The Machine & Sungrazer

Hollantilaisen särinärockin sanansaattajat The Machine ja Sungrazer julkaisivat viime vuonna splittilevyn, jonka piti olla kummallekin bändille välietappi. The Machine julkaisee viidennen albuminsa joskus lähitulevaisuudessa, mutta Sungrazerille splitistä tuli päätepysäkki. Kitaristi-vokalisti Rutger Smeets ilmoitti viime vuoden kesäkuussa jättävänsä bändin, neljä kuukautta splitin julkaisun jälkeen. Ei auta mutristella, täytyy vaan iloita siitä, mitä on ollut.

The Machine ja Sungrazer ovat hyvä ja tasavertainen pari jakamaan kiekko. Kumpikin osoittaa omanlaista dynaamisuutta stonerrockin parissa. The Machinella on raskaampi, suoraviivaisempi ote aiheeseen, kun taas Sungrazer lähestyy sitä raukeammin, unenomaisemmin.

Rotterdamilainen The Machine aloittaa a-puolen huojuvalla kitarariffillä, joka saattaa tuoda joillekin kuuntelijoille mieleen Tenacious D:n One Note Songin. Nyt ei kuitenkaan jäädä vain venyttelemään kieliä, vaan kun Awe rysähtää käyntiin, se jättää pelkän pölypilven leijailemaan. Biisi paahtaa kuin vanha ruosteinen muskeliauto, jonka konepellin alta kuuluu epämääräistä kolinaa. Bändi ei välitä tästä, vaan runttaa kaasua koneeseen. Kymmenen minuuttia myöhemmin auto lipuu moottori savuttaen tienpientareelle. Tätä seuraa reilut pari minuuttia kestävä Not only, joka on hyvä stonerpunk-rykäisy ennen syvältä merenpohjasta möyrivää Slipfacea.

Sungrazerin puoliskolla on ehkä hieman hyvästien makua. Puoli alkaa erittäin sungrazermaisella biisillä. Myrskynopeuksilla puhaltava Dopo heittää kuuntelijan veden alle, jonka rauhasta aina välillä noustaan pintaan haukkaamaan happea. Myrskyn jälkeen kuuntelija ajelehtii yawningmanilaisen Yo La Tengon tahdissa Sungrazer-puolen päättävään Flow Through a Good Storyyn, joka jää hienon bändin viimeiseksi biisiksi. Tarina on päättynyt.

Kingston Wall - We Cannot Move

Svart Records tekee vuosikymmenen kulttuuriteon julkaisemalla Kingston Wallin trilogian ensikertaa vinyylinä. Viime perjantaina turkulaiset tarjosivat innokkaimmille esimakua seiskatuumaisen muodossa. We Cannot Move / Between The Trees sai psykedeelisen 400 kappaleen splatter-painoksen, joka myytiin loppuun samantien. Tyhjin käsin jääneitä kuitenkin lohduttanee, että julkaisu saa vielä kaksi 400 kappaleen painosta, yhden mustalle ja yhden kirkkaalle vinyylille.

Yleensä olen enemmän perinteisten mustien kiekkojen ystävä, mutta We Cannot Moven splatter-versio tuntui sopivan paremmin teemaan. Muutenkin Kingston Wallin vinyylipainokset ovat herättäneet minussa erikoispainoksia metsästävän keräilijän. Nyt jo jännittää, minkälaisia painoksia Svartissa ollaan keksitty itse albumeille.

Seiskaa Keltaisesta Jäänsärkijästä hakiessa mieleeni tuli vähän aikaa sitten kuuntelemani Tommi Liimatan podcast CD-bokseista. Pappa jaksaa lähteä Helsingin keskustaan saadakseen vinyylikopion biisistä, jonka on kuullut sata kertaa. Sitä on sitten mukava hypistellä pakkaspäivinä. Muutenkin useat Liimatan ajatukset osuvat oikeaan myös vinyyliharrastajien kohdalla. Suosittelen kuuntelemaan.

