Blues Pills - Bliss

Uusi viikko ja uusi bändi Örebrosta kiertää Suomea. Tällä kertaa valmistaudutaan monikansallisen Blues Pillsin keikkaan. Bändin Suomi-rundi käynnistyy tänään Jyväskylän Lutakosta ja jatkuu huomenna Tavastialla ja lauantaina Turun Klubilla. Tavastia on myyty loppuun, Turkuun on lippuja enää muutamia jäljellä, mutta Lutakon keikka näyttää Tiketissä vielä vihreää.

Nokkelimmat päättelivät jo nimestä, että nyt rokataan psykedeelistä bluesia. Lisätään määritelmään vielä retro-liite, niin saavutetaan melko tarkka sanallinen kuvailu Blues Pillsin musiikista.

Blues Pills sai alkunsa 2011, kun ruotsalainen laulajatyttö Elin Larsson tapasi Kaliforniassa psykerockbändi Radio Moscow'n rytmiryhmän, Corry Berryn ja Zack Andersonin. Löytyi paljon puhuttu yhteinen sävel, mutta kitaristi puuttui. Berry ja Anderson muistivat ranskalaisen teinikitaristin, joka oli tehnyt miehiin vaikutuksen Radio Moscow'n keikkaillessa Ranskassa. Pian vasta 16-vuotias Dorian Sorriaux täydensi Blues Pillsin kvartetiksi.

Bändin ensimmäinen EP, Bliss, ilmeistyi vuonna 2012. Se tuo väkevästi mieleen leveät lahkeet, läskipohjaiset kengät ja rockin kapinallisuuden. 70-luvun henki soi vahvana. Larssonin sielukkaasti mouruava ääni sopii täydellisesti tähän fiilikseen.

Kymppituumaisen EP:n avaa ruotsiksi laulettu Bliss, joka päätyi bändin esikoisalbumille englanniksi käännettynä ja Jupiteriksi uudelleen nimettynä. Muutenkin EP:n kaikki neljä biisiä päätyivät muodossa tai toisessa bändin heinäkuussa ilmestyneelle albumille. Bliss EP on huomattavasti rosoisempi albumiin verrattuna ja ehkä juuri siitä syystä ainakin allekirjoittaneen suosikki.

Blues Pillsin nykyisessä kokoonpanossa André Kvarnström on korvannut Berryn rummuissa. Kvarnström on stonereille tuttu Truckfightersista, jossa hän soitti vuoden verran, ennen bändin nykyistä rumpalia Axel Larsson (en tiedä, onko sukua Elinille).

Multa on kaksi kertaa kysytty Discogsissa, olisinko valmis myymään kopioni Blissistä. Minkään muun levyn kohdalla näin ei ole käynyt kertaakaan. Blissin myyntihistoriasta selviää, että joku on onnistunut myymään sen sadalla eurolla. Selkeä merkki siitä, että uusintapainokselle olisi kysyntää.

This week we got another band from Örebro touring Finland. This time it's Blues Pills. Again I recommend that if for some reason you are here, you should go and see the show. Hefty dose of retrospective psychedelic blues rock is good for you this time of year.

Blues Pills was born when swedish Elin Larsson met the rhythm section of Radio Moscow in California 2011. Soon they picked up a 16 years old guitarist from France and recorded their first EP, Bliss.

Blues Pills' debut 10" hits you immediately. It has the free-spirited atmosphere of the 70's rock music with modern bluesy riffs. Larsson's soulfully growling voice is just perfect. The four song EP has a gentle feeling even though these are some heavy tunes.

Two times I've been asked via Discogs to sell my copy of Bliss. That hasn't happened with any other record I own. According to Discogs' sales history Bliss has been sold one time for 100 euros. I think these are pretty clear signs that there should be repress.

Truckfighters vs. Firestone - Fuzzsplit of the Century

Truckfighters aloittaa tänään neljän keikan Suomen-kiertueensa Turusta. Länsirannikolta matka jatkuu Helsingin ja Joensuun kautta Tampereelle. Kannattaa ehdottomasti pyrkiä paikalle, sillä tämän tason stonerrockista ei joka päivä pääse nauttimaan livenä näillä leveysasteilla. Ja lippujen hinnatkin ovat kohtuullisella tasolla.

