Tuber - EP

Post-rockiksi nimetty genre ei ole tehnyt kummoistakaan vaikutusta allekirjoittaneeseen siitäkin huolimatta, että kyseinen rockin alalajityyppi flirttailee estottomasti avaruus- ja krautrockin kanssa. Liian usein post-rock kuulostaa korvaani ontolta ja puisevalta, turhanpäiväiseltä rämpytykseltä.

Sääntöön löytyy aina poikkeus ja tässä tapauksessa se on kreikkalainen Tuber, jonka post-rockiin sekoittuu tarvittava määrä autiomaan tomua ja kosmista psykedeliaa. Bändin musiikissa raskaasti vyöryvät kitarat tasapainottavat post-rockmaisen heleää äänimaailmaa, mikä antaa biiseille täyteläisyyttä, jos viinitermejä käytetään. Musiikki värähtelee staattisesti aavikkopoljennan rytmissä. Pinnan alla on jotain koskettavaa, kaihomielistä, herkkää.

Tuber on instrumentaalibändi, kuten post-rockissa on tapana. Bändin pari vuotta sitten julkaisema debyytti-EP kuulostaa siltä, miltä päiviä auringonporotuksessa kylpenyt hiekka tuntuu kesän karaisemissa jalkapohjissa. Paikoin musiikki tuo mieleen hidastetun kohtauksen, jossa selkäänsä saanut sankari nousee vetämään henkeä ennen lopullisia turpakäräjiä. Tuber on musiikkia haaveiluun.

Tuber julkaisi viime vuonna jatkoa EP:lle Desert Overcrowded -levyn muodossa. Vähän harmittaa, että levy jäi vitkastelun takia hankkimatta. Muutaman sadan painos meni kaupaksi nopeasti. Eikä ihme, sillä hyvän musiikin lisäksi levyllä on helvetin hieno kansi. Bändi on kuitenkin vihjaillut uutta painosta levystä, joten ehkä sekin löytää tiensä levyhyllyyn.



I'm not a huge fan of post-rock. Even though it openly flirts with krautrock and space rock it just doesn't appeal to me. Too often it sounds hollow and woody to my ears. I don't switch the channel but neither do I turn up the volume.

There is always an exception to the rule and in this case it's Tuber. This greek band mixes just enough desert dust and cosmic psychedelia in their post-rock that it tickles the right spot. Heavy rolling guitars balance the bright post-rock sound. Using wine terms you could say that Tuber's music has body. It vibrates statically in the desert strut rhythm.

Tuber is an instrumental band as post-rock acts usually are. They released their first untitled EP in 2012. The five song EP is music for dreaming. Your mind starts wandering immediately when the needle hits the groove.

Tuber 's sophomore release Desert Overcrowded saw the light of day last year. I hesitated and the pressing of 250 copies sold out. Well, you can't have them all. And I heard that there might be second pressing of the album. In the meanwhile I spin the EP.

Polanski - Between This and Hate

Tällä kertaa levylautasella ei pyöri vinyyli. Ehkä tulevaisuudessa Polanski julkaisee viime kuussa ilmestyneen debyyttialbuminsa vinyylinä, mutta sitä odotellessa tyydymme CD:hen. Tärkeintä on kuitenkin musiikki, oli se tallennettu mihin formaattiin tahansa.

Helsingissä residenssiään pitävä Polanski on ollut kasassa nelisen vuotta. Jos bändin musiikille pitää lyödä genreleima, niin se on grunge. Tuo repaleiseen flanelipaitaan kiedottu musiikkityyli, joka mielletään niin voimakkaasti 90-luvun musiikiksi, että siitä on tullut kirosana bändeille. Nykyään soitetaan mieluummin "vaihtoehtorockia" tai "melodista raskasta rockia". Grungessa ei kuitenkaan ole mitään vikaa. Etenkin, kun sen tekee oikein. Ja Polanski tekee. Voi jopa sanoa, että Between This and Hate on yksi 2000-luvun parhaista grunge-levyistä.

Koska olen viestinnän ammattilainen avaan sen verran tämän kirjoituksen taustoja, että sain Between This and Hate -levyn haltuuni suoraan bändiltä, korvauksetta. Ensimmäinen askeleeni korruptoituneeseen musiikkijournalismiin. Tämä ei kuitenkaan sumenna arvostelukykyäni, Polanskin debyytti on vaan niin kova.

