3rd Trip & Craneium - Splitti 12"

Aina ABBAsta lähtien Suomessa on kateellisina kuunneltu Ruotsin musiikkimenestystä maailmalla. Perämeren vastarannalta raikui The Final Countdown, kun täällä vielä pyöriteltiin vanhoja Hanoi-levyjä maskarat poskilla. Sitten tuli Roxettea, the Cardigansia, Eagle-Eye Cherrya, Hellacoptersia, the Hivesia... Ja siinä samalla ne ehtivät tuottaa hyllytolkulla sitä helvetin dancea. Olihan meillä vuosituhannen viimeisillä hetkillä Bomfuck MC's ja Sandström [sic] sekä HIM, mutta aika kapeaksi meidän maailmanvalloitus jäi, piiskatukkaheviä lukuunottamatta.

Hieman samankaltainen tilanne on ollut stoner rockin suhteen. Aavikkorockin ystävät ympäri maailmaa tietävät Truckfightersin, Dozerin, Greenleafin tai Graveyardin. Meillä on Small Stonelle levyttänyt Mangoo ja jos genre rajoja venytetään, Circle. Mutta aistin, että tilanne tulee muuttumaan.

Vajaa vuosi sitten helsinkiläinen 3rd Trip ja turkulainen Craneium julkaisivat kahden biisin splittivinyylin, joka antaa viitteitä siitä, että Suomen asema aavikolla väkevöityy. Kumpikin bändi on lyhyen uransa aikana julkaissut muutamia demoja, jotka ennustavat aivan toisenlaista hiekkamyrskyä.

A-puolella porisee 3rd Tripin Bubbles, jonka dekadentti kitarasoundi on yksi siisteimpiä juttuja, joita olen vähään aikaan kuullut. Bubbles on psykedeelinen avaruusmatka, jonka leijumiseen satunnaiset meteorisuihkut antavat lisäkierrettä. Laulaja-basisti Jouni Leppikankaan laulu on jotain Fu Manchun Scott Hillin ja henkeä haukkovan Väinämöisen väliltä. Allekirjoittaneella meni kotvanen tottua vokaalisoundeihin, mutta totuin.

Craneiumin puolella painovoima saa otteen astraalimatkaajasta ja avaruuspöly vaihtuu autiomaan tomuun. Avaruuspolttoaineen sijaan dieselin katkuinen The Gnome on kääntöpuolta raskaampi ja melankolisempi rykäisy. Jumituksen sijaan Craneium laittaa perseellepotkimisvaihteen silmään, mikä on hyvää vastapainoa a-puolen leijailuille.

Pitkäsoittoja odotellessa suosittelen hakemaan Bubbles/The Gnome -splitin omaan levyhyllyyn vielä kun niitä saa.

Ever since ABBA sang about Waterloo Finns have enviously listened to Sweden's success in music business. You could hear The Final Countdown from the opposite shore while we were still spinning old Hanoi Rocks albums with mascara running down our cheeks. Then they had Roxette, the Cardigans, Eagle-Eye Cherry, Hellacopters, the Hives... And at the same time they produced shitloads of that dance music. Sure we had Bomfunk MC's and Sandstorm and HIM at the end of the century, but it really wasn't full-blown world conquest.

The situation is a little bit same with stoner rock bands. Friends of heavy fuzz around the world know bands like Truckfighters, Dozer, Greenleaf or Graveyard. They might have heard of Mangoo that had an album released by Small Stone and if we stretch genre boundaries we can add Circle to our list. That's about it. But I feel there is going to be a change.

Last year two crisp stoner bands released a two song split vinyl which forecasts totally different kind of a sandstorm from Finland. 3rd Trip from Helsinki and Craneium from Turku serve us a diverse dose of fuzz that makes you nod approvingly. Both bands have released few demo tapes before this joint effort but I recommend you to start here.

A side is for 3rd Trip's Bubbles which has a eerily decadent guitar sound that shoots you straight to the dark emptiness. You just float through the space like a bubble. There are meteor showers but that just makes it all the more fun.

On Craneium's side the gravity takes hold and cosmic dust turns into earthy ash. The Gnome is heavier and more melancholic than the flip-side. It rumbles along the desert highway. It's a gnome that has come to chew bubblegum and kick ass. And he's all out of bubblegum.

Whores. - Ruiner

Silloin tällöin levykauppojen laareja selaillessa vastaan tulee levyjä, joihin ei koskaan uskonut törmäävänsä luonnossa, kivijalkaliikkeessä. Usein hieman tuntemattomampien bändien levyjen pieniin painoksiin pääsee käsiksi ainoastaan käymällä keikoilla tai tilaamalla levyt netistä. Jenkkibändien kohdalla kumpikin vaihtoehto muodostuu helposti kalliiksi.