Örebron pojat ovat viime vuosina keikkailleet ahkerasti ympäri maailmaa ja arvostusta on alkanut kertyä. Sen takia onkin mahtavaa, että bändi jaksaa tasaisin väliajoin saapua Suomeen ja vetää tiukkoja keikkoja myös Helsingin ulkopuolella. Edellisestä Suomen-kiertueesta ei ole kulunut vielä vuottakaan. Viimeksi Truckfighters nähtiin Itämeren tällä puolen helmikuussa (päivitys: helsinkikeskeinen kirjoittaja ei nyt muistanut, että bändi veti keikan kesällä Jyvääskyläässä). Tuolloin muuten bändillä oli sama itävaltalainen lämppäri, kitara-rumpu -duo White Miles mukanaan kuin tälläkin kertaa.

Allekirjoittanut valmistautuu tällä kertaa keikkaan pyörittämällä levylautasella Truckfightersin alkupään tuotantoa, Firestonen kanssa julkaistua splittilevyä, Fuzzsplit of the Centurya. Truckfightersille vuonna 2003 ilmestynyt splitti oli ensimmäisiä voimannäytteitä, mutta Firestonen kohdalla se jäi muutamasta EP:stä koostuvan diskografian viimeiseksi levytykseksi. Bändejä muuten yhdistää TF-vokalistibasisti Oskar Cedermalm (Mr. Ozo), joka soitti Firestonessa kitaraa.

Fuzzsplit of the Centurylla Truckfightersin basso pörisee ja kitara ulvoo myöhemmin totuttuun tapaan. Soundi on paksua ja efektilaudalta löytyvillä särkijöilläkin on varmaan särkijät. FUZZZZZ! Biisit eivät kuitenkaan jää pelkäksi pöristelyksi, vaan niissä on ruotsalaista rentoutta. Firestonen puoli tuo mieleen kaikuineen 70-luvun psykerockin. A-puoleen verrattuna tempoa on nostettu muutaman pykälän verran, mutta äänimaailma pysyy samana.

Fuzzsplitti sai odotetun uusintapainoksen tänä vuonna. Sitä ennen levyä oli lähes mahdotonta löytää edes CD:n muodossa. Fuzzorama Recordsilla on muuten jouluale käynnissä. Koodilla FUZZFORSANTA lähtee tilauksesta 15 pinnaa pois. Nyt levykaupan kautta keikalle.

Truckfighters are playing four shows in Finland this week. The tour starts tonight in Turku and moves from there to Helsinki, Joensuu and Tampere. If you're here Finland, you should definitely go.

I'm preparing my ear canals for tomorrow's gig by listening Fuzzsplit of the Century. This split-EP was recorded by Truckfighters and Firestone in 2003. For Truckfighters it is one of the band's first tour de forces, but for Firestone it ended up being their terminal point. There's a link between these two bands and it is TF-bassist/vocalist Oscar Cedermalm (Mr. Ozo), who played guitar in Firestone.

Fuzzsplit of the Century is just what it says it is. FUZZZZZ! Truckfighters has this really thick fuzzing sound that has later become their trademark. But it's not just ramming tunes out of those Orange amps, there is this swedish laid-backness that as a Finn I can appreciate. Firestone's side echoes 70's psychedelic rock. Tempo is taken up a notch, but overall the soundscape remains the same as on side a.

Fuzzsplit of the Century had a repress earlier this year. Before that it was almost impossible to get your hands on a copy, even CD. By the way Fuzzorama Records has a little Christmas sale going on. With the code FUZZFORSANTA you get 15 points discount.

Slo Burn - Amusing the Amazing EP

Nyt on väkevä levy lautasella. Neljään biisiin pakattu autiomaan timantin hämyisä loisto. Slo Burnin Amusing the Amazing EP ei ala kyllästyttää, vaikka sitä on tullut viime päivinä kuunneltua jatkuvalla toistolla. Chris Gossin tuottama EP on täydellisen karkea levy, jolta pystyy aistimaan autiomaan tuuleen. Yksinkertaista, suoraviivaista ja vähän tunkkaista stonerrockia. Kaiken kruunaa John Garcia, joka on kovimpia stoner-vokalisteja tällä kivipallolla.