Grunge on aina ollut lähellä sydäntäni. Se oli portti raskaaseen rockiin. Polanski onnistuu ottamaan kaikki teini-innolta tuoksuvat muistot ja muovaamaan niistä uutta ja virkistävää, mutta samalla tuttua. Jos Between This and Hatea pitää verrata johonkin Seattle-levyyn, niin se olisi mielestäni Soundgardenin Down on the Upside ilman sitä mandoliinisoundia. Levyltä löytyy munaskuissa tuntuvaa vyörytystä ja päähän soimaan jääviä melodioita. Seassa on lyhyitä treenikämpän lattialta raavittuja rykäisyjä, joita kunnon grunge-levyllä pitää olla. Laulaja-kitaristi Anttoni Pikkaraisen vokaalisoundi on jossain Chris Cornellin ja Layne Staleyn alarekisterien välimaastossa. Tätä on paikoin maustettu megafonin läpi vedetyillä lauluosuuksilla, kuten asiaan kuuluu.

Between This and Hate -levy piti lukemani perusteella nauhoittaa kaksi kertaa ennen kuin lopputulos miellytti bändiä. Se teki biiseille hyvää. Aika harvoin tulee vastaan näin hiottua omakustannetta, niin musiikillisesti kuin tuotannollisesti. Nyt vaan pystyyn joku joukkorahoitus, että tämä saadaan ulos vielä vinyylinä.

I'm not spinning vinyl this time. I would if Polanski had released their debut album Between This and Hate on vinyl. Maybe in the future they will do that, but in the meanwhile we have to settle on CD. Anyway, it's the music that counts, not the format.

Polanski was formed about four years ago in Helsinki. If I have to describe Polanski's music in one word it would be grunge. Yes, the genre that is perceived to be so 90's that bands try to avoid it. They rather call their music "alternative rock" or "melodic hard rock". But there's nothing wrong in grunge. Especially if you do it right. And Polanski does it. I even go so far as to say that Between This and Hate is one of the best grunge albums of this century.

Because I'm a professional I have to tell that I got the album straight from the band free of charge. My first steps into the corrupt world of music journalism. But I'm not going to let that cloud my judgement. This album really is the shit.

Grunge has always been close to my heart. It was the gateway to harder rock. Polanski takes all those teen spirit smelling memories and forms new and refreshing - but still familiar - music out of them. I would compare it to Soundgarden's Down on the Upside without the mandolin sound. It has some ballbusting guitars and melodies that stuck in your head. It has those short spurts that have been scrapped from the floor of the rehearsal room. Those tunes that every great grunge album has. Singer-guitarist Anttoni Pikkarainen has a vocal sound somewhere between Chris Cornell's and Layne Staley's sub-registers. And of course it's spiced with singing thru megafone.

The whole album was already recorded when Polanski decided to do it again. You can hear it. It's really quality piece of work, musically and production-wise. Now we just wait for the vinyl.

Loading Data - Double Disco Animal Style

Joskus tuntemattoman bändin musiikki kuulostaa heti niin hyvältä, että se nousee ensikuulemalta suosikkibändien joukkoon. Viimeksi koin tämän, kun törmäsin Loading Datan kolmanteen albumiin, Double Disco Animal Styleen. Siinä on levy täynnä qotsamaisia melodioita, raskasta groovea ja sopivasti vinksahtanutta soittoa.

Loading Data on yhtä kuin kitaristi-vokalisti Patrón alias Lo S. Data. Jos olen ymmärtänyt oikein, bändin tarina menee seuraavasti. Loading Data perustetaan joskus millenniumin tienoilla Pariisissa. Kokoonpano vaihtelee ja kun ensimmäinen Frenchman, Nevada -albumi ilmestyy vuonna 2002, bändi on jo hajonnut. Patrón muuttaa Floridaan ja jatkaa Loading Dataa uudella amerikkalaisella kokoonpanolla. Pari vuotta vierähtää tien päällä, kunnes Patrón päättää palata Ranskaan. Homma jatkuu vanhalla mantereella jälleen uudella porukalla, joka viimeistelee jo Amerikoissa aloitetun toisen albumin, Rodeo Ghettoblasterin (2008). Tämän jälkeen Patrón laittaa bändin jälleen telakalle ja muuttaa Los Angelesiin, missä Alain Johannes ilmaisee halukkuutensa tuottaa Loading Datan kolmannen levyn. Patrón soittelee vanhat bändikaverinsa läpi ja saa osan mukaan levylle. Viime vuonna ilmestyneen Double Disco Animal Stylen jälkeen Loading Data palaa Pariisiin, jossa se toistaiseksi pitää päämajaansa.