Allekirjoittaneen huuli muotoutuikin pyöreäksi, kun Kampin Äxässä käteeni osui atlantalaisen melurock-bändin Whoresin esikois-ep Ruiner. Kyseessä toki oli toinen painos vuonna 2011 julkaistusta levystä, mutta Whoresin levyjä tuskin liikkuu kovinkaan montaa vanhalla mantereella painoksesta riippumatta. Ainakin discogsissa kaikki myynnissä olevat kopiot sijaitsevat Pohjois-Amerikassa.

Whores tarjoaa helpon reitin lähestyä noise rockin maailmaan, joka muutamaa Melvins-reissua lukuunottamatta on jäänyt allekirjoittaneelle melko tuntemattomaksi maastoksi. Whoresin ruvelle raastavat riffit ja sohjoiset bassot kuulostavat kotoisilta samalla, kun alkukantaisesti ryöppyävä uho kertoo, että aivan omassa korttelissa ei enää olla. Pieni punkkari on hyvä löytyä sisältä, jos aikoo laskea neulan uralle.

Now and then when you're digging crates at your local record shop you stumble on a record that you never thought to see in the wild. Quite often the only way to get your hands on a record from a unknown band is to go to a gig or order the record via internet. And when you live in Finland either one of these options can get quite expensive.

So I was quite surprised when I found Whores' debut ep Ruiner in a bin at my local record store. Of course it was the second pressing of the 2011 release but even so I don't think there are many copies of the band's records circling around the Old Continent. At least every copy on sale on discogs is from North America.

Whores offers an easy path to noise rock which isn't that familiar to me. I've listen to my share of Melvins but that's pretty much it. But Whores has these harrowing riffs and muddy bass sounds that makes me feel cozy. Of course the primitive bluster tells you that we're not in Kansas anymore. So it's recommended to have a little punk rocker inside you when you drop the needle on the groove.

Eagles of Death Metal - Peace, Love & Death Metal

Olen palannut matkoiltani levyhyllyni ääreen. Aikaeron ja ulko-oven takana odottavan loskaisen arjen vuoksi olen kaivanut levylautaselle jotain helposti sulateltavaa, kevyttä, hauskaa. Heti QOTSA-levyjen vierestä hyllystä löytyy pari kalifornialaisen ränttätänttä-duon Eagles of Death Metalin albumia. Vähän twistiä kaduilla liukasteluun.

Jesse Hughesin ja Josh Hommen Eagles of Death Metal levitti siipensä ensi kerran Desert Sessions IV:llä 90-luvun loppupuolella. Uudelle vuosituhannelle tultaessa Hommella oli kädet täynnä duunia Queens of the Stone Agen kanssa, joten EoDM:n debyyttialbumia jouduttiin odottaa aina vuoteen 2004 asti.

Peace, Love & Death Metalin laittaminen levylautasella on sama kuin avaisi oven autotalliin, jossa bändi vetää kenraaliharjoituksia illan keikkaa varten. Reilut 40 minuuttia kestävällä rykäisyllä naureskellaan, otetaan biisien aloituksia uusiksi ja soitetaan räkäisellä tavalla naivia rockia. Naisia vongataan ja sormia haistellaan. Musiikissa voi maistaa Los Angelesin katkun ja autiomaan hiekan.

J Devil Hugena esiintyvä Hughes on EoDM:n päähefe viiksineen, viittoineen ja falsettilauluineen. Hommen (alias Baby Duck, alias Carlo Von Sexron) osana on naputtaa riisuttua rytmiä rumpujen takana. Tämä varmasti tuntuu rentouttavalta QOTSA:n ja muiden projektien keulilla kiikkumisen vastapainona. Homme onkin sanonut, että EoDM ei ole hänelle sivuprojekti, vaan hän soittaa kahdessa bändissä. Tosin keikoilla Hommea ei nähdä rummuissa.

Joka tapauksessa tältä Hommen toiselta bändiltä on ilmeisesti lähiaikoina tulossa neljäs albumi. EoDM:n soundi on vankistunut levy levyltä, joten on mielenkiintoista kuulla, miten korkealla kotkat nykyään lentävät.

I've returned from my journey. To soothe the jetlag and grey winter depression I've been listening to Eagles of Death Metal. It's perfect music for these days when your brain isn't in full cooperation mode and you don't really care about that.

Jesse Hughes and Josh Homme are the eagles and they serve some easy-going garage blues rock with a smirk. Hughes (alias J Devil Huge) with his moustache, cape and falsetto voice is the main hefe of the band. Homme's (alias Baby Duck, alias Carlo Von Sexron) job is to keep steady beat behind the drum kit. I guess that's a nice change for him.

Eagles of Death Metal spread their wings first time on Desert Sessions IV in the late 90's. The debut album Peace, Love & Death Metal was released in 2004. Putting Peace, Love & Death Metal on is like opening a door to a garage where the band is going through dress rehearsal. There's laughter, second, third and fourth takes and snottily naive rock'n'roll. Just perfect music for zoning out.

Homme and Hughes have both suggested that the fourth EoDM-album is on its way. Record by record EoDM's sound has become more husky. It's interesting to hear how high are the eagles flying nowadays.