Tähän väliin lyhyt historiikki bändistä, koska pitkään historiikkiin tarinaa ei riitä. Kun Kyuss hajosi loppuvuodesta 1995, Garcia perusti Slo Burnin kitaristi Chris Halen, basisti Damon Garrisonin ja rumpali Brady Houghtonin kanssa. Bändi ehti olla kasassa reilun vuoden, jonka aikana se julkaisi yhden EP:n ja yhden CDr:n, kiersi Ozzfestin mukana ja pisti pillit pussiin.

Slo Burnin jälkeen Garcia on siirtynyt bändistä toiseen. Ensin Unidaan, sitten Hermanoon ja lopulta Vista Chinon kautta soolouralle. Slo Burnin kitaristi Chris Hale ja basisti Damon Garrison puolestaan vaikuttavat nykyään Brave Black Sea -nimisessä orkesterissa. Rumpuja Brave Black Seassa muuten paukuttaa Kyussissakin tahtia lyönyt Alfredo Hernandez.

Vaikka Slo Burn nimestään huolimatta hiisattiin finaaliin nopeasti, se jätti jälkeensä kaksi kourallista loistavia biisejä. Kymppituumaisen lisäksi julkaistulta CDr:ltä löytyy neljän EP-biisin lisäksi viisi muuta kipaletta. Tuhannen CD:n painoksesta näkee erittäin harvoin kopioita myynnissä ja silloin, kun näkee, hinta on pilvissä. Satunnaisen foorumitiedon perusteella jonkinlainen vinyylipainos tästäkin levystä on suunnitteilla. Niin tosiaan, oma kopioni Amusing the Amazingista on aikaisemmin tänä vuonna julkaistusta uusintapainoksesta. Tämä säästi muutaman kympin.

Slo Burn and four-song EP called Amusing the Amazing. I just can't get enough of this record. You can feel the desert breeze on these rugged straightforward jams. And there is John Garcia, one of the best stoner vocalist on this piece of rock.

For those of you who aren't familiar with the band I'll write a short history. Short because there isn't enough story for a long one. When Kyuss broke up in the end of 1995 Garcia formed Slo Burn with guitarist Chris Hale, bassist Damon Garrison and drummer Brady Houghton. They played together for about year in which time they released one EP and one CDr, toured with Ozzfest and called it quits.

After Slo Burn Garcia has been affiliated with bunch of bands, Unida, Hermano, Vista Chino. Nowadays Hale and Garrison play in a band called Brave Black Sea. The drummer of Brave Black Sea is by the way Alfredo Hernandez, old Kyuss-drummer.

Even though Slo Burn didn't burn slow it left behind bunch of great tracks. The CDr has all the EP's songs and additional five song. It's quite rare and valuable for a CDr. But according to a random internet forum information there might be vinyl release of that record. We'll see. Amusing the Amasing had a repress earlier this year so if you want to save a few bucks get that.

Tuber - EP

Post-rockiksi nimetty genre ei ole tehnyt kummoistakaan vaikutusta allekirjoittaneeseen siitäkin huolimatta, että kyseinen rockin alalajityyppi flirttailee estottomasti avaruus- ja krautrockin kanssa. Liian usein post-rock kuulostaa korvaani ontolta ja puisevalta, turhanpäiväiseltä rämpytykseltä.

Sääntöön löytyy aina poikkeus ja tässä tapauksessa se on kreikkalainen Tuber, jonka post-rockiin sekoittuu tarvittava määrä autiomaan tomua ja kosmista psykedeliaa. Bändin musiikissa raskaasti vyöryvät kitarat tasapainottavat post-rockmaisen heleää äänimaailmaa, mikä antaa biiseille täyteläisyyttä, jos viinitermejä käytetään. Musiikki värähtelee staattisesti aavikkopoljennan rytmissä. Pinnan alla on jotain koskettavaa, kaihomielistä, herkkää.