CD:istä puheenollen, alkuperäinen vuonna 1993 julkaistu We Cannot Move -sinkku on Discogsissa myynnissä 200 eurolla. Tarjouksiakin ilmeisesti otetaan vastaan.

Itse seiskasta sen verran, että omaan korvaan se kuulostaa erittäin hyvältä. Jyllin ja Kuoppamäen rytmiryhmän soundi kuulostaa eloisalta ja Wallin kitara kirkkaammalta ja ikään kuin vanhemmalta kuin alkuperäisessä masteroinnissa. Muuten erot jäävät mielestäni melko pieniksi, mikä on erittäin hyvä. Jaime Gomez Arellanon masterointi olisi varmasti miellyttänyt myös Wallia.

Kingston Wallin albumit ilmestyvät yksitellen. I näkee päivän valon marraskuussa ja trilogia täydentyy ensi vuoden alkupuolella. Vinyyliversioihin on luvattu bonareita aikaisemmin julkaisemattomasta materiaalista. Niitä odotellessa tuskin malttaa liikahtaa.

Baby Woodrose - Third Eye Surgery

Viime viikon Docventures-pätkä, American: The Bill Hicks Story, teki vaikutuksen allekirjoittaneeseen. Haluan-tehdä-vähän-kaikkea -tyyppisenä ihmisenä arvostan niitä, jotka ovat Hicksin lailla löytäneet tarkoituksensa ja ajavat tuota päämäärää kohti ilman kiertoteitä.

Bill Hicks on tehnyt vaikutuksen myös tanskalaiseen Lorenzo Woodroseen, jonka yhtyeen viimeisimmältä studioalbumilta löytyy Hicksin "maailma on vain huvipuistoajelu" -ajatelman innoittama It's Just a Ride -biisi. Rouheeta psykedeelistä poppia soittavan Baby Woodrosen musiikissa on samaa hapokkuutta kuin Hicksin standupissa. Se on hauskaa ja innostavaa, mutta samalla se sisältää runsaasti tummia sävyjä (Hicksin kohdalla joku saattaa kutsua niitä totuudeksi).

Kööpenhaminassa 2000-luvun alussa alkunsa saanut Baby Woodrose julkasi kahdeksannen albuminsa, Third Eye Surgeryn, pari vuotta sitten. Se on osittain aikamatka Yhdysvaltain länsirannikolle hippiajan aattoon. Osittain se on matka avaruuden halki oman tajunnan tuolle puolen. Tietyt osat tuovat mieleen eri yhteyksiä, jotka muodostavat levyn kokonaisuuden.

Baby Woodrose on vanhasti psykedeelinen bändi, mikä käy ilmi jo pelkästään levyjen kansitaiteesta (yksi hyvä syy hankkia levyt vinyylinä). Woodrosen psykedelia ei ole usvaista, silmät-viiruina-sohvan-pohjalla -psykedeliaa, vaan enemmänkin kukkaseppele-hiuksissa -psykedeliaa. Lorenzo Woodrose osaa kirjoittaa vaivattomasti soljuvia kappaleita, joihin ihastuu heti.

Third Eye Surgery on loistavaa musiikkia syksyyn, kun lehdet roikkuvat viimeisillä voimillaan puissa.

Colour Haze - Tempel

Colour Haze on yksi eurooppalaisen stoner- ja psykerockin isoista nimistä. Saksalaisbändin voidaan sanoa vaikuttaneen vanhan mantereen, etenkin Keski-Euroopan, soundiin yhtä paljon kuin Kyussin. Tästä huolimatta 1990-luvun puolivälissä Münchenissä syntynyt Colour Haze on pysynyt maan alla.

Colour Hazen muodostavat kitaristilaulaja Stefan Koglek, basisti Philipp Rasthofer ja rumpali Manfred Merwald. Bändillä on tunnistettava soundi, jonka perustan muodostavat Koglekin käheänä ulvova kitara ja rytmiryhmän alapainotteinen groove. Se on autiomaan tuulten kuivattamaa psykerockia.

