Jos tekee mieli kuunnella luotettavaa vanhan koulukunnan stoneria, kannattaa etsiä käsiinsä kopioita losangelelaisen Sasquatchin tuotannosta. Vuodesta 2001 lähtien musisoineen voimatrion repertuaarista löytyy toinen toistaan tarttuvampia biisejä, jotka vyöryvät kuulijan yli pehmeästi kuin karvainen isojalka. Soundi on stonerrockin täyteläisimmästä päästä.
Sasquatchin ensimmäinen nimettömäksi jätetty albumi ilmestyi vuonna 2004 ja kaksi vuotta myöhemmin se sai jatkoa II-albumin muodossa. Tällä hetkellä levyhyllystäni löytyy ainoastaan II, mutta tarkoitus olisi jostain metsästää sen viereen vuonna 2010 julkaistu III ja viime vuonna ulos tullut IV. Debyytistä odottelen vinyylipainosta.
Sasquatchin historiaan perehtyessä ilmenee, että yleisesti II:a pidetään bändin läpimurtoalbumina ja III:a yhtyeen mestariteoksena. II on alusta loppuun tasaisesti möyrivä albumi, jonka biisit kuulostavat heti tutuilta. Kitaristi-vokalisti Keith Gibbsin lauluääni toimii särisevää kitaravallia vasten helvetin hyvin. Trio soittaa hyvin yhteen ja musiikki on kaikessa yksikertaisuudessaan loistavaa. II:n b-puolelle mahtuu muutama akustinen biisi, jotka mukavasti rauhoittavat a-puolen älyttömän tykityksen jälkeen. Mun on vaikea valita II:lta lempibiisiä, mutta The Judge varmasti antaa hyvän kuvan siitä, mistä Sasquatchissa on kyse.
Brittiläinen psykedoom-ryhmä Uncle Acid and the Deadbeats keikkailee
paraikaa Suomessa. Kolmesta keikasta ensimmäinen oli lauantaina Tavastialla,
jonne sain taivuteltua paremman puoliskoni. Ihan helppoa se ei ollut, sillä
esimerkiksi Black Sabbath (jota bändi on lämpännyt) ei herätä kummoisiakaan tunteita hänessä.
Taivutteluoperaatioon kuului Uncle Acidin vuonna 2011 ilmestyneen Blood Lust
-albumin kuunteleminen, josta alla tiivistelmä.
I’ll Cut You Down soi
Citi Roën: Mä tykkään tuosta taustalla junnaavasta kitarasta. Tää on
sellaista musiikkia, jota voisi kuunnella autossa matkalla mökille. Vaikka aika
tummaa soundia, niin sopii tähän vuodenaikaan.
Death’s Door soi
C: Aika junnaavaahan tää on. En mä tätä välttämättä jaksaisi kuunnella
putkeen yli kymmentä biisiä. Taustalla tää varmaan menee ihan hyvin. No
problem.
L: Mä ymmärrän tuon, etenkin kun doom-junttaus ei ole tuttua.
C: Mutta onhan tässä aika omalaatuinen soundi. Laulajan tunnistaa ainakin
heti.
L: Koko levyllä on aika rupinen äänimaailma. Ja mun mielestä tämän
tyyppisen musiikin pitääkin kuulostaa vähän hiomattomalta.
C: Tätä on varmaan hyvä keikalla jammailla olut kädessä.
Over And Over Again soi
C: Minkä purkin läpi se laulaa? Miten se kuulostaa tuolta?
L: Sama juttu on rummuissa ja oikeastaan koko paketissa.
C: Enemmän Särö kuin April.
L: Jep.
Curse of the Trees soi
C: Levynkannessa lukee psychedelic doom group, mutta ei tämä mun mielestä
niin psykedeelistä ole.
L: Ei, jos verrataan Kingston Walliin (joka on soinut meillä viimeisen
kuukauden aikana lähes tauotta). Mutta kyllä tämä luokitellaan psykedeeliseksi
doomiksi.
C: Ok. Olisko kuitenkin levynkantta pitänyt vähän hioo.