Tuber on instrumentaalibändi, kuten post-rockissa on tapana. Bändin pari vuotta sitten julkaisema debyytti-EP kuulostaa siltä, miltä päiviä auringonporotuksessa kylpenyt hiekka tuntuu kesän karaisemissa jalkapohjissa. Paikoin musiikki tuo mieleen hidastetun kohtauksen, jossa selkäänsä saanut sankari nousee vetämään henkeä ennen lopullisia turpakäräjiä. Tuber on musiikkia haaveiluun.

Tuber julkaisi viime vuonna jatkoa EP:lle Desert Overcrowded -levyn muodossa. Vähän harmittaa, että levy jäi vitkastelun takia hankkimatta. Muutaman sadan painos meni kaupaksi nopeasti. Eikä ihme, sillä hyvän musiikin lisäksi levyllä on helvetin hieno kansi. Bändi on kuitenkin vihjaillut uutta painosta levystä, joten ehkä sekin löytää tiensä levyhyllyyn.



I'm not a huge fan of post-rock. Even though it openly flirts with krautrock and space rock it just doesn't appeal to me. Too often it sounds hollow and woody to my ears. I don't switch the channel but neither do I turn up the volume.

There is always an exception to the rule and in this case it's Tuber. This greek band mixes just enough desert dust and cosmic psychedelia in their post-rock that it tickles the right spot. Heavy rolling guitars balance the bright post-rock sound. Using wine terms you could say that Tuber's music has body. It vibrates statically in the desert strut rhythm.

Tuber is an instrumental band as post-rock acts usually are. They released their first untitled EP in 2012. The five song EP is music for dreaming. Your mind starts wandering immediately when the needle hits the groove.

Tuber 's sophomore release Desert Overcrowded saw the light of day last year. I hesitated and the pressing of 250 copies sold out. Well, you can't have them all. And I heard that there might be second pressing of the album. In the meanwhile I spin the EP.

Polanski - Between This and Hate

Tällä kertaa levylautasella ei pyöri vinyyli. Ehkä tulevaisuudessa Polanski julkaisee viime kuussa ilmestyneen debyyttialbuminsa vinyylinä, mutta sitä odotellessa tyydymme CD:hen. Tärkeintä on kuitenkin musiikki, oli se tallennettu mihin formaattiin tahansa.

Helsingissä residenssiään pitävä Polanski on ollut kasassa nelisen vuotta. Jos bändin musiikille pitää lyödä genreleima, niin se on grunge. Tuo repaleiseen flanelipaitaan kiedottu musiikkityyli, joka mielletään niin voimakkaasti 90-luvun musiikiksi, että siitä on tullut kirosana bändeille. Nykyään soitetaan mieluummin "vaihtoehtorockia" tai "melodista raskasta rockia". Grungessa ei kuitenkaan ole mitään vikaa. Etenkin, kun sen tekee oikein. Ja Polanski tekee. Voi jopa sanoa, että Between This and Hate on yksi 2000-luvun parhaista grunge-levyistä.

Koska olen viestinnän ammattilainen avaan sen verran tämän kirjoituksen taustoja, että sain Between This and Hate -levyn haltuuni suoraan bändiltä, korvauksetta. Ensimmäinen askeleeni korruptoituneeseen musiikkijournalismiin. Tämä ei kuitenkaan sumenna arvostelukykyäni, Polanskin debyytti on vaan niin kova.

Grunge on aina ollut lähellä sydäntäni. Se oli portti raskaaseen rockiin. Polanski onnistuu ottamaan kaikki teini-innolta tuoksuvat muistot ja muovaamaan niistä uutta ja virkistävää, mutta samalla tuttua. Jos Between This and Hatea pitää verrata johonkin Seattle-levyyn, niin se olisi mielestäni Soundgardenin Down on the Upside ilman sitä mandoliinisoundia. Levyltä löytyy munaskuissa tuntuvaa vyörytystä ja päähän soimaan jääviä melodioita. Seassa on lyhyitä treenikämpän lattialta raavittuja rykäisyjä, joita kunnon grunge-levyllä pitää olla. Laulaja-kitaristi Anttoni Pikkaraisen vokaalisoundi on jossain Chris Cornellin ja Layne Staleyn alarekisterien välimaastossa. Tätä on paikoin maustettu megafonin läpi vedetyillä lauluosuuksilla, kuten asiaan kuuluu.