Double Disco Animal Style on eheä albumi, vaikka sopassa on useamman kokin lusikka. Tärkeä syy tähän on Patrónin kirjoittamat kappaleet, joita sitoo sirkusmaisen tummanpuhuva tunnelma. Tätä fiilistä vahvistaa äkkiväärä groove ja Patrónin komea baritoni. Soundit ovat omaperäisiä ja tunnistettavia. Queens of the Stone Ageakin tuottanut Alain Johannes on juuri sopiva henkilö tuottajaksi, kun melodiat ja rytmit ovat pääosassa.

Äänipöydän takana istumisen lisäksi Johannes soittaa levyllä rumpuja, bassoa ja koskettimia. Levyllä vierailee myös entinen QOTSA-basisti Nick Oliveri, joka on aikaisemmin lainannut äänihuulian myös toiselle ranskalaisbändille, Rescue Rangersille.

Double Disco Animal Style on vähän kaikkea, mutta ei mitään liikaa. Se on juuri nimensä kuuloinen albumi. Vinylisteille tiedoksi, että albumista tehtiin 300 kappaleen vinyylipainos. Ainakin levy-yhtiö sivulla näyttää olevan näitä vielä myynnissä. Kehotan hankkimaan tämän levyn hyllyyn.



For Non-Finnish speaking humanbeings

Loading Data is a band that I instantly liked. A lot. Sometimes bands do that. Maybe it was the heavy groove with QOTSA-like melodies or the slighty crooked touch that the band had, but I immediately knew Loading Data would become one of my favourite bands.

Loading Data is vocalist/guitarist Patrón's alias Lo S. Data's band. History goes something like this. Patrón forms the band in Paris around the millennium. There are changes in the line-up. First album Frenchman, Nevada comes out in 2002 and the band breaks up. Patrón moves to Florida and reforms Loading Data with two Americans. Few years are spent on the road when Patrón packs his bags and returns to France. Back in the Old Continent with a new line-up Loading  Data keeps rocking and releases second album Rodeo Ghettoblaster in 2008. That's enough Europe for Patrón who this time moves to Los Angeles. There he meets Alain Johannes who wants to produce Loading Data's third album. Patrón makes a few calls to his old bandmates. Some come and so is Double Disco Animal Style (2013) born.

Double Disco Animal Style is a solid album even though it has many cooks. One of the reasons is Patrón's songwriting which has this circus-like dark atmosphere. The twisted groove and Patrón's strapping baritone enforces these vibes even further. Alain Johannes, who has produced Queens of the Stone Age in the past, is the right guy when melodies and rhythms are the main thing.

Johannes also plays on the record. Former QOTSA-bassist Nick Oliveri also makes an appearance one the album. Few years earlier he lent his vocal cords to another French band, Rescue Rangers.

Double Disco Animal Style sounds just like it is named. It has little bit of everything, but nothing too much. Vinylist should know that they pressed only 300 vinyl. Get one while you can.

Tombstoned - Tombstoned

Otetaan kourallinen puhtaassa olomuodossa olevaa neljän vuosikymmenen takaista englantilaista hevimetallia, jatketaan sitä modernilla doomilla ja täytetään piipun pesä sekoituksella. Näin päästään melko lähelle helsinkiläisen Tombstonedin ydintä.

Tombstonedin viime vuonna julkaisema esikoisalbumi ei potki raja-aitoja kumoon. Sen sijaan se keskittyy hallitsemaan aidattua aluetta. Homma ei jää sabbath-riffien kierrättämiseen, vaan Tombstoned tekee omannäköistä musiikkia. Ja eihän perinteisessä stonerdoomissa mitään vikaa ole.

Jotain helsinkiläistrion kyvyistä kertoo myös se, että Electric Wizard pyysi bändiä lämppärikseen jo ennen ensimmäisen albumin julkaisua.

Vaikka kyseessä ei ole kovinkaan kokeellinen albumi, se silti vaati allekirjoittaneelta muutaman kuuntelukerran ennen kuin maku täysin miellytti. Nyt Tombstoned päätyy levylautaselle vaikkapa hennon krapulapäivän taustamusiikiksi.



Summary

This right here is some purebred stoner doom from Helsinki. Take a handful of classic british heavy metal tunes, add a pinch of modern doom and put that in your pipe and smoke it. Get Tombstoned.

Tombstoned released their debut album last year. It doesn't break new ground, but it's more than just recycling old sabbath-riffs. Even before their first album Tombstoned played with Electic Wizard, so you can be sure that this isn't just run-of-the-mill band.

Even though this isn't complex album it took me few spins to get into this record. But now I enjoy it every now and then. For example when the tender hangover strikes. Traditions are comforting when the vinyl isn't only thing spinning.