junttaus ei ole tuttua.
C: Mutta onhan tässä aika omalaatuinen soundi. Laulajan tunnistaa ainakin heti.
L: Koko levyllä on aika rupinen äänimaailma. Ja mun mielestä tämän tyyppisen musiikin pitääkin kuulostaa vähän hiomattomalta.
C: Tätä on varmaan hyvä keikalla jammailla olut kädessä.

Over And Over Again soi

C: Minkä purkin läpi se laulaa? Miten se kuulostaa tuolta?
L: Sama juttu on rummuissa ja oikeastaan koko paketissa.
C: Enemmän Särö kuin April.
L: Jep.

Curse of the Trees soi

C: Levynkannessa lukee psychedelic doom group, mutta ei tämä mun mielestä niin psykedeelistä ole.
L: Ei, jos verrataan Kingston Walliin (joka on soinut meillä viimeisen kuukauden aikana lähes tauotta). Mutta kyllä tämä luokitellaan psykedeeliseksi doomiksi.
C: Ok. Olisko kuitenkin levynkantta pitänyt vähän hioo.
L: Ei, kun sehän sopii tuollaisena hyvin tähän b-luokan kauhun ja okultismin kanssa flirttailevan musiikin paketiksi.
C: Hyväksyn selityksen.

I’m Here to Kill You soi

C: Nyt alkoi erilailla. Tässä on hyvä meno.

13 Candles soi

C: Nämä biisien nimet ovat aikamoisia, mutta tämä mystisyys toimii. Siistii, että näillä on tällainen oma fantasiamaailma. Se tekee tähän ihan oman fiiliksen. Tässä ei ole sellaista rockstara-meininkiä, mikä on todella jees.
L: Totta.
C: Ja kun ei muutenkaan rock-lyriikka aina ole kovinkaan kummoista, niin kiva, että on oma juttu.
L: En ole ihan varma, mutta Uncle Acid and the Deadbeats on saattanut esiintyä joskus kaapuihin verhoutuneinta. Sekin sopisi kuvaan.
C: Se olisi ihan hienoa. Toisaalta siinä on vaarana, että menee liian fantasian puolelle. Tätä harrypotter-porukkaa riittää.

Ritual Knife soi

C: Nyt se junnaaminen alkoi taas. Täytyy sanoa, että biisit ovat aika samankaltaisia keskenään. En mä näitä erota toisistaan ainakaan tämän ensimmäisen kuuntelun perusteella.
L: Se on se oma soundi. Mä itse tykkään siitä, eikä se siksi mua haittaa.

Withered Hand of Evil soi

C: Okei. Mä voin lähteä mukaan. Kyllä tätä nyt ainakin yhden keikan kuuntelee.

Tämä kirjoitus piti alunperin saada blogiin jo lauantaina, mutta tunnit kuluivat ennen keikkaa liian nopeasti. Sunnuntai piti pyhittää lepäämiseen, joten tämä tulee vasta nyt. Itse keikasta sen verran, että itse diggasin siitä todella paljon. Citin kommentti oli, että "ihan jees, mutta Red Fang oli parempi". Jukka Hätisen keikka-arvion voi lukea Rumbasta. Uncle Acid and the Deadbeatsin ehtii muuten vielä tänään näkemään Turussa.