Between This and Hate -levy piti lukemani perusteella nauhoittaa kaksi kertaa ennen kuin lopputulos miellytti bändiä. Se teki biiseille hyvää. Aika harvoin tulee vastaan näin hiottua omakustannetta, niin musiikillisesti kuin tuotannollisesti. Nyt vaan pystyyn joku joukkorahoitus, että tämä saadaan ulos vielä vinyylinä.

I'm not spinning vinyl this time. I would if Polanski had released their debut album Between This and Hate on vinyl. Maybe in the future they will do that, but in the meanwhile we have to settle on CD. Anyway, it's the music that counts, not the format.

Polanski was formed about four years ago in Helsinki. If I have to describe Polanski's music in one word it would be grunge. Yes, the genre that is perceived to be so 90's that bands try to avoid it. They rather call their music "alternative rock" or "melodic hard rock". But there's nothing wrong in grunge. Especially if you do it right. And Polanski does it. I even go so far as to say that Between This and Hate is one of the best grunge albums of this century.

Because I'm a professional I have to tell that I got the album straight from the band free of charge. My first steps into the corrupt world of music journalism. But I'm not going to let that cloud my judgement. This album really is the shit.

Grunge has always been close to my heart. It was the gateway to harder rock. Polanski takes all those teen spirit smelling memories and forms new and refreshing - but still familiar - music out of them. I would compare it to Soundgarden's Down on the Upside without the mandolin sound. It has some ballbusting guitars and melodies that stuck in your head. It has those short spurts that have been scrapped from the floor of the rehearsal room. Those tunes that every great grunge album has. Singer-guitarist Anttoni Pikkarainen has a vocal sound somewhere between Chris Cornell's and Layne Staley's sub-registers. And of course it's spiced with singing thru megafone.

The whole album was already recorded when Polanski decided to do it again. You can hear it. It's really quality piece of work, musically and production-wise. Now we just wait for the vinyl.

Loading Data - Double Disco Animal Style

Joskus tuntemattoman bändin musiikki kuulostaa heti niin hyvältä, että se nousee ensikuulemalta suosikkibändien joukkoon. Viimeksi koin tämän, kun törmäsin Loading Datan kolmanteen albumiin, Double Disco Animal Styleen. Siinä on levy täynnä qotsamaisia melodioita, raskasta groovea ja sopivasti vinksahtanutta soittoa.

Loading Data on yhtä kuin kitaristi-vokalisti Patrón alias Lo S. Data. Jos olen ymmärtänyt oikein, bändin tarina menee seuraavasti. Loading Data perustetaan joskus millenniumin tienoilla Pariisissa. Kokoonpano vaihtelee ja kun ensimmäinen Frenchman, Nevada -albumi ilmestyy vuonna 2002, bändi on jo hajonnut. Patrón muuttaa Floridaan ja jatkaa Loading Dataa uudella amerikkalaisella kokoonpanolla. Pari vuotta vierähtää tien päällä, kunnes Patrón päättää palata Ranskaan. Homma jatkuu vanhalla mantereella jälleen uudella porukalla, joka viimeistelee jo Amerikoissa aloitetun toisen albumin, Rodeo Ghettoblasterin (2008). Tämän jälkeen Patrón laittaa bändin jälleen telakalle ja muuttaa Los Angelesiin, missä Alain Johannes ilmaisee halukkuutensa tuottaa Loading Datan kolmannen levyn. Patrón soittelee vanhat bändikaverinsa läpi ja saa osan mukaan levylle. Viime vuonna ilmestyneen Double Disco Animal Stylen jälkeen Loading Data palaa Pariisiin, jossa se toistaiseksi pitää päämajaansa.

Double Disco Animal Style on eheä albumi, vaikka sopassa on useamman kokin lusikka. Tärkeä syy tähän on Patrónin kirjoittamat kappaleet, joita sitoo sirkusmaisen tummanpuhuva tunnelma. Tätä fiilistä vahvistaa äkkiväärä groove ja Patrónin komea baritoni. Soundit ovat omaperäisiä ja tunnistettavia. Queens of the Stone Ageakin tuottanut Alain Johannes on juuri sopiva henkilö tuottajaksi, kun melodiat ja rytmit ovat pääosassa.