Vuosien saatossa trio on hionut jammailevan soittonsa saumattomaksi. Tästä saa esimakua kymmenen vuotta sitten julkaistulta Tempel-albumilta. Colour Hazen kahdeksas studioalbumi toimii hyvin astinkivenä bändin musiikkiin. Se on raukea levy, joka sopii niin sohvalla vietettyihin viikonloppuaamuihin kuin taustamusiikiksi arkeen. Raskaat vyörytykset eivät hukuta kuulijaa, vaan bändi pitää soitollaan tämän koko ajan aallonharjalla. Henkeä ei tarvitse pidättää.

Colour Hazen kummisetämäiseen asemaan stonerrock piireissä on vaikuttanut Koglekin toiminta bändin ulkopuolella. Mies johtaa Elektrohasch Schallplatten -levymerkkiä, joka on julkaissut muun muassa Sungrazerin, Causa Suin ja All Them Witchesin musiikkia.

Tämän lisäksi Koglek on mukana järjestämässä salaperäisiä Dunajam -bileitä, joihin pääsee ainoastaan kutsulla. Käsittääkseni kyseessä on enemmänkin ystävien kokoontuminen hyvän musiikin parissa kuin jokaisen karvanaaman festivaali. Jos kutsun onnistuu hankkimaan, viikonpäivät kestävään juhlaan osallistumisesta saa maksaa useita satoja euroja.

Tosin ehkä jotain tällaista varten voisi muutaman kuukauden ajan talvella säästää.

Bushfire/Hammerlock - Splittiseiska

Kaltaiselleni laiskalle ihmiselle seiskatuumaiset eivät ole paras mahdollinen formaatti musiikinkuunteluun. Sen verran digitaaliset äänitteet ovat mieheen vaikuttaneet, että seiskat tuntuvat liian vaivalloisilta. Tästä huolimatta näitä pikkukiekkoja on kertynyt levyhyllyyn kenkälaatikollisen verran. Joskus biisi vaan on niin hyvä. Toisinaan taas paketti on niin hieno, että se pitää saada näperreltäväksi. Bushfiren ja Hammerlockin splittiseiska täyttää kummatkin kriteerit.

Tai ainakin Bushfiren osalta. Yhdysvaltalaisen punkbändin Hammerlockin osuus on omaan korvaani aika geneeristä Amerikan punkkia. Kummoisempaa vaikutusta Two Inch Hole In The Side Of Your Head -biisi ei ole tehnyt, koska en ole koskaan vaivautunut ottamaan bändistä mitään selvää.

Bushfiren Like a Elephant sen sijaan on tutun rouheaa raskasta bluesia. Biisi jatkaa Black Ash Sundayn linjaa, mikä miellyttää allekirjoittanutta suuresti. Miehestä musiikkia ilman uhoa.

Omaan ostopäätökseni aikoinaan vaikutti hyvän biisin lisäksi levyn fyysiset ominaisuudet. Seiskaa suojaa käsintehty hylsyn kantaa mukaileva kotelo. Tekoprosessista itse asiassa löytyy videokin. Pakko arvostaa tällaista DIY-meininkiä. Tietenkin kyseessä on myös tapa saada levy myymään paremmin, mutta tähän pakettiin on nähty selvästi vaivaa.

Hylsyjulkaisun takana on saksalainen Decoy Industry, joka rajottaa painoksensa aina 222 kappaleeseen. Yleensä levyt on ilmeisesti numeroitu, mutta omassa kopiossani järjestysnumeron sijaan lukee xxx.

Like a Elephant löytyy nimellä Elephant Bushfiren viime vuonna julkaistulta Heal Thy Self -albumilta. Albumiversio kuulostaa paremmin tuotetulta, mutta itse veto ei ehkä ole yhtä rouhea kuin seiskalla. Mutta albumia kuunnellessa ei ainakaan tarvitse koko ajan nousta sohvalta vaihtamaan puolta.

Fu Manchu - The Action is Go

Fu Manchun The Action is Go -albumi päätyy usein pyörimään levylautaselle, jos menen levyhyllylle ilman erityistä suunnitelmaa musiikkivalinnan suhteen. Se toimii tilanteessa kuin tilanteessa.