L: Ei, kun sehän sopii tuollaisena hyvin tähän b-luokan kauhun ja
okultismin kanssa flirttailevan musiikin paketiksi.
C: Hyväksyn selityksen.
I’m Here to Kill You soi
C: Nyt alkoi erilailla. Tässä on hyvä meno.
13 Candles soi
C: Nämä biisien nimet ovat aikamoisia, mutta tämä mystisyys toimii.
Siistii, että näillä on tällainen oma fantasiamaailma. Se tekee tähän ihan oman
fiiliksen. Tässä ei ole sellaista rockstara-meininkiä, mikä on todella jees.
L: Totta.
C: Ja kun ei muutenkaan rock-lyriikka aina ole kovinkaan kummoista, niin
kiva, että on oma juttu.
L: En ole ihan varma, mutta Uncle Acid and the Deadbeats on saattanut
esiintyä joskus kaapuihin verhoutuneinta. Sekin sopisi kuvaan.
C: Se olisi ihan hienoa. Toisaalta siinä on vaarana, että menee liian
fantasian puolelle. Tätä harrypotter-porukkaa riittää.
Ritual Knife soi
C: Nyt se junnaaminen alkoi taas. Täytyy sanoa, että biisit ovat aika
samankaltaisia keskenään. En mä näitä erota toisistaan ainakaan tämän
ensimmäisen kuuntelun perusteella.
L: Se on se oma soundi. Mä itse tykkään siitä, eikä se siksi mua haittaa.
Withered Hand of Evil soi
C: Okei. Mä voin lähteä mukaan. Kyllä tätä nyt ainakin yhden keikan
kuuntelee.
Tämä kirjoitus piti alunperin saada blogiin jo lauantaina, mutta tunnit
kuluivat ennen keikkaa liian nopeasti. Sunnuntai piti pyhittää lepäämiseen,
joten tämä tulee vasta nyt. Itse keikasta sen verran, että itse diggasin siitä
todella paljon. Citin kommentti oli, että "ihan jees, mutta Red Fang oli
parempi". Jukka Hätisen keikka-arvion voi lukea Rumbasta. Uncle Acid and the Deadbeatsin ehtii muuten vielä tänään
näkemään Turussa.
Lupaus aikaisesta keväästä vedettiin tylysti takaisin, ja lämpötila laski maaliskuisiin lukemiin. Optimismista oppitunnin saaneena on hyvä palata perusasioiden ääreen. Tätä orientaatiota helpottaakseni olen kaivanut levyhyllystä esille amerikkalaisen Mos Generatorin tuotantoa.
Seattlen naapurista Port Orchardista pikkukaupungista tulevan Mos Generatorin musiikki on kaikesta turhasta riisuttua rock'n'rollia, jonka juuret ovat syvällä 70-luvun raskaassa rockissa. Mos Generatorin nauttimat vaikutteet ovat samoja kuin lähes kaikkien stoner/doom/psyke-bändien, mutta jotenkin yhtye on onnistunut imemään musiikkiinsa ajattomuutta jokaiselta menneeltä aikakaudelta. Mos Generator ei soita retrorockia, vaikka sen levyt olisi voitu julkaista 40 vuotta sitten.
Vuodesta 2000 asti kasassa ollut trio on julkaissut viisi studioalbumia, joista viimeisin, Electric Mountain Majesty, ilmestyy näillä näppäimin kauppojen hyllyille. Lisäksi bändin diskografiasta löytyy demokokoelmaa ja livelevyä. Omasta levyhyllystäni löytyy järjestyksessään toinen ja kolmas albumi.
Hankin vuonna 2007 julkaistun Songs For Future Gods -albumin pelkästään yhden biisin perusteella. Lumbo Rock ja neuvostofuturistinen levynkansi vakuuttivat tekemään ostopäätöksen. Kun ensimmäisen kerran pääsin kuuntelemaan levyn läpi, totesin tehneeni oikean päätöksen.