Äänipöydän takana istumisen lisäksi Johannes soittaa levyllä rumpuja, bassoa ja koskettimia. Levyllä vierailee myös entinen QOTSA-basisti Nick Oliveri, joka on aikaisemmin lainannut äänihuulian myös toiselle ranskalaisbändille, Rescue Rangersille.

Double Disco Animal Style on vähän kaikkea, mutta ei mitään liikaa. Se on juuri nimensä kuuloinen albumi. Vinylisteille tiedoksi, että albumista tehtiin 300 kappaleen vinyylipainos. Ainakin levy-yhtiö sivulla näyttää olevan näitä vielä myynnissä. Kehotan hankkimaan tämän levyn hyllyyn.



For Non-Finnish speaking humanbeings

Loading Data is a band that I instantly liked. A lot. Sometimes bands do that. Maybe it was the heavy groove with QOTSA-like melodies or the slighty crooked touch that the band had, but I immediately knew Loading Data would become one of my favourite bands.

Loading Data is vocalist/guitarist Patrón's alias Lo S. Data's band. History goes something like this. Patrón forms the band in Paris around the millennium. There are changes in the line-up. First album Frenchman, Nevada comes out in 2002 and the band breaks up. Patrón moves to Florida and reforms Loading Data with two Americans. Few years are spent on the road when Patrón packs his bags and returns to France. Back in the Old Continent with a new line-up Loading  Data keeps rocking and releases second album Rodeo Ghettoblaster in 2008. That's enough Europe for Patrón who this time moves to Los Angeles. There he meets Alain Johannes who wants to produce Loading Data's third album. Patrón makes a few calls to his old bandmates. Some come and so is Double Disco Animal Style (2013) born.

Double Disco Animal Style is a solid album even though it has many cooks. One of the reasons is Patrón's songwriting which has this circus-like dark atmosphere. The twisted groove and Patrón's strapping baritone enforces these vibes even further. Alain Johannes, who has produced Queens of the Stone Age in the past, is the right guy when melodies and rhythms are the main thing.

Johannes also plays on the record. Former QOTSA-bassist Nick Oliveri also makes an appearance one the album. Few years earlier he lent his vocal cords to another French band, Rescue Rangers.

Double Disco Animal Style sounds just like it is named. It has little bit of everything, but nothing too much. Vinylist should know that they pressed only 300 vinyl. Get one while you can.

Tombstoned - Tombstoned

Otetaan kourallinen puhtaassa olomuodossa olevaa neljän vuosikymmenen takaista englantilaista hevimetallia, jatketaan sitä modernilla doomilla ja täytetään piipun pesä sekoituksella. Näin päästään melko lähelle helsinkiläisen Tombstonedin ydintä.

Tombstonedin viime vuonna julkaisema esikoisalbumi ei potki raja-aitoja kumoon. Sen sijaan se keskittyy hallitsemaan aidattua aluetta. Homma ei jää sabbath-riffien kierrättämiseen, vaan Tombstoned tekee omannäköistä musiikkia. Ja eihän perinteisessä stonerdoomissa mitään vikaa ole.

Jotain helsinkiläistrion kyvyistä kertoo myös se, että Electric Wizard pyysi bändiä lämppärikseen jo ennen ensimmäisen albumin julkaisua.

Vaikka kyseessä ei ole kovinkaan kokeellinen albumi, se silti vaati allekirjoittaneelta muutaman kuuntelukerran ennen kuin maku täysin miellytti. Nyt Tombstoned päätyy levylautaselle vaikkapa hennon krapulapäivän taustamusiikiksi.



Summary

This right here is some purebred stoner doom from Helsinki. Take a handful of classic british heavy metal tunes, add a pinch of modern doom and put that in your pipe and smoke it. Get Tombstoned.

Tombstoned released their debut album last year. It doesn't break new ground, but it's more than just recycling old sabbath-riffs. Even before their first album Tombstoned played with Electic Wizard, so you can be sure that this isn't just run-of-the-mill band.

Even though this isn't complex album it took me few spins to get into this record. But now I enjoy it every now and then. For example when the tender hangover strikes. Traditions are comforting when the vinyl isn't only thing spinning.