Fu Manchu on stonerrockia sieltä raikkaammasta päästä. Tyynenmeren tuulet ovat puhaltaneet pahimmat savut pois bändin musiikista. Jäljelle on jäänyt tiukkarunkoinen, punk-energiaa pursuava soundi, josta huokuu oikeanlainen välinpitämättömyys. The Action is Go on tästä täydellinen ilmentymä.

Vuonna 1997 ilmestynyt The Action is Go on siitä mielenkiintoinen albumi, että puolet bändistä oli vaihtunut edellisen levyn jäljiltä. Rumpali Ruben Romero ja kitaristi Eddie Glass olivat lähteneet ja perustaneet Nebulan. Heidän tilalleen tulivat Kyuss-rumpali Brant Bjork ja Bob Balch. Kaksikko otti tonttinsa haltuun erinomaisesti ja lopputulos on mielestäni bändin paras.

Fu Manchu kävi muutama vuosi sitten soittamassa The Action is Go:n läpi Nosturissa levyn uudelleen julkaisun kunniaksi. Kyseessä oli sen verran kova keikka, että päädyin todella pitkästä aikaa aivan lavan eteen. Muistan kuinka eturivissä hyppiessäni päätin rock-hengessä avata hiukset, ja hetkeksi tyttöystävän hoitoaineen tuoksu pelmahti eturiviin. Vieressä kaksimetrinen jätti sytytti ehkä juuri tästä syystä savukkeen palamaan.

Miehekkäiden muistojen lisäksi keikalta tarttui mukaan uusintapainos albumista. Fu Manchun alkuperäisistä vinyyleistä saa maksaa hyvän ravintolaillallisen verran, joten uusintapainos kelpaa allekirjoittaneelle mainiosti. Itse asiassa uusintapainostenkin arvot näyttävät olevan pienessä nousussa.

Fu Manchu on ensi kuussa tulossa jälleen keikalle Nosturiin. Tällä kertaa uuden Gigatoid-albumin myötä. Suosittelen paikalle menemistä.

Mastodon - The Hunter

Mastodon on bändi, jonka olemassaolosta tiesin pitkään ennen kuin vaivauduin tutustumaan yhtyeen tarjoamaan tuotteeseen. Allekirjoittaneen mielenkiinnon herätti Curl of the Burl -biisi, jonka ystäväni soitti huolimattomasti eräänä savuisena iltana. Olin aikaisemmin pitänyt Mastodonia turhan rankkana ja vaikeana.

Ja ehkä näin olikin. Mastodonin musiikki on nimittäin kehittynyt levy levyltä helpommin lähestyttäväksi. Vuonna 2011 julkaistu The Hunter on bändin ensimmäinen albumi ilman sen kummempaa konseptia. Samalla se on selvästi Mastodonin radioystävällisin levy.

Mastodonin diskografian käänteinen kuunteleminen on hyvä vaihtoehto, jos sludge metalliksi kutsuttu musiikin alalaji ei ole kovinkaan tuttu. Itse olen tähän mennesssä edennyt vuonna 2006 julkaistuun Blood Mountain -albumiin asti. Välissä on tosin tullut kuunneltua bändi tuoreinta Once More 'Round The Sun -albumia, joka ilmestyi pari kuukautta sitten. Suosittelen lämpimästi.

The Hunter on aika tiukkaan pakattu vinyylilevy. Kestoa on rapiat 50 minuuttia, joten uraa on kaiverrettu aika tiheään. Tämä ei kuitenkaan kuulu läpi ainakaan allekirjoittaneen laitteilla. Hifi-foorumeilla kertovat, että Mastodonin vinyylit ovat erittäin hyviä 45 rpm -versioina, ja jopa 33/3 rpm:n painokset päihittävät CD-versiot. Sääli, että vanhemmista albumeista saa pulittaa suuria summia, jos haluaa ne nopeammin pyörivinä versioina.

Jos olet aikaisemmin ohittanut Mastodonin liian tymäkkänä, suosittelen uutta yritystä.