Songs For Future Gods on sellainen levy, jota voi soittaa faijalle, jonka levyhyllystään löytyy Black Sabbathin lisäksi vaikkapa Deep Purplea tai Thin Lizzya. Kyseessä on todella helposti lähestyttävä albumi. Musiikki on raskasta, muttei aggressiivista. Perinteiseen stoner-soundiin verrattuna Mos Generator kuulostaa sangen puhtaalta, mikä miellyttänee klassisemman rockin ystäviä.
Saksalainen Nasoni Records uudelleenjulkaisi Mos Generatorin toisen albumin, The Late Great Planet Earthin, vuonna 2008. Alunperin levy ilmestyi vuonna 2005. Laitoin tämänkin levyn tilaukseen melko sokkona, parin biisin perusteella. Kun sitten ensimmäisen kerran laskin neulan levylle, huomasin, että tämä teos vaatii vähän enemmän pureskelemista.
The Late Great Planet Earth on paljon synkempi levy kuin sitä seurannut Songs For Future Gods tai ylipäätään mikään levy bändin tuotannosta. Maailmanlopun meiningistä kertovalla levyllä suoraviivainen rock on saanut proge-piirteitä. Biisit sulautuvat toisiinsa ilman taukoa, mikä tarkoittaa, että levyltä löytyy paljon maalailua. Tästä huolimatta musiikin tunnistaa Mos Generatoriksi, jo pelkästään laulaja-kitaristi Tony Reedin soundista.
Omasta mielestäni tutustuminen Mos Generatorin tuotantoon kannattaa ehdottomasti aloittaa Songs For Future Gods -levyllä. Siitä vain järjestyksessä, yksi kerrallaan.
Norjasta tulee turskan, öljyn ja kirkonpolttometallin lisäksi väkevää stoner rockia. Omasta levyhyllystäni löytyy kaksi todistetta tästä. Ne ovat oslolaisen Lonely Kamelin diskografian ensimmäinen ja kolmas albumi. Bändi itse kutsuu musiikkiaan stoner bluesiksi, joka on ihan pätevä etiketti tälle groovaavalle rockille.
Kymmenisen vuotta kasassa ollut kvartetti julkaisi ensimmäisen levynsä vuonna 2008. Nimeämättömällä albumilla on vahva bluesrunko, johon Lonely Kamel ripustaa perinteitä kunnioittavia riffejä ja särjettyä kitarasoundia. Mitään mieltä räjäyttävää tai rajoja rikkovaa musiikkia tämä ei ole, mutta jos tarkoituksena on juoda olutta kavereiden kanssa, Lonely Kamel on hyvä vaihtoehto levylautaselle.
Levyn sanoitukset on raapustettu sopivasti kieli poskessa. Juhlitaan, ryypätään ja poltetaan pilveä (vaikka paholaisen kanssa). B-puolen avaava Damn you're Hot on kutustoneria parhaimmillaan. Biisissä on niin hyvä boogie, että itse Barry White olisi voinut tuottaa biisin.
Lonely Kamelin toinen albumi, Blues for the Dead, näki päivänvalon vuonna 2010. Tällä hetkellä vinyylikopiosta saa pulittaa reilusti yli 100 euroa, joten olen tyytynyt odottamaan mahdollista uusintapainosta.
Vuonna 2011 ilmestynyt kolmas albumi, Dust Devil, löytyy hyllystä. Se on debyyttiin verrattuna huomattavasti tummempi, niin soundiltaan kuin sanoituksiltaan. Jos ensimmäisellä levyllä pajautettiin paholaisen kanssa, Dust Devilillä hypätään viikatemiehen kyytiin ja lähdetään kylälle tasaamaan tilejä. Samalla biisien kontrasti on kaventunut spektrin raskaampaan päähän.
Lonely Kamel vieraili Suomessa reilu vuosi sitten The Swordin lämppärinä. Omasta mielestäni norjalaisten veto oli ehdottomasti illan paras esitys. The Swordin vyörytys oli liian tukahduttavaa verrattuna Lonely Kamelin groovaavaan stoner bluesiin.
Lonely Kamelin tuotanto löytyy koko komeudessaan Youtubesta. Nyt ei tarvitse kainostella, jos vähän olutta roiskuu rinnuksille.
