Kaleidobolt lävähti tutkalleni ensimmäisen kerran joulukuussa 2014, kun yhtye soitti Blues Pillsin lämppärinä Tavastialla. Tuolloin mieleen jäi tempoileva esitys, jonka rouheus vain korostui pääesiintyjän loppuun asti tyylitellyn keikan alettua. Täytyy myöntää, että pääosin Kaleidoboltin keikka meni olutta juoden parvella, joten kovin tarkkaa analyysia bändin suorituksesta en osaa antaa. Onneksi keikka on kuunteltavissa yhtyeen bandcamp-sivulla.
Viime syksynä törmäsin uudelleen helsinkiläiskolmikkoon Elmussa, kun he lämmittivät yleisöä toiselle ruotsalaisbändille, Greenleafille. Tällä kerralla bändin progressiivinen jytä sai otteen allekirjoittaneesta. Olin ehkä paremmin varautunut tulevaan.
Pari vuotta kasassa ollut Kaleidobolt ei ole aikaillut tuotteensa kanssa. Bändi julkaisi ensimmäisen kokopitkänsä viime vuoden lopulla ja toinen albumi, The Zenith Cracks, ilmestyi heinäkuussa. Mainio debyytti kärsi lievästä levottomuudesta, ja vapaasti hengittänyt levy sortui toisinaan junnaukseen. Toisella albumilla soundi on asteen kypsempää ja bändin progressiivinen psykedelia on muovautunut harmonisemmaksi. Ensimmäinen levy on enemmän Hawkwindia, toinen Black Sabbathia.
Tämä ei tarkoita, että The Zenith Cracks olisi riisuttu kosmisesta trippailusta. Kokonaisuus on vain edeltäjäänsä eheämpi. Se huokuu zenmaista raakuutta. Ehkä tähän vaikuttaa Ilari Larjoston osallisuus albumin äänityksessä ja miksauksessa. Vankilaelektroduo Jessestä tuttu Stiletti-Ana on aiemmin ollut mukana studiopuuhissa muun muassa Tombstonedin ja Death Hawksin levyillä.
The Zenith Cracks on omalaatuinen sekoitus tyylejä, joiden yhteensopivuus on todistettu useiden bändien toimesta. Albumi sisältää tyylikkäitä viittauksia Jimi Hendrixiin, häivähdyksiä Black Sabbathista, vapautuneisuutta jazzista, ja toisinaan Sampo Kurjen laulu tuo mieleen surumielisen Kurt Cobainin. Kaleidobolt on lyhyessä ajassa luonut selkeän oman tyylinsä. Asiaa auttaa, että jokainen soittaja hallitsee instrumenttinsa.
Kuten asiaan kuuluu, Kaleidobolt on keikkaillut ahkerasti. Kesällä bändi kiersi Keski-Eurooppaa iowalaisen psykepumpun Radio Moscow’n kanssa. Tulevia keikkoja ei valitettavasti näytä tällä hetkellä olevan tiedossa. Itse onnistuin näkemään yhtyeen kolmannen kerran kesällä, kun The Zenith Cracksin julkaisua juhlistettiin Siltasessa. Paikka ei aivan kivuttomasti taivu rockluolaksi, mutta ihan mukavasti sävelet vyöryivät ahtaassakin tilassa.
Lakipiste on murtunut.
Kaleidobolt first time appeared on my radar in December 2014 when the band played as a warm-up act for Blues Pills at Tavastia. I spent most of the gig drinking beer on the balcony so I can’t give you a really careful analysis of the performance but what I do remember is a bouncy hard-hitting show that was further emphasize by the stylized and clean-cut show by the main act. Luckily you can find the gig from Kaleidobolt’s bandcamp page.
Last autumn I bumped into Kaleidobolt again at Elmu where they were warming the crowd for another swedish band Greenleaf. This time Kaleidobolt’s progressive fuzz got a hold of yours truly. Maybe I was better prepared for it.
Helsinki-based Kaleidobolt hasn’t hesitated with its product. The trio released its first album about a year ago and the second one, The Zenith Cracks, came out this July. The excellent debut slightly suffered from restlessness. On the second album Kaleidobolt’s sound and song structures are more mature and the band’s progressive psychedelia is more harmonious. The first album is more Hawkwind, the second Black Sabbath.
This doesn’t mean that The Zenith Cracks would be totally stripped of cosmic tripping. It’s just a little more coherent. It radiates zen-like brutality. Maybe Ilari Larjosto who recorded and mixed the album has something to do with it. Also known as Stiletti-Ana of prison electro duo Jesse, Larjosto has previously been involved with bands like Tombstoned and Death Hawks. He might be pinch of slickness that makes everything go down smoothly.
The Zenith Cracks is a unique blend of styles that have been blended many times before by many different bands. The album includes references to Jimi Hendrix, shades of Black Sabbath, freedom from jazz, and at times Sampo Kurki’s voice reminds of Kurt Cobain’s melancholy. In a short period of time Kaleidobolt has created its own style. It helps that all three guys master their instruments.
Kaleidobolt has been playing shows quite extensively. In summer the band toured the Central Europe with Iowan psychedelic rock group Radio Moscow. There are no new dates announced but when they are you should go and see them.
The zenith is cracked.
